Petri Katajan blogi

Kaikki hyvien pelien ystävät, huomio: Death’s Door on mainio kokemus, joka kannattaa ottaa omalle tutkalle ja hetipaikalla.

Kyseinen helmi on nyt osana Microsoftin Game Pass -palvelun konsolipuolta, joten sen pariin hyppääminen ei voisi olla helpompaa.

Monen sopan parhaat osaset

Death’s Door on yläviistosta kuvattu seikkailu, joka tarjoaa zeldamaista seikkailua, Dark Souls -tyylistä toimintaa haastavine pomotaistoineen ja Metroid-tuotosten tapaista samoilua.

Pelaaja ohjaa nimikkeessä korppia, jonka tehtävänä olisi muiden samassa roolissa olevien siipiveikkojen tapaan käydä keräämässä sieluja parempaan talteen. Kun olennon aika on tullut, lähtee lintuhahmo perimään ase selässään. Matkaan lähdetään harmaasta, mutta todella tunnelmallisesta konttorimaailmasta, jossa kollegat paahtavat paperitöiden kimpussa pöytiensä takana.

Ei parane kuolla tai Chandler joutuu paperihommiin.

Suuren sielusaaliin hakumatka etenee muitta mutkitta isoon taisteluun asti, josta pieni sankarimme selviää voittajana. Mutta sitten, mystinen hahmo ilmestyy tyhjästä, kolkkaa korppisankarimme ja kaappaa sielupalleron itselleen. Näistä lähtökohdista alkaa seikkailu, johon pääsee upottamaan pelaajasta riippuen kymmenestä viiteentoista tuntia.

Ja varsin mieluusti vieläpä.

Korppimaiden kulkija

Homman nimenä on tutkia pienen korppihahmon hahmossa pelimaailmaa, pistellä päiviltä vastaantulevia vihollisia isompia ja pienempiä, ratkaista pieniä aivopähkinöitä, löytää tukku uusia aseita ja parantaa hahmon kykyjä vaihtamalla kerättyjä sieluja konttorin vaihtotiskillä.

Pelaaminen on varsin miellyttävää puuhaa, kiitos hyvin toteutetun kokonaisuuden. Yksi iso aspekti on toimiva hahmon ohjaaminen, sillä korppihahmo liikkuu yksinkertaisen toimivasti ilman tarvetta kymmenen eri napin käyttämiseen. (Kunhan vain itse muistaisi kummasta napista väistetään ja kummasta käytetään taikoja sekä jousipyssyä.) Hahmo väistelee, lyö miekallaan ja viskoo taikoja juuri niin kuin pelaaja haluaakin.

Seikkailun monet eri salaisuudet kannustavat tutkimaan pelimaailman joka kolkkaa. On maksimienergiaa nostavia pyhäkköjä, kiiltäviä keräilyesineitä, sielupalleroita ja paljon muuta, useimmiten vielä kutkuttelevasti näkösällä, mutta vailla selkeää reittiä niiden luokse. Ei muuta kuin etsimään. Ja Metroid-tyyliin joka paikkaan ei pääse ilman tiettyä myöhemmin saatavaa kykyä, joten paluu tuttuihin maisemiin kaiken roippeen kiilto silmissä on tarpeen.

Yhden taistelun tulos.

Iso peukku pitää antaa myös pomotaisteluille, jotka ovat haastavia, mutta eivät turhauttavia. Jos talon kokoinen loppupomo on etenemisen tiellä, on pelaajan parasta sisäistää tämän kolossin hyökkäykset tai kuolo korjaa. Jos mokaat, niin syy on pelaajassa.

Kaiken kaikkiaan isommat yhteenotot ovat hyvinkin nautinnollisia, joskin ehkä loppujen lopuksi hitusen helpohkoja, ainakin omaan makuuni. Vaikka kerran tai pari meinasi harmitus nousta hattuun, eivät isot möröt aiheuttaneet suuria hammastenkiristelyjä. Viimeinen taistelukin meni läpi kolmannella tai neljännellä yrittämisellä.

Musta tarina aukeaa pikkuhiljaa sekä kohdattavien hahmojen höpinöiden sekä harvojen löydettävien tekstien muodossa. Etenkin konttorilla möllöttävien hahmojen höpinät ovat oivia.

Yksi erityispeukun ansaitseva puoli nimikkeessä on sen musiikkipuoli, sillä Death’s Doorin soundtrack on vallan mainio. Se on tunnelmallinen kuin mikä ja jo itsessään mainio syy tutustua peliin. Sävellysten takana on David Fenn, jonka tuotantoa on kuultu aiemmin myös vaikkapa Moonlighterissa. Ohessa esimerkkinä Hall of Doors, harmaalla virastoalueella soiva tunnelmantekijä.

Jopa arviota maistuvampi

Petri Leskinen arvioi pelin viime vuonna ja antoi arvosanaksi neljä tähteä viidestä ”Death’s Doorin zeldamainen lähestyminen Souls-peleihin toimii mainiosti. Oikeastaan sen ainoa ongelma on kartan puuttuminen, sillä ajoittain oikean suunnan löytäminen vaatii turhauttavaa juoksemista läpi laajojen kenttien – ja silti seuraava tavoite saattaa jäädä epäselväksi. Muuten Acid Nerven satumainen uutukainen tarjoaa palkitsevaa seikkailua omituisessa ympäristössä”, kuuluu lainaus kyseisestä tekstistä.

Kaiken tämän pystyn allekirjoittamaan myös itse, vaikka kartattomuus ei itseäni häirinnyt. Itse pidin seikkailusta jopa niin paljon, että antaisin kokonaisuudelle täydet viisi tähtöstä.

Ainoastaan lopputekstien jälkeinen puuha, eli kaiken kiiltävän ja kukkaruukkujen metsästäminen, sai tunnelman hitusen matalammaksi. Mutta näinpä aina, kun koettaa kerätä pelimaailman vihoviimeisetkin keräiltävät esineet sataprosenttisen suorituksen toiveissa.

Kohtuullisen iso pomoörrimörri.

Pari vinkkiä tätä ajatellen: Kun matkan varrella tulee vastaan ruukkusia, joihin istutella energiaa palauttavia siemeniä, niin niihin kannattaa pistää ne kukat kasvamaan hetimmiten. Näitä pyttyjä on ikävä metsästää jälkikäteen.

Pelissä on kyllä vinkkisysteemejä, jotka kertovat laveasti oikean suunnan, josta lähteä metsästämään keräämättömiä rojuja, pyhäkköjä ja siemeniä. Joskus vinkkivitoset tosin ohjaavat hieman sivuraiteille, joten viimeisten rojujen löytäminen voi tuntua hölmön haastavalta.

Hämäävien vinkkisysteemien lisäksi isoin nootti itseltäni tulee yhdelle pelimekaniikalle, jota ei selitetä missään kohti peliä. Korppisankarimme voi nimittäin avata maan tasalla olevia viemärinkansia ilmahyökkäyksillä, mikä oli vähemmän hauska asia saada selville googlettelun avulla seikkailun kalkkiviivoilla. Siinä sitten koetat muistella, missä kaikissa paikoissa noita kansia olet nähnyt, jotta pääset tutkimaan, mitä niiden syvyyksistä löytyy.

Ketut korppeja

Oli miten oli, on Death’s Door itselleni yksi viime aikojen paremmista peleistä. Tälle vahvat suositukset. Etenkin nyt, kun tämä helmi on Game Passissa.

Ehkä ensi vuonna julkaistava Tunic-kettupeli iskee samaa makuhermoon kuin tämä korppipeli?

Lue myös:

Kirjaudu kommentoidaksesi