Rauta paukkuu, pelikansa hurraa
Nintendo-poikien suosikkiputkimies viettää hiljaiseloa jossakin sienimaan uumenissa, joten tasohyppelyiden mestaruus lankeaa tänäkin jouluna Playstation 2:lle. Kolme kovaa luksusloikkaa - Ratchet & Clank 3, Sly Raccoon 2 ja Jak 3 - hallitsevat hyppelyfanien päiväunia. Niistä ensimmäisenä Konsolifinin suurennuslasin alle joutuu metallisen hauska Ratchet & Clank.
Karvainen mekaanikko Ratchet ja tämän pieni robottikaveri Clank eivät ole kakkososan jälkeen istuneet toimettomina mutterikasansa päällä. Clankin elämä maittaa, sillä peltipurkki hurmaa katsojia oman TV-sarjan tähtenä. Ratchet esittää sarjassa vain alentavaa sivuroolia, eikä kukaan tunnu muistavan karvaturrin urotekoja. Kun hirviöarmeija hyökkää parivaljakon kotiplaneetalle, saa Ratchet taas tilaisuuden näyttää kenellä on isoin pyssy. Tai pari tusinaa isointa pyssyä.
Syy avaruusolentojen hyökkäykselle selviää pian. Galaksin turvallisuutta uhkaa jälleen uusi hullu superkonna, eikä Clintonin puhetyylillä jauhava presidentti usko voimaparin selviytyvän uhkasta yksin. Niinpä he saavat luvan liittoutua itsensä Kapteeni Qwarkin kanssa. Kapteeni on yhä se sama itserakas puolikonna kuin edellisissä osissa. Mies antaa Ratchetin tehdä likaiset työt ja varastaa kaiken kunnian itselleen, mutta silti sympaattisesta Kapteenista ja muista hassuista hahmoista ei voi olla pitämättä.
Sarkastista huumoria ja leikkimielistä jännitystä viljelevä tarina tuntuu edellisiä osia tiiviimmältä, hauskemmalta ja paremmalta. Se johtuu osittain sujuvammasta tarinankuljetuksesta. Kenttien välisten animaatioiden lisäksi juonta juoksutetaan joskus toiminnankin keskellä. Välillä Ratchetin rinnalla taistelee robottikommandojen iskujoukko, jonka jatkuva radiokeskustelu kasvattaa immersiota monella tuumalla.
Ammu äläkä hyppele
Ratchet & Clank -sarjassa perinteinen 3d-tasohyppely tapaa jäädä sivurooliin, kun shown varastaa hektinen räiskyttely. Loikkimistakin piisaa, mutta pääasiassa Ratchetti muistuttaa räiskintäpeliä.
Pelin edetessä mukaan tarttuu monta repullista isoja pyssyjä ja metkoja vempeleitä, mutta valtaosa varusteista on edellisistä osista tuttuja. Ohjukset, sädepyssyt, pommit ja laavatykit saavat rinnalleen vain muutaman uuden kapistuksen. Uutukaisista varsinkin mehukas plasmaruoska saa viikset virneeseen, ja mustia aukkoja heittelevä reijänrepijä tekee nättiä kaaosta. Kemiallista sodankäyntiäkin voi harrastaa ruiskimalla raivotautimyrkkyä. Myös erilaisia hyötyvekottimia löytyy tasaisin väliajoin, mutta valitettavasti mukana on vain yksi merkittävä uusi laite: lasereita heijastavalla voimakentällä ratkotaan joitakin puzzleja. Vaikka innovaation puute onkin pettymys, kyllä vanhoilla aseillakin jaksaa vielä rellestää. Jos muistikortilta löytyy kahden ekan pelin tallennukset, pölyisestä raudasta ei tarvitse edes maksaa.
Jokaiselle aseelle löytyy käyttöä. Tehottoman tuntuinen hernepyssy saattaa tietyssä tilanteessa pelastaa häntäkarvat. Toisaalta uusi ja kallis tuomionpäiväntykki voi jäädä hyödyttömäksi parvina vipeltäviä pikkuroboja vastaan. Aseiden monipuolisuus onkin pelin hauskin anti. Vaikeustason kiristyessä jokaisen mutkan jälkeen saa miettiä, millä tussarilla mörköjoukon saisi fiksuiten höyrystettyä. Se tuo peliin taktista syvyyttä, joka uupuu monesta puhdasrotuisesta räiskinnästä.
Tapporaudat eivät kulu käytössä, vaan päin vastoin voimistuvat ja saavat uusia ominaisuuksia. Se lisää keräilyvimmaa mukavasti. Pyssyjä tekee mieli vinguttaa vaihtelevasti, jotta mahdollisimman moni lemppareista miehistyisi nopsaan. Kehitysvaraa piisaa tällä kertaa viiden tehokkuusasteen verran, mutta se ei käytännössä ole enempää kuin kakkosessa.
Sujuu kuin rasvattu
Parivaljakon tukikohtana toimii tähtimerta kyntävä Phoenix-alus, jonka kannelta löytyy kaikki tarvittavat palvelut. Siellä Ratchet voi shoppailla varusteita, treenata räiskintäsimulaattorissa tai rentoutua pelaamalla kapteeni Qwarkin tähdittämiä videopelejä. Siinä missä Ratchet & Clank 2 toi sarjaan kilon uusia minipelejä, Qwark-tasohyppelyt ovat kolmosen yksinpelin ainoa merkittävä uusi pelimuoto. Hauskahan kapteenia on pomputtaa kaksiulotteisilla retroilukentillä, mutta jäin kaipaamaan enemmän uutta.
Vaihtelun puutteesta peliä ei voi silti syyttää. Räiskintähyppelyä tauotetaan lukuisilla kakkosesta tutuilla pelimuodoilla, kuten Clank-ongelmanratkonnalla, Clank-mechataistelulla ja alhaisen painovoiman kuukentillä. Lisäksi Ratchet pääsee pari kertaa hiipimään vihollistukikohdissa avaruusolennoksi naamioituneena. Kaikessa vaihtelevuudessaankin kolmonen tuntuu kakkoseen nähden jotenkin typistetyltä. Hupaisat riippuliitelyt, avaruustaistelut ja kilpa-ajot loistavat poissaolollaan. Vanhojen hyvien ideoiden pois jättäminen harmittaa, mutta tavallaan pelimuotojen karsiminen tuo peliin jämäkkyyttä.
Ratchet & Clank -sarja on niitä harvinaisia pelejä, joissa kaikki toimii niinkuin pitääkin. Pelaaminen on hauskan lennokasta, ohjaaminen sulavaa ja grafiikka virheetöntä. Yksinpelissä planeetat vilisevät ohi vauhdilla, eikä missään välissä ehdi pitkästyä. Vaikka kierrätyksen makua onkin ilmassa, pidin Ratchet & Clank 3:sta edeltäjiään enemmän. Peli on aiempaa menevämpi, eivätkä kentät tunnu enää ihan niin päättömiltä ampumaradoilta. Musiikeissakin on tällä kertaa nostetta.
Yksinpelin läpäisyssä vierähtää vajaat 15 tuntia, mutta lopputekstien jälkeen avautuva Challenge-pelimuoto kannustaa heti uudelle rundille. Haastemoodissa viholliset ovat ilkeämpiä, mutta pelaaja saa säilyttää jo kerätyt rahat ja varusteet. Lisähoukuttimena toisella kerralla kaupat tarjoavat uusia, entistä munakkaampia pyssyjä. Minulle ainakin maistuisi vielä pelikerta kiellon päälle, jos aikaa olisi.
Laajakaistat laulaa
Yksinpeli on hintansa väärti, mutta uusi verkkopeliominaisuus nostaa paketin arvoa entisestään. Isolla porukalla hektisyys pomppaa toiseen potenssiin ja adrenaliini valuu huokosista. Online-matsiin mahtuu kerralla kahdeksan pelaajaa, mutta nettirajoitteisetkin voivat maistaa moninpeliä jaetun ruudun multitap-sessiolla.
Pelimuodoista perinteisinpänä löytyy Deathmatch-moodi, jossa nahistellaan joukkueittain tai kaikki kaikkia vastaan. Selkäsaunoja voi kerjätä myös lipunryöstössä, sekä astetta omaperäisemmässä Siege-pelimuodossa. Viimeksi mainitussa ei turhaan ruumislaskuria tiirailla, sillä voiton saa kotiin vain tuhoamalla vihollisen tukikohdan.
Siege-moodi jaksaa viihdyttää pisimpään, sillä siinä ratkaisee taktiikka. Molempien päätukikohtien lisäksi kentillä lojuu vapaasti valloitettavia pikkupesäkkeitä. Niitä valtaamalla oma joukkue palkitaan uudelleensyntymispisteillä, tykkitorneilla ja muulla kivalla. Vihollistukikohdan lähellä lojuvista syntymispisteistä kannattaa taistella verisesti. Samalla jonkun pitäisi vaan muistaa puolustaa kotikontua. Tiimityöskentelyn kannalta tärkeä kuulokemikrofoni löytyy valitettavan harvalta pelaajalta, vaikka peli sitä tukeekin.
Vihollisia voi jyrätä muutaman erilaisen ajoneuvon voimin. Kuljettajan lisäksi menopeleihin mahtuu mukaan tykkitornia ohjaava kaveri. Painovoimakengillä, kiipeilykoukulla ja muilla vempaimilla saadaan aikaan mielenkiintoisia tilanteita.
Kymmenen areenaa ja kahdeksan asetta tarjoavat riittävästi hupia. Yksinpelikokemuksina Ratchet, Sly ja Jak ovat suunnilleen yhtä muhevia, mutta moninpeli lisää Ratchetin arvoa plussan verran. Sekopäinen kohellus maistuu harvoin näin hyvältä.
