Olikohan 30-luvulla kaikki näin vaikeaa?

Cuphead on sympaattinen mutta samalla vaikeustasoltaan armottoman brutaali peli. Piskuinen Studio MDHR on luonut uniikin vision, josta se pitää kiinni vähintäänkin kunnioitettavalla pieteetillä. Kuppipään ja Mukimiehen seikkailut kuulostavat ja näyttävät vinksahtaneilta 1930-luvun piirrosanimaatioilta – toki ohjaimissa on tällä kertaa pelaaja itse.

Älä diilaa paholaisen kanssa

Cuphead ja Mugman ovat pahassa pulassa, sillä veljesten sielut päätyivät uhkapelikierteessä itse Paholaiselle, tuolle vanhalle vihtahousulle. Jotain täytyisi tehdä, jotta sarvipää antaisi kaksikon jatkaa rauhassa maallista vaellustaan. Lopulta saadaan solmittua hieman kyseenalainen sopimus: Paholaiskasinolla aiemmin huijanneiden pomovastusten sielujen kerääminen ei olekaan loppupeleissä se vaivattomin, saati helpoin jobi. Parinkymmenen pahiksen kaataminen nappaa elämästä kymmenien tuntien lisäksi ämpärikaupalla verta, hikeä ja kyyneleitä.

Toinen toistaan mielikuvituksellisemmat pomotaistelut ovat Cupheadin sydän, sillä jokainen kohtaaminen on oma ikimuistoinen miniseikkailunsa.

Get ready for a swell battle!

Toinen toistaan mielikuvituksellisemmat pomotaistelut ovat Cupheadin sydän, sillä jokainen kohtaaminen on oma ikimuistoinen miniseikkailunsa. Parin minuutin mittaiset rypistykset iskostuvat selkärankaan, täytyyhän jokaista vääntää kymmeniä ehkä satoja kertoja. Studio MDHR on vääntänyt vaikeusasteen säälittä ainakin sinne kuuluisaan yhteentoista saakka, mutta tästä huolimatta haaste ei tunnu missään vaiheessa epäreilulta. Pelaaja pysyy koko savotan ajan ilahduttavan hyvin brutaalin vaikeusasteen ja silkan nautinnon kultaisella keskitiellä. Uudelleenyritys käynnistyy myös mukavan sutjakasti, sillä piinallisten pitkien latausruutujen tuijottaminen nakertaisi peli-iloa hyvinkin nopeasti.

Räiski, juokse, lennä

Vaikka pomorynnistykset ovat Cupheadin suola, haetaan kokemukseen vaihtelua muutamilla tasohyppely- ja lentelykentillä. Nämä toimivat lähinnä helppona välipalana seuraavaa isompaa taistelua maailmankartalta etsiskellessä. Kohtuullisen vaivattomista Run 'n Gun -kentistä keräillään kultaisia kolikkoja, joiden avulla Kuppipään varustearsenaalia voi päivittää uusilla tuliluikuilla ja erikoiskyvyillä. Jokaisella aseella on omat vinkeät ominaisuutensa, mutta kokonaisuus on suunniteltu läpäistäväksi vaikkapa sillä yhdellä ainokaisella peruspyssyllä. Kalustomuutokset tuovat pomokohtaamisiin mukavaa vaihtelua ja erilaisten strategioiden kokeilumahdollisuuden, mikäli homma ei vain tunnu etenevän sitten millään.

Jaettu raivo, paras raivo?

Koko savotan voi tahkota myös yhteiseltä ruudulta kaverin kanssa, mutta tällöin vaikeusaste ei suinkaan helpotu – päinvastoin. Jaettu raivo ei ole aina se paras raivo, sillä kaksinpelin aseista ja efekteistä täyttyvä ruutu nakertaa peli-iloa ratkaisevasti. Cuphead on ylivoimaisesti parhaimmillaan, kun riipivistä tappioista voi syyttää vain ja ainoastaan itseään. Yhteistyöpelimuoto tuntuu lopulta jopa hieman turhalta ominaisuudelta, joka jäänee valtaosalle pelaajista kuriositeetiksi.

Ready? Wallop!

Kuppipää ja Mukimies tottelevat orjallisesti tiukkoja kontrolleja, ja useimmiten syypää tappiossa on pelaaja itse turhan hitaine reaktioineen. Oikea peukalo joutuu toki koville tiukimpien sessioiden jälkeen, nojaahan pelaaminen hyvin pitkälti kolmelle peukalonapille määritettyjen ampumisen, ryntäysliikkeen ja hyppelyn yhteistyölle. Lisäksi soppaa maustetaan turhankin tarkkaa ajoitusta vaativalla B-napin erikoishyökkäyksellä, jota on syytä viljellä vain tarkoin ja harkitusti. Itse koin Kuppipään ohjaamisen tarkimmaksi Elite-kapulan digitaalisella ristiohjaimella analogitatin sijaan, mutta makunsa toki kullakin.

Cupheadin kunnianhimoisen ja tinkimättömän vision eteen nähty panostus hämmästyttää.

Cuphead on audiovisuaalinen mestariteos alkulogosta aina vihoviimeiseen bossiin saakka. Jokainen ruutu on ihan aikuisten oikeasti parin eri taiteilijan kättenjälkeä, eikä näyttävää lopputulosta voi kuin ihailla silmät soikeana. 1930-luvun estetiikka on läsnä jokaisessa pienimmässäkin yksityiskohdassa, oli kyse sitten kuvan rakeisuudesta tai ajan hengelle kuittailevista vinksahtaneista vihollisista. Vanhan kunnon savikiekkosoittimen tavoin rahiseva ääniraita komppaa menoa jalan alle ottavalla psykedeliajazz-meiningillään. Koko komeus myös rullaa täysin ilman yskähtelyä Xbox Onella, kuuleman mukaan jopa astetta vanhemmillakin PC-masiinoilla. Cupheadin kunnianhimoisen ja tinkimättömän vision eteen nähty panostus hämmästyttää. Täydet pisteet Chad ja Jared Moldenhauerista rakentuvalle Studio MDHR:lle.

A KNOCKOUT!

Pelien harmaasta massasta edukseen erottuva Cuphead on valopilkku ainakin näin suomalaisittain synkän syksyn keskellä. Brutaali vaikeustaso on kohotettu nerokkaasti yhdeksi pelimekaaniseksi ominaisuudeksi, joka paitsi testaa pelaajan psyykettä, myös pakottaa palaamaan Cupheadin pariin uudestaan ja uudestaan.

Galleria: 
ladataan kommentteja...