Spyro: Enter The Dragonfly

Muutama vuosi taaksepäin ensimmäinen PlayStation sai mielestäni parhaan tasohyppelypelinsä, Spyro The Dragonin. Mihinkään kulttimaineeseen peli ei kuitenkaan yltänyt, mutta se fanikunta mikä sillä oli, pysyi hanakasti ruodussaan. Fanit kokivat kuitenkin pettymyksen päivän silloin, kun uusimman Spyron tekijäksi nimitettiin Check Six Games, jonka kädenjälki oli silminnähtävästi Insomniac Gamesia heikompaa. Spyro The Dragon: Enter The Dragonfly on siitä harvinaisen selkeä todiste.

Perinteiseen tapaan Spyron harteille on asetettu hänen lohikäärmekumppaneidensa pelastaminen. Tällä kertaa ongelmana on sudenkorentojen - hyönteisten, joita ilman lohikäärmeet ovat voimattomia - katoaminen. Spyron uskollinen sudenkorentoystävä, Sparx, on kuitenkin vielä jäljellä, ja hänen avullaan Spyro pystyykin pelastamaan muut sudenkorennot. Näin alkaa suuri seikkailu kohti uusia maailmoja lohikäärmeystävämme koettavaksi.

Kaikki ne viisitoista kuvaa per sekunti ovat silmiä hiveleviä


Pelin suurta kohua aiheuttanut kuvanpäivitys ei todellakaan ole mikään turha huolenaihe. Se ei nimittäin häiritse ainoastaan pelinautintoa, vaan myös itse pelattavuutta. Jos kuvanpäivitys olisi kokoajan joko korkealla tai alhaalla, ei se häiritsisi niin paljoa. Mutta nyt kun se vaikuttaa hyppivän sattumanvaraisesti siinä kymmenen ja viidenkymmenen välillä, on ohjaus täyttä tuskaa. Mikä kyseisestä asiasta tekee entistä harmittavamman, on se, että muutoin grafiikka on todella näyttävää ja yksityiskohtaista. Lähes vallankumouksellista etten sanoisi - lukuunottamatta juuri kuvanpäivitystä. Luultavasti kuva pätkiikin juuri siksi, että tekijät ovat haukanneet liian ison palan purtavakseen, eivätkä ole uskoneet, että jotain on pakko karsia. Jotenkin kyseinen osa-alue olisi täytynyt joka tapauksessa optimoida. Onneksi silmät kuitenkin tottuvat pätkimiseen muutaman kymmenen minuutin pelaamisen jälkeen, jos ei ole hermojaan siis vielä siihen mennessä menettänyt.

Jos kaikesta huolimatta jaksaa uuteen Spyroon yhtään sen tarkemmin paneutua, tulee huomaamaan, että sarja on kokenut sievoisia pelillisiä uudistuksia. Muun muassa Spyron uudet henkäyselementit ovat viehättävä uutuus. Hän pystyy syöksemään perinteisen tulen lisäksi nyt myös sähköä, lunta ja kuplia. Kuplilla on tarkoitus yleensä napata sinne tänne säntäilevät sudenkorennot. Tuli, lumi ja sähkö ajavat yleensä saman asian vihollisten tuhoamisen kohdalla, mutta tietyissä paikoissa niillä on omat pienet tarkoituksensa. Esimerkiksi sähköllä pitää käynnistää erilaisia elektroniikkavimpaimia kun taas tulella täytyy sulatella jääpalikoita.

Muistoa kunnioittaen


Radat ja viholliset kulkevat käsikädessä, ja kunnioittavat siten perinteitä. Kung-Fu-radalla vastaan tulee ninjahirviöitä siinä missä muukalaisten valtaamalla farmilla pitää listiä avaruusliskoja. Myös ratojen tavoitekonsepti on pysynyt ennallaan. Jos ensimmäisessä osassa kerättiin kovettuneita lohikäärmepatsaita, toisessa riimukiviä ja kolmannessa lohikäärmeiden munia, tarvitsee uudessa tulokkaassa vangita sudenkorentoja. Myös jokaisesta osasta tutut ratoihin heitellyt timantit ovat tallella. Kaikilla näillä saa lisää peliprosentteja, ja kun maaginen sadan prosentin raja on saavutettu, odottaa pelaajaa mukava yllätys.

Lentoradat ovat hyvin edeltäjiensä kaltaisia, niin pinnalliselta toteutukseltaan kuin sisällöltäänkin. Niissä on tavoitteena tuhota esimerkiksi radalla vilistäviä autoja, sytyttää majakoita tai lentää renkaiden läpi. Myös nopeuskisa on olemassa, jossa kisaillaan kenttien veteraaneja vastaan. Reitille on piiloteltu avuksi kiihdytys- ja rakettirenkaita. Ensimmäisestä saa lyhytkestoisen kiihdytyksen karkuun pääsemistä varten, ja toisesta raketin, jolla voi hetkellisesti lamaannuttaa kilpailijat. Luonnollisesti mukaan on lisätty myös uusia minipelejä, kuten avaruusaluksella lentämistä ja tankilla ajamista.


Myös äänipuoli on edeltäjäosiaan imitoiva. Pirtsakkaa tunnelmaa löytyy niin ääninäyttelystä kuin pelin muustakin äänimaailmasta. Ääninäyttely on taidolla ja ehkä lievällä asiaan sopivalla liioittelulla suoritettua ammattimaista työtä. Oli myös mukava huomata, että suurin osa alkuperäisistä näyttelijöistä on tallella. Myös ääniefektit hemmottelevat korvia, silloin kun ne siis toimivat. Yksi pelin lukuisista bugeista kun on, että esimerkiksi ruukkujen hajoamisäänet tulevat joskus muutaman minuutin viiveellä. Tulen rätinä ja pauke sekä Spyron jalkojen kopina ei tuo hetkeksikään mieleen äänitysstudiota, jossa ne on tehty, vaan ne ovat kaikin puolin hyvin uskottavia.

Matka laatufiltterin läpi ei ole kaunis

Spyro: Enter The Dragonfly on siitä poikkeuksellinen Spyro-peli, että sen jaksaa läpäistä vain kerran. Toista kertaa ei edes harkitse, kun ryhtyy muistelemaan kaikkia niitä bugeja ja toteutuksellisia virheitä mitä peli on pullollaan. Laatu on todellakin laskenut sitten edellisten osien, ja jos haluaa tutustua Spyron saagaan, ei sitä kannata aloittaa uusimmalla osalla. Millään osa-alueella laatu ei ole noussut, mutta sitäkin useammalla laskenut. Jos tästä neitseellisimmästä Spyro-pelistä jotain positiivista haluaa hakemalla hakea, niin ainahan täytyy muistaa, että tästä ei matka voi jatkua muuta kuin ylöspäin. Täytyy vain toivoa, että Insomniac Games palaa mahdollisimman pian ohjastamaan suosikkilohikäärmettämme. Ehkäpä siten taso saataisiin ennalleen uuden sukupolven konsoleillakin.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi