Hapanimelä taktiikkanäpertely



Kuolema ja suru ovat yhtä lähellä ihmisen elämää kuin rakkaus ja ilo. Toisinaan
liian lähellä. Japanilaisen Nippon Ichi Softwaren Phantom Brave tarttuu teemaan ja kertoo yksinään autiolla saarella
asuvan Marona-tyttösen tarinan. Kyseessä on taktisen rooliseikkailun huntuun
verhottu kertomus menettämisestä, surusta ja ennakkoluulojen aiheuttamasta
yksinäisyydestä.



Phantom Brave on epäsuora jatko-osa
viime keväänä ilmestyneelle Disgaea: the
Hour of Darknessille. Disgaeaa
pelanneet ovat jo pelin ensimetreiltä asti kuin kotonaan, muilla on edessään
kulttuurishokki. Ensimmäisenä pistää silmään Phantom Braven ulkonäkö, joka on nykymittapuun mukaan todella
tökerö. Peli on toteutettu vanhalla sprite-grafiikalla, ja animaatiot
töksähtelevät eteenpäin kuin vanteet soikeina kulkeva polkupyörä. Kun jopa
musiikki on perushirveää kilkuttelua suoraan 1990-luvun ”kultakaudelta”,
saattaa moni heittää hanskat naulaan jo alkutekstien aikana. Se on kuitenkin
paha virhe, sillä pelin muut osa-alueet on toteutettu erittäin laadukkaasti.



Kukkaruukusta kummitukseksi, lyhyt oppimäärä



Pelaajan tehtävänä on ohjastaa pientä Maronaa, jonka vanhemmat ovat kuolleet
salaperäisissä olosuhteissa. Marona asuu yksin autiolla saarella, vailla
ystäviä ja läheisiä. Ainoa yhteys ulkomaailmaan on pulloposti, ja sitä
kauttakin tulee lähinnä vihaisia haukkumakirjeitä. Ystävänään Maronalla on
joukko kummituksia. Heistä rakkain ja luotettavin on Ash, joka on tehnyt pyhän
lupauksen ja vannonut seisovansa Maronan rinnalla aina – jopa oman kuolemansa
jälkeen.



Maksaakseen vuokran ja pitääkseen verokarhun loitolla Marona paiskii
hanttihommia eräänlaisena manaajana ja pahan karkottajana. Tavallisesti
pikkutytön olisi vaikeaa pärjätä yksin hirviöitä vastaan, mutta Maronalla on
erikoinen lahja: hän osaa kutsua henkiolentoja avukseen. Pelin seikkailu etenee
ennen kaikkea taistelujen merkeissä. Vuoroin nujerretaan joukko vihollisia,
vuoroin katsellaan välianimaatioita.



Pelin taistelusysteemi on toteutettu mielenkiintoisella kaavalla. Kamppailun
alussa pelaaja voi ohjata ainoastaan Maronaa, joka sitten manaa tilanteeseen
sopivat olennot esiin. Kummitukset eivät voi ilmestyä tyhjästä, vaan
tarvitsevat fyysisen ruumiin, johon voivat kiinnittyä. Siihen tarkoitukseen
sopivat mainiosti kentällä lojuvat kivet, kasvit ja muu roina. Tavarat antavat
olennoille erikoisominaisuuksia, jolloin esimerkiksi kivenmurikkaan kiinnitetystä
aaveesta tulee kestävä ja voimakas, kun taas heinäkeppiin kiinnitetty kollega
jää arvatenkin laihanlaiseksi.

Pienet asiat ratkaisevat



Edeltäjänsä tapaan Phantom Bravessa on käsittämätön määrä mikromanagerointia .
Sekä aseet että hahmot keräävät kokemuspisteitä, ja kaikkea voi virittää omaan
tyyliinsä sopivaksi. Monipuolisesta hahmovalikoimasta löytyy jokaiselle jotakin
ja erilaisia aseita on tarjolla vaikuttava määrä. Ja jos rahat eivät riitä
kunnollisiin miekkoihin, voi taisteluissa käyttää tuhovälineenä mitä tahansa
kentältä löytyvää tavaraa – jopa muita hahmoja. Mielikuvituksellisena
oivalluksena pelissä on mahdollisuus yhdistellä hahmoja ja esineitä toisiinsa,
jolloin syntyy todella omituisia risteytyksiä.



Merkittävin ero Disgaeaan verrattuna
on gridin, eli ruudukon, puuttuminen. Hahmoja ei enää siirrellä shakkilaudan
näköisellä pelialustalla, vaan liikkuminen on täysin portaatonta. Se ei
välttämättä ole hyvä asia, sillä etäisyyksien laskeminen vaikeutuu
huomattavasti. Vaikutelma on sentään edeltäjäänsä luonnollisempi. Myös
kuvakulmia on tullut lisää, ja pelialuetta voi paremmin zoomailla.



Ajattelevan pelaajan valinta



Disgaean hersyvää huumoria odottavat
joutuvat pettymään. Phantom Braven
ylipirteillä karamelliväreillä maalatun ulkokuoren alle piiloutuu murheellinen
juoni, joka määrää pelille melankolisen tahdin aina alkuteksteistä
loppuratkaisuun saakka. Hetkelliset onnenpilkahdukset pienen orpotytön elämässä
ovat kuin Hans Christian Andersenin sadusta, mutta valitettavasti
jatkuva murheilla ja säälillä mässäily saa koko tarinan tuntumaan hieman
teennäiseltä. Se on silti keskitasoa kiinnostavampaa seurattavaa, vaikkei Disgaean tasolle aivan ylletä.



Kokemuspisteiden hankkiminen on pelin pahin kompastuskivi. Ilman monituntista
puurtamista ja tunneleiden komppausta on mahdotonta nujertaa voimakkaampia
vastustajia. Kevyempien pelien ystävät turhautunevat jo kättelyssä, eikä
taktisten roolipelien harrastajienkaan pinna veny rajattomasti. Hahmojen ja
esineiden kehittäminen on parhaimmillaan erittäin palkitsevaa, mutta vähempikin
olisi riittänyt.



Phantom Brave on äärimmäisyyksien
peli. Pääpaino on edelleen taktikoinnissa, taistelussa ja omien hahmojen
kehittämisessä. Muut osa-alueet, kuten audiovisuaalinen toteutus, on
tyylisyistä jätetty rempalleen. Suurinta pelissä on löytämisen ilo. Kaikkea voi
säätää ja kokeilla, ja lopputulokset ovat usein hauskoja. Pienten asioiden
parissa näpertämällä ilta vaihtuu aamuksi ennätysajassa, eikä pelistä voi
millään saada kaikkea irti yhdellä istumalla. Taktisten roolipelien ystäville Phantom Brave on kokeilemisen arvoinen
teos. Jos genre ei kuitenkaan ole entuudestaan tuttu, kannattaa tutustuminen
mieluummin aloittaa joko Disgaean tai
La Pucelle Tacticsin parissa.