Eihän kaikkia pelejä ole tarpeen läpäistä, eihän? Etenkään tätä yhtä?

Eihän kaikkia aloitettuja pelejä ole tarpeen pelailla loppuun asti? Eihän?

Tiedän toki vastauksen tuohon retoriseen kysymykseen. Pelaamisen pitäisi olla hauskaa, eikö vain? Siitä syystä olen suosiolla jättänyt viime aikoina useampiakin nimikkeitä kesken. Katson etenkin sinua, Darksiders Warmastered Edition.

Sotamestaroitu versio

Darksiders Warmastered Edition on päivitetty versio vuonna 2010 PlayStation 3:lle ja Xbox 360:lle julkaisusta Darksidersista. Uutta on uusi uljaampi ulkoasu, mutta muuten meno on samanlaista.

Peli yhdistelee hack n slash -toimintaa ja seikkailua ottaen inspiraatiota Ilmestyskirjan ratsastajista. Pääosassa nähdäänkin yksi neljästä ratsumiehestä, Sota eli War. Homman nimenä on seikkailla, ratkaista pulmia ja lanata sadoittain matkan varrella kohdattavia vihollisia.

Kuva

War poseeraamassa tulisessa luolastossa.

Kokonaisuus on kuin yhdistelmä männävuosien God of Waria, The Legend of Zeldaa ja Devil May Cryta. Kuulostaa mielenkiintoiselta kombinaatiolta, mutta siitä huolimatta kokemus jäi itseltäni kesken.

Pidän kyllä nimikkeen tarinasta tai sen lähtökohdista! Sota manalan ja taivaan välillä alkaa ennenaikaisesti syystä tuntemattomasta ja yhtä neljästä legendaarisesta ratsastajasta syytetään kyseisen apokalypsin aloittamisesta. War joutuukin taistelemaan sekä helvetin että taivaan voimia vastaan todistaakseen syyttömyytensä ja selvittääkseen kuka tasapainon oikein rikkoi.

Kuva

Tutoriaalissa on kaupunkimaisema vielä melkein ehjänä.

Tarinan varsinaisessa edistymisessä kestää tosin useammat tovit, että sen kimppuun oikeasti päästään. Omasta mielestäni tuossa kestää liiankin pitkään.

Urbaanit ympäristöt

Pelin tutoriaali sijoittuu amerikkalaiskaupunkiin, jonne ilmestyy kamalia olentoja taivaalta sekä maan uumenista. Ihmiset juoksevat karkuun, ja maailma näyttää siltä, että siellä on asuttu. Lyhykäisen yhteenoton jälkeen War kiidätetään tuomioistuimen eteen syytettäväksi. War saa kuulla kunniansa ja hänen voimansa riistetään häneltä. 

Kun yrmeä miekkamies päästetään takaisin maan kamaralle syytettyjen penkiltä, on yllättäen kulunut vuosisata ja maisemat eivät voisi olla erilaisempia. Joka puolella on tuhoa sekä raunioita, ja ihmiset ovat hävinneet sukupuuttoon. Sellainen positiivinen tilanne!

Kuva

War, The Watcher ja Samael, kolme olennaista hahmoa samassa kuvassa.

Olin pelannut aiemmin muutamat tunnit Darksiders II:a, joka muistikuvieni mukaan sijoittui jonninmoiseen fantasiamaailmaan. Olikin yllätys, että tämä ensimmäinen osa sijoittui ihmisten maailmaan, kaupunkimaisemiin.

Toinen yllätys, varsin iloinen sellainen, oli Warin mukana liikkuvan The Watcher -olennon ääninäyttelijä. Asialla on näet näyttelijä Mark Hamill, Tähtien sota -elokuvien Luke Skywalker ja moneen teokseen äänensä lainannut taituri. Yksi Hamillin isoimmista ääninäyttelyrooleista on ollut Batman-pahis Jokeri, ja The Watcherin ääni onkin kuin yksi yhteen tuon pahishahmon kanssa.

Jokin tökki

Mutta mikä sitten sai jättämään seikkailun kesken?

Pelin värimaailma se ei ollut, vaikka se on sanottava, että eipä se ainakaan innostanut jatkamaan. Tarjolla on pitkälti yhdistelmä ruskeaa ja harmaata, kuten tuon ajan peleissä oli usein tapana.

Kuva

Taistelussa örrimörriä vastaan.

Ehkä syynä oli taistelujen määrä ja laatu. Mäiskinnässä ei tullut vielä vastaan sellaista koukkua, mikä antaisi syytä jatkaa. Tämä puoli olisi varmasti parantunut, jos pelaamista olisi vain jaksanut jatkaa. War-hahmon taitoja pystyy näet päivittämään matkan varrella monella eri taisteluliikkeellä.

Valuuttana käytetään kukistettujen vihollisten sieluja, jotka avaavat käyttöön erilaisia hyökkäyksiä, niiden parannuksia ja jopa uutta aseistusta. Jo muutamat hankkimani kyvyt olivat paitsi näyttäviä myös hauskoja käyttää. Mutta hyökkäysnapin paineluun ehti jo kyllästyä.

Kuva

Uusia puzzlemekaniikkoja selostetaan niitä kohdattaessa.

Pelin ikä kyllä näkyy. Pelialueet ovat enimmäkseen tylsiä kulisseja, samoja vihollisia kohdataan kymmenittäin, eteneminen tyrmissä ei tunnu yhtä luontevalta tai sujuvalta kuin nykyään ja tarina antaa odottaa käynnistymistään.

Kohdatut pulmat eivät myöskään saaneet innostumaan. Olen ymmärtänyt, että iso osa pelailusta on kaiken maailman aivopähkinöiden ratkomista. Itse ehdin kohdata useammat puzzlet, mutta epäilen että suuri osa puzzleista jäi itseltäni kokematta. Ehkä niitäkin olisi ollut lähempänä loppusuoraa.

Lue myös: Dear Eki, läpäisin samana päivänä kaksi kehuttua peliä, mutta en innostunut kummastakaan, olenko huono?

Lieneekö kuulokkeissani vikaa, jos Darksidersia pelatessa tuntuu, että äänisuunnittelu ei ole hyvällä tolalla. Kaikki korviin kuuluva tuntuu olevan yhtä puuroa tai epämääräistä äänimassaa, olentojen örinää ja huminaa. En ole vastaavaa muiden pelien kohdalla kohdannut, mutta tiedä häntä josko asetuksia säätämällä olisi päässyt parempaan lopputulokseen.

Kuva

Tämä lentelyammuskelukohtaus osoittautui haastavaksi.

Ehkä kaiken kaikkiaan isoin syy jättää peli kesken on siinä, että en viihtynyt pelin parissa. Mitäpä sitä jatkamaan, jos useampien tuntien jälkeen homma ei vain ole innostavaa. Turha sitä lähteä hampaat irveessä vääntämään.

Kaikki tämä siitäkin huolimatta, että Warin seikkailulla on omat ystävänsä, jotka kehuvat sitä maasta taivaisiin. Sen verran potentiaalia tuotoksessa kuitenkin oli, että ehkä sitä kakkososaa voisi joskus testailla uudelleen. Se kun kuulemma on ykkösosaa parempi kokonaisuus.

Eikä tässä vielä kaikki

On tässä toki muitakin nimikkeitä jäänyt kesken, ei pelkästään Darksiders. Lieneekö omassa pelimaussa säädettävää?

Splatoon Raidersia esimerkiksi pelailin tovit, mutta en saanut kiinni siitä koukusta, mikä nimikkeessä luultavasti on. Marvel Tōkon -mätkintää väänsin kahden tarinapätkän viidestä ja totesin olevani tyytyväinen tähän. Siitäkin huolimatta, että ulkoasu ja hahmosuunnittelu on upeaa. (Nolan North Deadpoolin äänenä oli tosin hirveää kuunneltavaa.)

Super Bomberman R2:a tuli myös testattua ja sen tarinan alkupuoli sekä välinäytökset saivat toteamaan, että kiitos ja hei, keksinen parempaakin ajanvietettä. Double Dragon Revive jäi lyhyeen testaamiseen, koska mikään osa-alue epäkiinnostavasta toiminnasta haljuun ulkoasuun ei vain iskenyt.

Listalle voisi lisätä toki Forspoken-seikkailun, joka vaikuttaa ihan kivalta, mutta ihan kiva ei riitä. High on Life ei vain iskenyt millään tavalla alkutaipaleellaan. Huumori tai ammuskelumekaniikat eivät saaneet innostumaan minkään vertaa.

Ja niin, Final Fantasy VII Rebirth jäi ainakin toviksi kesken. Alkuperäinen Final Fantasy VII on upea kokemus, mutta tämä uudistettu versio ei ole saanut innostumaan. En osaa sanoa syytä, mutta jatkaa pitänee tässä tapauksessa, sillä haluan tietää miten tarinaa on muokattu originaaliin verrattuna.

Mutta eipä noita pelejä noin muuten ole pakko pelata läpi asti, jos ei halua. Eihän?