Armored Core 4 poikkeaa monista muista viime vuosien mech-peleistä siinä, etteivät sen jättimäiset sotakoneet tallusta verkkaisesti kuin mummo mäessä. Sitä vastoin mechit kiihdyttävät rakettimoottoriensa voimin parhaimmillaan satojen kilometrien tuntinopeuteen ja syöksähtelevät puolelta toiselle väistellessään ankaraa tulitusta. Ohjusryppäällisiä lähetetään vihollisten niskaan niin maalla, merenpinnalla kuin ilmassakin, ja pian ruutu täyttyy tuhon sinfoniasta. Lähietäisyyksillä nähdään käytettävän myös valtavia miekkoja.

Pelaaminen on edelleen teknistä puuhaa, jossa joutuu ottamaan huomioon lukemattomia seikkoja. Pelkän osumapistemittarin toljottamisen lisäksi pelaajan on esimerkiksi seurattava mechinsä energiankulutusta, jottei ilmalento katkeaisi juuri väärällä hetkellä. Myös sorminäppäryydestä on etua, sillä eri napeista laukeavia aseita voi asentaa useita ja välillä niitä on vaihdeltava kesken taistelun. Onneksi koneen ohjastamista on virtaviivaistettu sen verran, ettei kolmannen persoonan toimintapeleihin tottuneella pitäisi olla ongelmia hallita liikkeitään. Tähtäyspeukaloltakaan ei vaadita ihmeitä, koska mech suuntaa putkensa automaattisesti likimain keskellä kuvaa oleviin kohteisiin.

Visuaalisesti edellisen sukupolven versioista on loikattu teräväpiirtoaikaan. Parhaimmillaan auringon paahtamat aavikot, hyytävät tundrat ja veden valtaamat autiokaupungit tarjoavat menevät puitteet efektien täyttämälle toiminnalle, mutta lähempää tarkastelua maisemakuvitus ei kestä. Esimerkiksi rakennukset ja riviviholliset ovat ikävän laatikkomaisia, minkä lisäksi myös teksturointi jättää toivomisen varaa. Ero tarkasti mallinnettujen mechien ja muun grafiikan välillä on selkeä. Tasaisella ruudunpäivitysnopeudella kokonaisuus olisi ollut vielä riittävän tyylikäs, mutta paikoin peli sukeltaa tahattomaan hidastukseen, joka särkee kiihkeän taistelun hengen. Silti se ei ole pahin puute pakassa.

Salamasotaa

Kampanjan koluaminen on yksinkertaisesti tylsää. Peli kertoo synkeästä tulevaisuudesta, jossa yhtiöt ovat korvanneet valtiot, kansalaiset on alistettu järjestelmän orjiksi ja vain harvat uskaltavat nousta vastarintaan. Pelaaja on yksi heistä. Vastarintataistelijan tie vie tehtävästä toiseen ilman sen suurempia juonellisia kytköksiä, eikä kasvoton kertomus loppujen lopuksi jaksa pitää otteessaan. Kun tapahtumia ja hahmoja ei ole juurikaan viitsitty rikastaa inhimillisellä dramatiikalla, punaisen langan seuraaminen on yhtä viihdyttävää kuin kömpelön historiankirjoituksen lukeminen.

Tyypillisesti tehtävissä joko kukistetaan kaikki vastustajat tai tuhotaan tietty kohde. Välissä vastaan tulee myös muutamia puolustustaisteluja, mutta hätkähdyttävistä tai laajamittaisista kohtauksista voi vain uneksia. Heikoimmillaan tehtävät kestävät juuri ja juuri minuutin, eikä vastaan tule mieleenpainuvia tilanteita, vaikka taustalla soljuva musiikki yrittääkin paikoin elämää suurempaa säveltä löytää. Laiskasta tehtäväsuunnittelusta kielivät myös tiukasti rajatut neliskanttiset taisteluareenat, joista osa nähdään kampanjan aikana jopa pariin otteeseen. Suunnittelijat ovat vain sijoitelleet tehtävän kannalta tärkeät kohteet uudelleen. Haasteen puutteeseen Armored Core 4 ei kuitenkaan kaadu, sillä minkä tekoäly yllättävyydessä häviää, sen se korvaa miesylivoimalla, raskailla aseilla ja kestävyydellä.

Mechin palattua kentältä sitä saa paranneltua vaihtamalla palkkapussinsa sisältöä parempiin raajoihin, aseisiin ja muihin vempaimiin. Nikkarille on paljon säädettävää aina kuorman tasapainosta energiankulutuksen optimointiin ja omiin maalauksiin. Heppoisten tehtävien rinnalla monipuolinen editori kohoaa ehdottomasti Armored Coren tärkeimmäksi yksittäiseksi ominaisuudeksi. Se tekee pelistä melkein kuin mech-pelien Forza Motorsportin – tosin suurta yleisöä ajatellen myös rakentelu kärsii ikälopusta toteutuksesta. Harmaat ja tekniset valikot tekevät työstä kaikkea muuta kuin innostavaa.

Sotaratsua motivoi kehittämään etunenässä moninpeli. Kaverin kellistystä pääsee yrittämään jaetulla ruudulla, mutta koneensa voi suunnata myös verkkoon, jossa taistellaan mies miestä vastaan, pienissä joukkueissa tai maksimissaan kahdeksan pelaajan tappomatseissa. Tehtäväpohjaisten pelimuotojen puute kaventaa vaihtoehtoja, mutta sen sijaan verkossa on mahdollista vaihtaa mechejä muiden kanssa. Valitettavasti kirjoitushetkellä pelaajia oli todella harvassa, eikä vain yhteen pelimuotoon kerrallaan keskittyvä pelinhakukaan helpota avonaisten huoneiden löytämistä.

Perimmäisen ongelman Armored Core 4:stä nostaa esiin aika. Vaikka uudistettu pelimekaniikka tekee mech-räiskinnästä aiempaa helpommin lähestyttävän, paketti tuntuu muilta osin juuttuneen menneisyyteen. Silppukampanja ja perinteisiin tappomatsivariaatioihin rajoittunut moninpeli eivät saa sydäntä sykkimään aihepiirille, jos valtavat sotarobotit eivät ole ennestään elämän ykkösasia. Mukaansatempaavaa ja jatkuvaa kokemusta etsivä suunnatkoon katseensa muualle; tämä on vain kovimmille faneille.