Tuntematon seikkailu yllättää kerta toisensa jälkeen
Final Fantasy VII Rebirth on peli ilman alkua ja loppua.
Kuten ne teokset, joilta se ottaa eniten inspiraatiota, se on kolmiosaisen tarinan keskikohta, joka ei edes yritä painaa jarruja. Niille, jotka jättivät edellisen osan kesken, tai jotka ohittivat Intergrade-lisäosan kokonaan, Rebirth tarjoaa hyvin vähän apuja pysymään kärryillä. Sarjan vannoutuneimmille faneille sen sijaan tarjotaan kaikkea ähkyksi saakka. Hyvässä ja pahassa Rebirthissä on eniten Final Fantasya, mitä markkinoilta voi löytää yhdestä paketista.
Rakenteeltaan se muistuttaa huimasti Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia -teosta. Niin elokuvaa kuin kirjaa. Tässä vaiheessa tarinaa panokset ovat jo niin kovilla, että hiljaiset hetket ovat harvassa, ja ne tuntuvat sitäkin kallisarvoisemmilta.
Seikkailu jatkuu siitä, mihin Remake päättyi. Cloud kumppaneineen on paennut Midgarin kaupungista Sephirothin paluun ja Shinran hirviömäisten tekojen jälkeen. Taistelu entisen supersotilaan kanssa on ajanut kohtalon tuulet uusille urille, ja Midgar on kokenut hävityksen, jollaista se ei olisi voinut kuvitella.
Tästä eteenpäin valtaosa tapahtumista seuraa suhteellisen uskollisesti alkuperäistä peliä, mutta samasta tarinasta ei voi puhua. Nyt on entistäkin selvempää, että Rebirth on pikemminkin jatko-osan, uusintaversion ja laajemman metakeskustelun yhteisteos, joka asettaa PlayStation 1 -klassikon uuteen valoon. Narratiivi asettaa pelaajan entistä painokkaammin Cloudin kenkiin. Asiat, joiden pitäisi tuntua tutulta, ovat vieraita. Tuntematon taas vaikuttaa tavanomaista kotoisammalta.
Se antaa jokaiselle mahdollisuuden kokea eeppinen matka uudestaan tavalla, jollaista ei tiennyt kaipaavansa. Se on jälleen henkeäsalpaava kokemus, joka jää sieluun pitkäksi aikaa.
Joka kerta, kun luulee tietävänsä, mitä seuraavaksi tapahtuu, Rebirth löytää uusia tapoja särkeä pelaajan sydämen yhä uudestaan. Ne, jotka kokivat alkuperäisen melkein 30 vuotta sitten, tulevat jatkuvasti kohtaamaan hetkiä, joissa joutuu pohtimaan omaa suhdettaan lähdemateriaaliin. Kuten The Last Jedi -elokuva, Rebirth uskaltaa kysyä: mikä on lopulta niin pyhää, ettei sitä saisi tarkastella uudestaan? Samassa pohdistaan sielunkiertoa, tekojen vaikutusta tulevaisuuteen, sekä ihmisen merkitystä maailmassa, jossa triljoonat sielut vaeltavat tuhansien vuosien aikana. Jo ennestään eksistentiaalinen materiaali on rikkaampaa, kuin se on koskaan aiemmin ollut.
Final Fantasy VII Remake oli tarina uusista mahdollisuuksista. Rebirth on sen sijaan kertomus menetyksestä. Jokainen päähenkilöistä on traumatisoitunut tavalla tai toisella, eivätkä heidän koettelemuksensa ole lähelläkään loppumista. Isoissa annoksissa koettuna peli on hetkittäin jopa liiankin raskas. Se vyöryttää pelaajan harteille valtavan määrän suuria tunteita, ahdistusta ja surua. Parin viikon aikana jouduin ottamaan useamman kerran pidempiä taukoja pelaamisesta, sillä tarina vaati aikaa prosessoida.
Vastapainoksi eeppinen seikkailu tarjoaa myös kosolti sydämellisiä ja hulvattomia hetkiä, jotka lämmittävät sielua pitkään lopputekstienkin jälkeen.
Se muistaa, että pelaajakunta koostuu tätä nykyä useammasta sukupolvesta, joista jokainen tuo omat odotuksensa ja muistonsa tarinan tykö. Lopulta Rebirth onnistuu harvinaisessa saavutuksessa: se on tarina, joka palkitsee lähestulkoon kaikki fanit tavalla tai toisella.
Tekemisen laatu heittelee laidasta laitaan
Rebirth on semi-avoimen maailman toimintaseikkailu, joka on jaettu kuuteen hulppeaan alueeseen. Midgarin joutomaa ja sitä ympäröivät suot ovat jo tulleet osittain tutuksi demoon tutustuneille. Rannikkokaupunki Junonin teollinen hautausmaa on ensimmäinen maistiainen muutoksista, joita pelintekijät ovat tehneet luomaan maailmankartasta yhtenäisen.
Toisella rannikolla päästään tutustumaan Corelin kaupunkia ympäröiviin kaivoksiin, rannikkoon ja autiomaahan. Cosmo Canyonin jylhät vuoristot saavat haukkomaan henkeään, eikä Nibelheimin eurooppalainen ympäristö jää yhtään sen pahemmaksi.
Jokaisella alueella on omat tehtävänsä, erikoisviholliset, minipelit ja chocobot kesytettäväksi. Tehtävät odottavat tekijäänsä, eikä mikään ole aikalukittua. Tekijät ovat kuvailleet Rebirthiä suureksi lelulaatikoksi, eikä väite ole tuulesta temmattu. Mikäli sen yksityiskohtiin haluaa hukkua, jokainen alue tarjoaa kymmeniksi tunneiksi tekemistä.
Tekeminen on kuitenkin valtaosin täysin vapaaehtoista. Mikäli tarinan juoksee läpi, sen 14 lukua ehtii kokea reilussa 30 tunnissa. Itse uppouduin sivutehtäviin ja valinnaisiin aarteenmetsästyksiin niin totaalisesti, että lopputekstien rullatessa pelikello näytti 90 tuntia. Mitä enemmän pelin vietäväksi uskaltaa heittäytyä, sen suuremmalta matka tuntuu.
Sivutehtävien ja minipelien laatu kuitenkin heittelee vahvasti. Koska tekemistä on niin tolkuttomasti, ei olisikaan mahdollista, että kaikki niistä olisivat täyttä rautaa. Uusi korttipeli, Queen’s Blood, on koukuttava ja hienosti suunniteltu lisäys, jonka parissa voi helposti kuluttaa tuhottomasti aikaa. Sen sijaan chocobojen ja muiden eläinten paimentaminen on yhtä tuskaa. Samoin uusittu Fort Condor -minipeli kärsii keskeneräisyydestä.
Gold Saucer -huvipuiston pelit ja vehkeet ovat kuitenkin yhtä hulppeita kuin ennenkin. Erityisesti chocobojen kilpa-ajot ovat yhtä juhlaa Mario Kartin faneille, jotka haluavat pientä irtiottoa majesteettisesta tarinasta.
Vastapainoksi Rebirthillä on erikoinen tarve lisätä minipelejä kohtiin, jotka eivät niitä tarvitse. Moni näistä pitkittää jo valmiiksi laajoja kokonaisuuksia siihen pisteeseen, että joskus – mutta ei kuitenkaan usein – se alkaa hieman ärsyttää.
Tämäkin on toisaalta tulkinnasta kiinni. Monta kertaa arvostelukauden aikana jäin pohtimaan, kuinka moni ärsytyksen kohteistani johtui siitä, että odotin peliltä uskollista äänentoistoa alkuperäisestä? Laskettuani nämä hetket yhteen, huomasin monen valituksen ajoittuvan juuri niille paikkeille, kun tarinan piti lähteä alkuperäisen pelin mukaan toiseen suuntaan.
Pelasin uutta peliä, jolta halusin vanhaa kokemusta.
Uudet mekaniikat ovat erinomaisia
Rebirth päivittää, laajentaa ja parantaa Remaken pelikokemusta kaikilta osa-alueilta.
Ahtaat kujat ja Midgarin ahdistava ilmapiiri on vaihtunut vapaaseen seikkailuun, eikä menneitä jää kaipaamaan ollenkaan. Heti ensimmäisistä hetkistä alkaen on selvää, että Final Fantasy on parhaimmillaan, kun sen pariin voi uppoutua omalla tahdilla.
Pieniä helpotuksia löytyy kauttaaltaan. Hahmojen ei enää tarvitse juosta kauppojen perässä tiukan paikan tullen. Mukana kulkeva vekotin rakentaa niin terveysjuomia kuin lisävarusteita, jos taskusta löytyy tarpeeksi raakamateriaalia. Näitä juureksia, mineraaleja ja hirviöiden nahkoja on onneksi kaikkialla, eikä etsiminen tunnu turhauttavalta. Asetuksista voi jopa käydä laittamassa automaation päälle, jolloin hahmo kerää kaiken ilman erillistä napinpainallusta.
Lisäys antaa myös syyn tutkimiselle. Kun jokainen uusi polku voi johdattaa aarteiden luo, maailman kaukaisimmatkin kolkat alkavat vaikuttaa kiinnostavilta. Tähän kun ympätään mukaan hahmojen väliset keskustelut, kattavat historiikit ja huikaiseva musiikki, niin matkanteko on suorastaan yhtä juhlaa.
Eikä mantuja tarvitse tarpoa pelkästään jalan. Erilaiset chocobot, autot, sekä lopulta Cidin kyhäämä lennokki Tiny Bronco tuovat jokainen omanlaisensa lisän matkaamiseen. Ne antavat myös osviittaa siitä, mitä sarjan viimeiseltä osalta kehtaa odottaa. Mikäli tällä suunnalla jatketaan, niin kolmannen osan maailmankartalla on suuret saappaat täytettävänä.
Taistelumekaniikkaa on myös korjailtu sieltä ja täältä. Uudet synergiakyvyt ovat varsinkin ilahduttava lisä, jotka vaikuttavat myös hahmojen välisiin suhteisiin pelin edetessä. Koska päähenkilöitä kertyy mukaan matkan aikana useampia, ryhmädynamiikka on entistä suuremmassa roolissa.
Rebirth tosin kärsii roolipelien perisynnistä, eli epätasaisesta vaikeustasosta. Normaalilla ja vaikealla tasolla pelattuna viholliset muuttuvat nopeasti liki tuhoutumattomiksi mörssäreiksi, joita saa piestä hiki otsalla tuntitolkulla. Dynaamisella ja helpommalla vaikeusasteella Rebirth löytää hyvän tasapainon tarinan ja taktikoinnin väliltä. Kyseessä on silti osa-alue, joka tuntuu olevan vuodesta toiseen suvantokohta tälle lajityypille.
Rebirth jättää kovat odotukset sarjan päätökselle
Rebirthin tarinasta on vaikea puhua laajemmin vielä tässä vaiheessa. Pelintekijät ovat suorastaan toivoneet, että ensimmäisten lukujen jälkeen tarinasta ei hiiskuta sen enempää. Riittää kuitenkin todeta, että spekulaatiot tulevaisuudesta tulevat käymään entistä kuumempina seuraavien kuukausien aikana.
Monille Rebirth vahvistaa ne pelot, jotka Remake herätti muutamaa vuotta aikaisemmin. Tämä ei ole suora uusintaversio vanhasta, eikä se koskaan tulekaan olemaan sitä. Nyt on selvää, että Remake-nimi tarkoittaa tässä kontekstissa jotain täysin muuta. Mutta mitä, se on yhä mysteeri.
Kokonaisuus on kuitenkin enemmän kuin juhlimisen arvoinen. Rebirth edustaa Squarelle paluuta sarjan merkkiteoksen pariin, joka olisi voinut olla täydellinen katastrofi. 2000-luvun puolivälissä nähdyt sivutuotteet, kuten Dirge of Cerberus ja Advent Children -elokuva, olivat esimerkkejä näistä kömmähdyksistä.
Sen sijaan Remake ja Rebirth ovat täysin eri puusta veistettyjä. Ne osoittavat, että tekijät ovat löytäneet sen kipinän, mikä teki alkuperäisistä niin muistettavia. Hyvää ei ole lähdetty möyhentämään vain siksi, että voidaan. Muutokset tuntuvat luonnollisilta, ja lisäykset rikastuttavat kokonaisuutta. Ne asiat, jotka jäivät pelaajien tulkittaviksi aikanaan, saavat viimein hetkensä parrasvaloissa.
Rebirth on hieno pelikokemus, sillä se antaa meille vanhuksille mahdollisuuden pohtia, miksi rakastuimme Final Fantasy VII:ään alun perin. Subjektiivisesta kokemuksesta tulee jaettu ilo, kun maailmanlaajuiseksi ilmiöksi muodostunut tarina voidaan kokea uusin silmin.
Se on lahja, jota pitää vaalia. Seuraavat vuodet tulevat olemaan pitkiä, kun joudumme odottamaan tarinan päätöstä. Kahden mestariteoksen jälkeen sen odotukset eivät voisi olla kovemmat.
Kommentit
Ennakkotilattu pari kuukautta
Ennakkotilattu pari kuukautta sitten!
Kommentoi
Kirjaudu kommentoidaksesi