Tom Clancy's Splinter Cell: Chaos Theory

Sam Fisher soluttautuu jo kolmatta kertaa pelihyllyjen kätköihin, vähintäänkin yhtä näppärästi kuin edellisillä keikoillaan. Tom Clancyn teknotrillerimäisellä otteella kuorrutettu Splinter Cell: Chaos Theory -suklaakakku tarjoaa hiippailuherkuttelua mahan täydeltä, joskin lähes samoin lisukkein kuin edellisilläkin kerroilla. Pelimoodeista karsitun GameCube-version keskipisteenä toimii aina vain yksinpelikampanja, joka tällä kolmannella kerralla osoittaa entistä selvempiä väsymyksen merkkejä.

Pelin juonikuviot keskittyvät elektronisen sodankäynnin ympärille, joskin tarinaa käsitellään Splinter Cell -tyyliin vain pintapuolisesti. Jo ensimmäisessä seikkailussa varhaiseläkkeeltä tositoimiin värvätty kommandoguru Fisher puuskuttaa tälläkin kertaa innosta, kun häntä juoksutetaan ympäri maailmaa jahtaamassa algoritmistä koodia, jolla terroristit sekoittelevat Aasian pörssimarkkinoita, katkaisevat New Yorkin sähkövirran ja hyväksyttävät merkillisiä tekijänoikeuslakeja Suomen Eduskunnalla. Kaaosteorian ratkomisesta huolimatta kentät tuntuvat hyvinkin irrallisilta toisiinsa nähden, joten varsinainen mielenkiinnon ylläpito jää jo edellisosista tutuksi tulleen pelikaavan vastuulle.

Elämä varjon varassa

Metal Gear Solid -sarjan puolivakavaan pelimekaniikkaan verrattuna Splinter Cellit ovat aina pyrkineet selkeästi tiukempiin hiiviskelymetodeihin. Chaos Theoryssä on hellitetty otetta tiettyjen rajoitusten suhteen, mutta eteneminen on yhä samaa yritysten ja erehdysten riemujuhlaa. Valvontakamerassa tai vihollisen silmänkulmassa vilahtaminen tietää lähes varmasti edellisen pelitallennuksen esiinkaivamista, mikä kiristää aluksi tunnelmaa, mutta myöhemmin hermoja. Onneksi pelin voi tallentaa tilanteessa kuin tilanteessa, joten etenemisyrityksen epäonnistuessa ei välttämättä tarvitse palata mailien päässä olevalle välipisteelle.

Kentät ovat aikaisempaa avoinasempia, joskin ripaus vapautta ei muuta pelitilanteita ratkaisevasti. Putkimainen rakenne on toki vähentynyt, mutta vihollisten partioreiteille eksymistä voi harvemmin vältellä. Tehtävätavoitteet eivät enää välttämättä löydy automaattisesti matkan varrelta, vaan pelialueita on tutkittava kuin oikeita rakennuksia ja sijainteja konsanaan. Etenkin vapaaehtoisten tehtävätavoitteiden metsästäminen vaatii jatkuvasti mielenkiintoa ja tarkkaavaisuutta, vaikka kyllä päätavoitteidenkin ohikulkemisessa on tullut onnistuttua itse sitä edes tajuamatta. Mikäpä onkaan sen hauskempaa, etenkin kentän loppusuoralla?

Varjoihin sulautuminen on yhä paras tapa pysyä poissa näkyvistä, mutta Sampan työsuhde-etuihin lukeutuvat myös tutut aseet ja tarvikkeet, joiden avulla sotilaita ja siviilejä passitetaan mielentilasta riippuen unten maille tai manan majoille. SC-20K-kivääri on edelleen miehen tehokkain työkalu, onhan aseeseen monenmoisia erikoispanoksia, jotka oikein käytettyinä edesauttavat piilossa pysymistä. Kilpailevan pelisarjan Naked Snakelta lainattu miehekäs rambo-puukko sen sijaan on etupäässä vain kosmeettinen lisäys lähikontaktia vaativiin tilanteisiin.

Ympäristön interaktiivisuus ei ole juuri kehittynyt valojen sammuttelusta ja tavaroiden heittelystä, joskin lukituista ovista voi nyt päästä ohitse lukkotiirikkaa väkevimmillä otteilla. Tällä kertaa alueilla kiertävät hahmot sentään reagoivat lähitienoilla tapahtuneisiin muutoksiin, kuten ammuttuihin lamppuihin ja murjottuihin oviin - tosin itse Samppa voi vaikkapa huohottaa vihollisten korvaan, kunhan ruudussa olevan mittarin mukaan on tarpeeksi pimeätä. Kaikki liikkeet luonnistuvat yhtä vaivattomasti kuin ennenkin, joskin toimenpiteitä on sen verran paljon, että osan toteutukseen tarvitaan jo kahden napin samanaikaista painallusta. Ratkaisu ei kuitenkaan ole mitenkään ylitsepääsemätön, eikä pelin tunnelma juurikaan latistu pienoisesta lisäsäätämisestä huolimatta.

Kaiken kaikkiaan Chaos Theoryn tarinamoodi pelittää yhtä toimivasti kuin alkuperäisessä Splinter Cellissä sekä Pandora Tomorrow'ssa - plussineen ja miinuksineen. Pientä vaihtelua tuo tuore Co-operative -moodi, jossa kaksi agenttia saa vastaansa tukun omia tehtäviä varsinaisen pääpelin lisäksi. Ikävä kyllä hupi loppuu melko lyhyeen, minkä lisäksi molempien hahmojen tallennukset vievät muistikortilta tilaa yhteensä runsaat 138 paikkaa. Toisaalta myös yksinpeli vaatii tästä puolet, eli 69 paikkaa, joten Memory Card 251 tai 1019 tulevat moninpeliseuran puutteesta huolimatta tarpeeseen.

Varman päälle pelattu

Xbox-versioon nähden Cube-seikkailua on tuttuun tapaan karsittu jonkin verran sekä ulkoisesti että kenttärakenteiden suhteen. Käännöstä ei voi kuitenkaan syyttää yrityksen puutteesta, sillä upeiden valojen ja varjojen myötä ulkokuoresta ei puutu näyttävyyttä. Lohduttavinta on huomata ruudunpäivityksen olevan Pandora Tomorrow'n vastaavaa huomattavasti tasaisempi, vaikka ulkokuori on entistä hiotumpaa ja yksityiskohtaisempaa jälkeä. Myös audiopuoli on tunnelmallinen vaikka kaaottiset konemusiikkirimpsut paikoin järkyttävätkin muutoin huolellisesti toteutettua äänimaailmaa. Michael Ironside suoriutuu jälleen Fisherin roolista rutiininomaisin ottein, ja tällä kertaa miehen karskeja kuulusteluja kuuntelemalla irtoaa muutama epämääräinen naurunpyrähdyskin.

Tom Clancy's Splinter Cell: Chaos Theory on jälleen yksi varsin toimiva, mutta yllätyksetön osa Ubisoftin hiiviskelypelisarjaan. Tunnelmallisen kaavan puitteet pysyvät yhä kasassa, joskin pikkuhiljaa kokonaisuuteen toivoisi jo pintaa syvällisempiä uudistuksia sekä yhtenäisempää juonenkuljetusta - varsinkin kun Cube-versiolla ei ole muuta tarjottavaa. Mikäli Sampan edelliset tarinat kolahtivat, ja lisää jäi kaipaamaan, olisi viimeistään tässä vaiheessa syytä jo juosta pelikaupan tiskille kaaosteoriaa ostamaan.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi