Kohtalaisen hypen saattelemana julkaistu Midway Austinin Blacksite: Area 51 lupasi mullistaa FPS-genren. Unreal 3:n enginellä tehty grafiikka näytti kuvissa hyvältä, eikä lyhyt demokaan juuri huonompaa vaikutelmaa antanut. Yksinkertainen ja moraaliin perustuva ryhmänhallinta olisi puolestaan lisännyt taisteluihin taktisuuden lisäksi hieman monipuolisuutta. Julkaisun alla ilmestyneet vastaanotto pelimedioissa oli kuitenkin kovin nuiva, eikä pelin pääsuunnittelija Harvey Smithikään ollut tyytyväinen tuotokseensa. Kuinka huono Blacksite sitten oikein on?

Nevada, ekstraterrestiaalien toinen koti

Vastaus: keskinkertainen, mikä tarkoittaa FPS-genren ylitarjonnan vuoksi jokseenkin heikkoa teosta. Irakin kautta Nevadan erämaille etenevä Blacksite tuo pelaajalle kaiken, minkä se lupaakin, toteutuksen jäädessä puolitiehen. Pelaaja astuu deltajoukkojen sotilas Piercen saappaisiin, tämän selviteltäessä vaihtelevan tiiminsä kanssa, mistä salaperäiset muukalaiset ovat oikein saapuneet. Käytännössä selvittely tapahtuu ammuskelun ohessa tai heti sen jälkeen, kun tiimikaverit ihmettelevät outoja olioita kovin arkipäiväisesti. Juoni jää mitättömäksi ja ennalta-arvattavaksi, eikä siihen jaksa juurikaan keskittyä. Ainoa mielenkiintoinen öttömönkiäinen, on kuollut öttömönkiäinen.

Hehkutettu ryhmänhallinta jää lähinnä surkuhupaisaksi pakotteeksi, sillä kovia kokenut ja karski sotilas Pierce ei osaa aukaista ovia. Kyllä, luit aivan oikein. Tiimiänsä voi kyllä komennella ampumaan tiettyjä vihollisia tai liikkumaan tarkoitettuun pisteeseen, mutta käytännössä pelaaja joutuu hoitamaan kaiken itse - myös tappamisen. Sen sijaan Pierce ei osaa aukaista edes yksinkertaista kahvalla varustettua ovea, vaan joutuu kutsumaan mukana juoksevan kaverin tai kaksi tekemään sen hänen puolestaan. Erinomaista suunnittelua, etten sanoisi. Moraalinen moottori parantaa tai heikentää puolestaan jo ennestään varsin tarpeettomien tukikavereiden osaamista, riippuen siitä, ottaako pelaaja liiaksi osumaa vai napsuuko päälaukaukset ja örmyjen teilaus esimerkillisellä tasolla. Joukkomoraalin taso välkkyy alakulmassa, mikäli se on heikko tai hyvä, mutta ainoa huomattava muutos tiimiläisten käytöksessä tuntui olevan kranaattien nakkelu moraalin ollessa katossa.

Kenttäsuunnittelussakaan ei ole sen kummemmin lähdetty uria uurtamaan. Kentät ovat putkiloita, eikä niitä ole edes yritetty peitellä. Kun taistelut tapahtuvat vielä kovin yksioikoisissa ja autioissa maisemissa, korostuu yksinkertaisuus vähän liian läpinäkyvästi. Jalan liikkuminen katkeaa aina väliajoin ripoteltuihin ajo- ja lento-osuuksiin, jotka ovat kutakuinkin pelin heikointa antia. Vaikeimmilla tasoilla kiskoja pitkin kulkevat osuudet ovat hermoromahduksen partaalle ajavia GRAW-tason tuuripelejä, joissa taidolla tai reaktiolla ei ole minkäänlaista tekemistä selviytymisen kanssa. Harvakseltaan pelaaja pääsee tykkimiehen virasta ajajan penkille, mutta lopputulos on käytännössä sama: tietokoneälyllä varustetut apumiehet eivät osu edes ladon seinään, vaikka parkkeeraisit sen viereen.

Velvollisuuden kutsun varjoissa

Graafisesti Blacksite on kohtalaisen hyvä, joskin tasoltaan jäljessä verrattuna esimerkiksi samaan aikaan ilmestyneen Call of Duty 4:n kanssa. Hahmot ovat kehnohkosti animoituja, mutta mallinnukseltaan suhteellisen hyvän näköisiä. Erilaisia vihollistyyppejä löytyy kuitenkin vain puolisen tusinaa, joten samoja naamoja saa ammuskella tylsistymiseen saakka. Muu tekstuuri jättää puolestaan karvaan maun edellä mainitun aution kenttäarkkitehtuurin takia. Äänimaailma on perushuttua FPS-saralla, eikä yllätä millään osa-alueella.

Yksinpelin pettäessä moninpeli saattaisi pelastaa tilanteen. Blacksiten suhteen kyseessä on turha luulo. Kankeat kontrollit ja normitauhkaa olevat pelimuodot eivät nouse esiin markkinoilla, joita dominoivat huippuunsa kehitetyt Halo 3 ja CoD4 sekä pienemmällä saralla Shadowrunin kaltaiset innovatiiviset moninpelit. Perus- ja tiimi-deathmatchin lisäksi tarjolla on lipunryöstöä ja uniikkipelimuoto Abduction, jossa yksi pelaajista aloittaa muukalaisena ja haalii muut ihmispelaajat samaan ruotuun tappamalla heitä. Pelaajia voi olla maksimissaan kymmenen kappaletta, mutta arvosteluhetkellä pelit käytiin pelaajakadon vuoksi lähinnä 2vs2-tasolla. Asevalikoima koostuu yksinpelin tapaan pistoolin, rynkyn, snipun ja kohteisiin lukittuvan singon lisäksi haulikon plasmakopiosta sekä singon ja kranaatinheittimen fuusiossa syntyneestä plasma-aseesta. Aivan kuten peli itsessäänkin, ne ovat kovin ilmeettömiä ja tuhanteen kertaan nähtyjä.

Blacksiten julkaisu asettuu ilkeästi kahden odotetun jatko-osaräiskinnän jalkojen juureen, mikä saa pelin eri aspektit näyttämään todellisuutta vieläkin heikommilta. Yksinpeli ei tarjoa mitään, mitä ei genressä olisi nähty jo lukuisia kertoja viimeisen kymmenen vuoden ajan. Samaan lokeroon kajahtaa myös moninpeli, joka pelaajapulan ohella on kovin tavanomaista muihin verkkopeleihin verrattuna. Koreahkosta raamista huolimatta, Blacksite tuntuu jo ilmestyessään auttamattoman vanhentuneelta, mikä kertonee pelistä sen kaikkein oleellisimman.