Petri Katajan blogi
Näin ainakin, mikäli uskomme juuri lukemaani 50 Indie Games That Changed The World -kirjaa, joka listaa päälle puolisataa kappaletta indie-pelejä, jotka ovat tavalla tai toisella huomattavia. Mainittuna ovat muun muassa Thomas Was Alone, Gone Home, Ori-kaksikko, Cuphead, Spelunky, Guacamelee ja paljon paljon muuta. Sekä myös Tunic.
Olin jo pidemmän aikaa aikonut ottaa tuon tiettävästi The Legend of Zeldaa ja Dark Soulsia yhdistelevän tuotoksen testiin, mutta tämän opuksen saattelemana tartuin viimein toimeen.
Paljastui, että kyseessä on noin periaatteessa hyvä peli. Siitä paljastui viisi puolta, joita arvostan suuresti, mutta niistä huolimatta taidan jättää seikkailun kesken.
Vihreänuttu asialla
Tunic on Isometricorp Gamesin kehittelemä toimintaseikkailu, joka julkaistiin vuonna 2022 jotakuinkin jokaiselle mahdolliselle alustalle. Yhden miehen projektina starttinsa saanut nimike sijoittuu fantasiamaailmaan, joka kuhisee vihollisia ja salaisuuksia.
Pääosassa nähdään söpö kettu, mutta tämän ei saa antaa hämätä. Kyseessä on nimittäin haastava kokonaisuus, jota on vertailtu eri arvosteluissa muun muassa Dark Soulsiin. Ulkoasu tuo toki mieleen The Legend of Zelda -pelit aina päähahmon vihreätä nuttua myöten.
Nimike on kerännyt kehuja ja voittanut palkintoja. Pakkohan tämän on olla hyvä, eikö vain? Pelasin kettupeliä kuutisen tuntia ja huomasin arvostavani useampia tuotoksen puolia.
Tarkemmin sanottuna näitä viittä asiaa.
1. Mitään ei selitetä, mutta ohje on mainio
Tutoriaalit, mitä ne sellaiset ovat? Tunic ei sisällä minkään sortin esittelyjä, tutoriaaleja tai alkuharjoituksia, joiden myötä napit tulevat tutuksi. Pelaaja tiputetaan vieraaseen maailmaan ketun hahmossa vailla minkään sortin käsitystä mistään. Juoni, tavoitteet, oikea etenemissuunta ja tiettyyn pisteeseen asti myös painikkeet ovat täysin pimennossa. Harvoin tulee tämän sortin kokemuksia vastaan.
Tapa, jolla pelaajalle annetaan ohjeistusta, vinkkiä oikeasta etenemissuunnasta ja muista olennaisista asioista, tapahtuu poimimalla pelimaailmasta löytyviä ohjekirjan sivuja. Manuaalin syövereistä selviää tipoittain mitä tehdä ja miten. Tarpeellista tietoa selviää silloin, kun sitä kenties tarvitaan. Ohjekirja muistuttaa hyvin paljon 8-bittisen Nintendon pelien manuaaleja, mikä nostattaa hymyn pärställe kuin pärställe. Todella erilainen ja hauska tapa hoitaa opastus.
Erillistä painiketta kartalle ei ole, vaan pelialueiden maanmuotoihin pääsee tutustumaan löytämällä niiden ohjesivut. Ja ai että nuo kartatkin ovat nostalgisen hienoja. Pienillä yksityiskohdilla ja salaisuuksilla varustettuja sellaisia.
Itse sain käsiini Tunicin fyysisen version, jonka mukana tulee tuo kyseinen ohjekirja, kartta ja pieni taidelehtinen. Jokainen noista asioista on toki täynnä spoilereita, joten niitä ei parane lukea ennen pelailua.
2. Paluu lapsuuden hämmennykseen
Yksi asia, joka lisää pelaajien hämmennystä, on se, että lähes kaikki teksti Tunicissa on tuntemattomalla kielellä. Ohjekirjan sivut, opasteet ja muut kirjoitusta sisältävät asiat ovat täynnä koukeroista kirjoitusta, josta ei saa mitään tolkkua.
Muistatko sen fiiliksen, kun pienenä pelasit videopeliä, mutta et vielä osannut englantia tai vaikka edes lukea? Kaikki teksti näytti epämääräiseltä kasalta kirjaimia vailla sen suurempaa merkitystä. Tunicin koukeroilla pyritään saamaan aikaan tuo sama tunne.
Arvostan. Hämmennyn, mutta arvostan.
3. Salaisuudet ja reitit
Tunicin maailma on täynnä salaisuuksia, mutta vielä kutkuttavammin se on pullollaan oikoreittejä. Tapoja matkata paikasta toiseen on piilotettu näkyville ja kamerakulman ansiosta erilaisten näköesteiden taakse vaikka kuinka ja paljon.
Ei ole kerta tai viisi, kun vaikkapa pimeän tyrmän koluamisen jälkeen putkahtaa johonkin kohtaa keskusaluetta jonkin esteen takaa. Tämä uusien reittien löytäminen ilahduttaa joka kerta.
Pelin isometrinen kuvakulma ja kamera, jota ei voi liikutella, mahdollistavat paljon.
Tiensä tunteva kettu pystyisi käyttämään näitä reittejä varmasti todella tehokkaasti nopeuspelaajista puhumattakaan. Jos seikkailun kokisi uudelleen, niin eri salaisuudet ja oikoreitit nopeuttaisivat menoa huomattavasti.
4. Kuolemattomuus tai helpotus vaihtoehtona
Se Tunicista on sanottava, että kyseessä on tavattoman vaikea peli. Viholliset tekevät kovasti vahinkoa, kettumme ei ole se ketterin hahmo päällä maan ja eteneminen tuntuu välillä perin haastavalta. Eikä unohtaa sovi sitä, että matkaan lähdetään ilman miekkaa ja kilpeä, pelkän kepin avulla varustautuneena.
Ei ole siis ihme, että seikkailua on kutsuttu vaikeaksi. Tähän asiaan on kuitenkin apua tarjolla, sillä pelin valikoista on mahdollista kytkeä päälle muutamat avut helpommista taisteluista suoranaiseen kuolemattomuuteen. Näistä on apua mikäli haluaa kokea tarinan loppuun asti, mutta haaste käy liian kovaksi.
5. Musiikki
Kyllä se harmittaisi, jos seikkailun taustalla soivat sävelmät olisivat mitäänsanomattomia tai suorastaan huonoja. Onneksi tässä tapauksessa moisesta ei ole pelkoa, sillä musiikkipuoli on kunnossa. Ensikuulemalta en ihastunut mihinkään sävellykseen, mutta mitä enemmän ne soljuivat omiin korvakäytäviini, niin sitä enemmän niistä alkoi nauttimaan.
Kohokohtia on useammat, joten niistä on vaikea valita vain yhtä kiinnostavaa. Mutta mitenkäs olisi tämä Memories of Memories, aikamoisen oiva, eikö mitä?
Arvostan mutta en pelaile enempää
Vaikka Tunic selkeästi onkin mainio kuin mikäkin, niin en silti halua pelata sitä loppuun asti. Tilanne on vähän sama kuin Dave the Diverin (No nyt se löytyi! Paras peli, jota en halua pelata) ja Dredgen kanssa (Ei kiitos, odottelen mieluummin tulevaa elokuvaversiota).
Jokin Tunicissa tökkii. Ehkä se on se vaikeustaso, sillä haastetta todellakin piisaa. Seikkailua voisi mielestäni kutsua työlääksi kokemukseksi. Voisin toki ottaa tuon aiemmin mainitun kuolemattomuuden päälle, mutta en tässä näe kovin suurta pointtia.
Toinen harmitus on se, että jäin jo pelkän lyhyen kokemukseni aikana jumiin useammat kerrat. En ollut varma mihin suuntaan sitä pitäisi mennä, joten haahuilin ympäriinsä monet tovit. Nokkelille on kyllä tarjolla tietoa siitä, mihin suuntaan pitäisi mennä. Ohjeen sivut ovat näet täynnä vihjeitä oikeista etenemissuunnista. Oikean määränpään tietäminen ei tosin riitä, jos reittiä sinne ei hahmota.
Tai sitten syynä voi olla se pääosan kettu, joka ei ole se notkein hahmo päällä maan. Vai olisiko syynä sitten se, että pelaamani Switch-versio on aivan mahdottoman suttuinen? Videoita katselemalla huomaa, että muiden alustojen julkaisut ovat paljon kirkkaampia ja selkeämpiä. Sen lisäksi latausajat ovat jotain viiden ja kymmenen sekunnin välillä aina alueelta toiselle siirryttäessä. Eli juuri sen verran, että ehtii alkaa miettimään vaikkapa kännykän kaivamista esille tai tulevaa työpäivää.
Vai olisiko tökkimisen syynä se, että olen kokenut samanlaisen seikkailun jo aiemmin? On nimittäin yksi hyvin samanoloinen kokemus, josta pidin huomattavan paljon.
Kyseessä on vuonna 2021 julkaistu Death's Door, jossa miekalla ja muilla aseilla varustettu korppi kiertää keräämässä sieluja. Tämäkin kokemus on kuvattu isometrisesta kuvakulmasta ja se tuo mieleen omalla tavallaan Dark Soulsin. Sen pomotaistot ovat haastavia, mutta eivät turhauttavia. Ja onpa taustalla soiva soundtrack myös varsin oiva. Jopa niin oiva, että useampi sävellys on päätynyt Spotify-listoilleni. Todella viihdyttävä kokemus omasta mielestäni.
Pidin Death's Doorista niin paljon, että naputtelin sitä kehuvan jutun (klik) sivustollemme. Kyseessä kun on upea kokemus, jota voin suositella jotakuinkin kaikille.
Aivan samoihin ylisanoihin en henkilökohtaisesti lähtisi Tunicin kanssa. Vaikka se mainio tuotos onkin, ja vaikka siinä onkin viisi asiaa, joita arvostan suuresti.
Lisää aiheesta:
