Voiko peli olla hyvä, jos se ei ole tippaakaan omaperäinen? West of Dead luo ainakin vahvan argumentin, että kyllä voi – joskin varauksella.

Ei mitään uutta auringon alla

Mike Mignolan visuaalista tyyliä vapaasti lainaava peli sijoittuu jonnekin helvetin esikartanon maille, syvälle kiirastulen pahimpiin onkaloihin. Tarina alkaa kun edesmennyt sheriffi Mason herää ränsistyneen saluunan lattialta. Kuolema on vienyt mieheltä muistot elämän mukana mennessään, ja ainoa asia, joka häntä enää opastaa on selittämätön kaipuu matkata kohti itää. Länsi, baarimikko kertoo, on varattu pahimmille riidankylväjille. Niille, jotka elämässään aiheuttivat vain sekasortoa ja kipua muille.

Juuri ennen Masonia paikalle saapunut rikollisliiga on kuitenkin tuhonnut tämän herkän tasapainon ja estänyt vaeltajien matkanteon. Heidän johtaja, mustiin kietoutunut nimetön saarnamies, jahtaa eksyneitä sieluja omiin kataliin tarkoitusperiin. Jopa kuolleena Mason kokee tehtäväkseen lähteä pistämään syylliset vastuuseen teoistaan.

Vaikutteet ovat ilmiselvät

West of Dead lainaa rakenteensa yhdestä viime vuosien parhaasta pelistä, Dead Cellsistä. Molemmat ovat roguelike-tyylisiä toimintaseikkailuja, joissa pelaaja aloittaa pohjalta ja matkaa proseduraalisesti rakennettujen ympäristöjen kautta kohti seuraava pomotaistelua. Matkalla poimitaan käyttöön eri tyyppisiä aseita, joista voi kantaa kahta kerralla, sekä kaksi erikoishyökkäystä näiden lisäksi. Kenttien välissä käydään kauppiaan luona vaihtamassa syntejä/sieluja joko taidoiksi tai uusiksi välineiksi. Lopulta hörpätään padasta parantavaa juomaa ja täytetään leili ennen seuraavaa kenttää.

Kaikki pelit pohjimmiltaan lainaavat toisiltaan eri osa-alueilla, mutta West of Dead on niin räikeä klooni, että sen luulisi olevan enemmänkin lisäosa kuin oma itsenäinen pelinsä. Se on tilkkutäkki paremman median lainakappaleita, jotka kyllä näyttävät kivalta parsittuna yhteen, samalla kuitenkin muistuttaen siitä, että ne myös nähty paremmin tehtynä toisaalla. Visuaalinen anti on Hellboyn ja Ghost Riderin sekoitusta, kaikkea kommentoiva kertojaääni on Bastionista, ja rakenne Dead Cellsistä. Pitkien kenttien välimaastoa helpotetaan portaalien avulla, joita pelaaja käy avaamassa niitä koskettamalla.

Silti kokonaisuus toimii. Ehkä juuri sen vuoksi, koska pelit joista lainataan ovat jokainen parhaita esimerkkejä omissa sarjoissaan. Mutta yhtälailla sitä jatkuvasti huomaa miettivänsä miksei vain pelaisi lähdeteoksia mieluummin.

Teknisesti kaunista, mutta keskeneräistä jälkeä

Valtaosa pelistä vietetään putkijuoksussa, josta vain pieni osa on valaistu kerralla. Käytäviä tasapainotetaan pienillä avoimilla alueilla, joissa viholliskunta vaihtelee muutamasta tyypistä kouralliseen erilaisia kätyreitä. Nämä alueet ovat lähes poikkeuksetta pimennon peitossa, eikä kokonaisuutta näe ennen kuin käy tuikkaamassa liekin katosta roikkuviin soihtuihin. Valo sokaisee lähialueella kykkivät viholliset hetkeksi ja antaa tilaisuuden tutkia ympäristöä ennen kuin ilma on ruudista sakeana. Ammuksia on rajoitetusti per ase, jonka jälkeen pelaajan täytyy loikata piiloon ladatakseen tussarit. Suojat eivät kuitenkaan kestä ikuisesti, eikä niiden takana kykkiminen tarjoa pitkäaikaista turvaa toiminnan keskellä. Vihollistyypit vaihtelevat lähitaisteluun painottuvista eläimistä valtaviin demoneihin, joiden tappamiseen vaaditaan pitkäjänteistä lyijymyrkytystä.

Kamera on lukittu puoli-isometriseen kuvakulmaan, joka vaihtaa paikkaa ajoittain pelaajasta riippumatta. Nämä hetket ovat aina raivostuttavia ja turhan usein aiheuttavat vain sekaannusta. Esimerkiksi tikkaita noustessa kamera tuo mieleen 90-luvun kamalimmat ajat ensimmäisen PlayStationin 3D-pelien kanssa. Kaunis grafiikka jää turhan usein kehnon kenttäsuunnittelun varjoon.

Sama ongelma toistuu tähtäyksessä, joka ajoittain heittää häränpyllyä ilman minkäänlaista logiikkaa. Tähtäin saattaa osoittaa yhteen suuntaan, mutta pistoolin piippu ampuu vastakkaiseen, koska jokin näkymätön este on osunut juuri sen pikselin kohdalle. Tekijät kuitenkin vakuuttavat, että heti julkaisun yhteydessä on odotettavissa päivitys, jonka pitäisi korjata näitä vikoja.

Teosta ei voi myöskään mitenkään suositella pelattavaksi hiiri ja näppäin -yhdistelmällä. Kokonaisuus on selkeästi suunniteltu peliohjaimelle, eikä sovitus PC-pelaajien perinteiseen ratkaisuun toimi ollenkaan.

Ei kyllästytä, mutta ei myöskään innosta

West of Dead ei ole huono peli, se on vain turhauttavan laiska. Jopa karismaattinen luonnenäyttelijä Ron Perlman, joka esittää Masonia, tuntuu olevan kyllästynyt koko hommaan. Hänen repliikkinsä ovat sen verran kliseisi ja puisia, että sen luulisi olevan tarkoituksellista, mutta toki sitä toivoisi jotain eloa kokonaisuuteen.

Kampanjan vaikeustaso vaihtelee myös railakkaasti. Välillä toiminta on jopa liiankin helppoa, ja hidas eteneminen tuntuu pakkopullalta. Mutta sitten ilman mitään varoitusta tuleekin vastaan huone, jossa pelaajalta lähtee henki sekunneissa. Onneksi kokonaisuutta ei tarvitse aloittaa ihan alusta lähtien, sillä peli tarjoaa näkymättömän tallenuspisteen lukujen välissä.

Tehokkaat pelaajat kuitenkin tahkovat helvetillisen seikkailun helposti alta kymmenessä tunnissa. Sivutehtäviä on vain nimeksi, ja nekin liittyvät sielujen metsästykseen. Koska itse toiminta on vauhdikasta ja valtaosin hauskaa pyssyn paukuttelua, ei myöskään peliin ehdi kyllästyä ennen lopputekstejä.

Silti sen suosittelemisen yhteydessä pitää mainita, että sen esikuvat ovat kaikki parempia ja hauskempia kokonaisuuksia. Ne eivät toki yhdistä jokaista osa-aluetta samalla tavalla kuin West of Dead, mutta jopa puutteineen ne ovat harkitumpia ja omaperäisempiä tapauksia kuin edesmenneen tinatähden uudelleenlämmitetty odysseia.

Kirjaudu kommentoidaksesi