Erilaisia ajopelejä on nähty pilvin pimein konsoleilla ja nykyään on yhä vaikeampi erottautua edukseen tasaisesta tarjonnasta. Muutamat simulaatiopuolen huipputittelit pitävät ajopelien valtikkaa tiukasti käsissään ja lopuille jätetään tasaisen harmaan massan osa. Arcadepuolen ajopelit ovat yllättävänkin paljon epäsuosiossa Gran Turismojen ja Colin McRae -pelien valloittaessa liki suvereenisti kotien olohuoneet, eikä syyttä.
Realismi ja simulaatiotyylin ajomallinnus tuovat peliin haastavuutta, jonka jokainen kotikuski haluaa sohvan pohjalta kokea. Tästä huolimatta viihteellisemmän puolen arcaderälläykselle on aina kysyntää, mikäli sellainen bittikuminpolttaja osataan pelaajien iloksi tehdä. Pari vuotta sitten PS2:lle ilmestynyt Burnout kohahdutti edistyneellä kolarimallinnuksella sekä vauhdikkaalla ajofiiliksellään, joskaan ei aivan ongelmitta. Mm. antialiasing-ongelma sekä sekavanlainen kokonaisgrafiikka pudotti Burnoutin huippupelien joukosta. Criterion Games arvioi kuitenkin pelissä olevan potentiaalia jatko-osaan ja onneksi näin tehtiin.
Burnout 2:n Xbox-version tulemisesta oli paljon epäselvyyttä ja pyöri jopa pieniä huhuja, ettei mustalla laatikolla peliä nähtäisi lainkaan. Tieto kuitenkin vahvistettiin ja muutamaa kuukautta ennen julkaisupäivämäärää Criterion Games ilmoitti Xboxin Burnout 2:n olevan erikoisversio - "Developer's Cut" eli kehitystiimin paranneltu ja entrattu painos alkuperäiseen. Tiivistettynä Developer's Cut-versio sisältää: 15 uutta kolariristeystä (Crash-tila), Dolby Digital 5.1, 21 uutta skiniä autoihin, Oma soundtrack-mahdollisuus, Xbox Liven kautta kattavat tulostaulukot, sekä viilatun graafisen ulkoasun.
Konepellin sisällä kaikki ok
Burnout 2:n pelitilat ovat pääosin tuttua ajopelien kauraa. Championship, Single Race, Pursuit ja Time Attack-optioineen. Ennen näihin pääsemistä on keltanokkakuskin läpäistävä pienimuotoinen ajolisenssitestien sarja, jolla aloittelevaa kaahailijaa evästetään perusajamisesta vaikeampiin manöövereihin radalla. Kurssi tutustuttaa hyvin auton käyttäytymiseen ja antaa kokemattomalle pelaajalle esimakua näyttävistä kolareista ja hurjasta vauhdista, joskin veteraanipuolen Burnout-kuskeille testikurssi on pelkkä sunnuntaikruisailus.
Itse Championship on tehty genren tyyliin tavoitteelliseksi eli voitosta palkitaan uusilla avautuvilla bonuksilla, jotka vaihtelevat uusista radoista ja nopeammista autoista erikoismaalipintoihin ja pelitiloihin. Championship on yllättävänkin helppo hurjastella läpi tekoälykuskien ennalta-arvattavuudesta johtuen, mutta tämän läpäisemällä avaa Custom Series Championship-erikoissarjan, joka onkin huomattavasti haastavampi ajoluokka uusilla peiliradoilla ja tekoälykuskeilla.
Viimeisenä täkynä löytyy Burnout 2:n hunajaisin pelitila: Crash - autopelien historiassa ehkä yksiä näyttävimpiä ja hauskimpia yksittäisiä pelimuotoja. Crash-pelitilassa pelaaja kaahaa erilaisiin risteysalueiseen niin paljon kuin sielu sietää, tälläten menokkinsa raivolla liikenteen sekaan. Tarkoituksena aiheuttaa mahdollisimman paljon tuhoa autojen törmätessä toisiinsa. Pistelaskuri rekisteröi tehdyt vauriot, laskee ne yhteen ja antaa pelaajalle mitalin riippuen tehdystä tuhosta.
Mitalin saaminen jokaisessa kolmen risteysalueen ryppäässä avaa uudet kolme risteystä pelaajalle rymisteltäväksi. Jokaisella risteysalueella on omat tavoitteelliset vauriopistemääränsä eri mitaleille ja eri Crash-risteyksiä on yhteensä 30, joten peltirytinää piisaa hyväksi toviksi, varsinkin jos tavoitteena on saada jokaisesta kiiltävin lasinalunen itselleen. Myöhemmin käsiteltävä kolarimallinnus tekee tästä pelimuodosta ehdottoman klassikon ajopeligenressä.
Silmitöntä nopeutta
No entäs se itse pelaaminen, ajaminen ja kaahailu? Useita hurjastelupelejä erilaisilla alustoilla pelanneena aina F-Zeroista Extreme G ja Star Wars: Racereihin, täytyy sanoa, että Burnout 2 kiteyttää vauhdin tuomisen peleihin erinomaisesti. Vauhti on hillitöntä luokkaa liikenteen seassa pujotellessa ja loivia mutkia täydessä sivuluistossa kaahatessa. Tästä huolimatta kilpuria pystyy hyvin ohjaamaan ja kontrollit ovat juuri sopivan jäykät, jottei jokaista nopeaa liikettä tarvitse säikähtäen korjata ja aiheuttaa lisää ohjausvirheitä. Ohjaimen kanssa ei myöskään manuaalia tarvita, sillä kontrollinamiskat ovat simppelit ja selkeät: oikea ja vasen liipaisin toimii kaasuna sekä jarruna, vasen tatti kääntää autoa ja A-namiska toimii turbona. Sivuluisuun päästään painamalla vasenta jarruliipaisinta kaasun ollessa päällä ja kääntämällä tattia haluttuun suuntaan, jolloin auto lähtee sivuluisuun ja itse luistopituutta hallitaan taitavalla tatin balansoinnilla. Ajonäkymiä löytyy kaksi: auton takaa ja suositeltavampi "nokkanäkymä", joka antaa hurjemman vauhdintunteen lisäten hektisyyttä liikenteen seassa puikkelehtimiseen.
Miami, Los Angeles, The Rocky Mountains sekä New Mexico toimivat pääosin yhteensä 30 radan sijaintikohteena ja jokaisessa pelaaja kohtaa 4 tekoälykuskin ohjaamaa autoa. Radat tarjoavat reippaasti erilaista maisemaa, sääolosuhteita ja vuorokauden vaihteluita: Toisilla radoilla pudotellaan vuoristomaisemissa lumen pöllytessä ja toisissa taas poltellaan kumia yöaikaan suurkaupungin neonvaloissa. Jokaiselle radalle tyypillistä on ratojen rakenne, joka suosii kaasu pohjassa pohottamista ja antaa lukuisia mahdollisuuksia hurjiin sivuluisuihin ja näyttäviin nyppylähyppyihin. Korkeusvaihteluita sekä aidon näköistä kaupunkinäkymää pukkaa silmän iloksi ja tämä yhdessä suoraviivaisen kenttäsuunnittelun kanssa pitää ajamisen pitkään viihdyttävänä.
Turboboost-ominaisuus on ajamisen kutkuttavin lisä. Boostit ovat eräänlaisia hurjapäisellä ajamisella saatavia "palkintoja", joita pelaaja saa mm. ajamalla likeltä vastaantulevia autoja, tekemällä sivuluistoja tai hyppäämällä pienistä mäkinyppylöistä. Ruudun vasemmassa alalaidassa oleva boost-mittari täyttyy sitä mukaa kun pelaaja näitä suorittaa. Kun boost-mittari on täynnä ja pelaaja painaa A-namiskaa, lähettää nitroboost pelaajan entistä hurjempaan vauhtiin, liki samaan tyyliin kuin The Fast and the Furious -leffassa venyttäen koko kuvaruudun hetkeksi "kalansilmänäkymäksi" voimakkaan mekaanisen suhinan ja korkean äänen siivittämänä. Boosteja voi ketjuttaa sivuluisuilla, hypyilla tai vastapäisiä autoja vastaanajamalla siten, että pelivauhti vastaa maksimiin yltäessään "ee hele"-fiilistä pelaajaparan yrittäessä pitää edes jonkinlainen tolkku ruudulla vilisevästä liikenteestä. Turboboostien mielettömään vauhtiin tottuu ajan kanssa ja niistä tulee myöhemmin enemmän vauhdikas viihteellisempi lisä, kuin "auttakee olen matkustaja"-tyylinen hallitsematon burstaus.
Saisinko tuon kolarin elävänä pulloon?
Hurja vauhti ei yksistään olisi niin hubaa, ellei se joskus päättyisi rytisten johonkin. Jos on turbon käyttäminen olisi pelin suola, niin Burnout 2:n loistava kolarimallinnus voisi olla sen sydän. Criterion Games on kehittänyt todella näyttävän ja viimeistellyn kolarimallinnusrungon sekä fysiikat törmäyksiin. Kolarit tapahtuvat yllättäen, odottamattomasti ja auton törmätessä lukemattomin eri tavoin muihin autoihin ja kulkuneuvoihin, ei voi kuin äimistellä, miten kolarit on saatu näin tyylikkäästi toteutettua. Sen lisäksi, että autot reagoivat kolariosumiin hyvin monipuolisesti, niistä lentää uskomaton määrä sälää tienpinnalle. Lasia, peltiä, muoviosia, kumia sekä kaikkea mahdollista eri kokoisina ja näköisinä palasina silppuuntuu irti massiivisissa kolareissa. Pitempien ajoneuvojen, kuten linja-autojen runko vääntyy ja erinäköisiä hiertymiä, kolhuja sekä lommoja ilmestyy autoihin vaurion asteesta riippuen.
Törmäykset, ketjukolarit sekä muu metallipauke ovat visuaalista nannaa parhaimmillaan ja kolarimallinnus onkin itsessään todellisen hatunnoston arvoinen feature. Harmi vain, ettei autojen runko mene täysin rusinaksi pahimmasta tälläyksesta, vaan säilyttää perusmuotonsa. Kokonaisgrafiikka pelissä on hyvällä mallilla muutenkin: ykkösosan antialiasing-ongelma on poissa ja välkyntä kauttaaltaan minimaalinen. Tekstuurit ovat terävät, eikä moitittavaa löydy yksityiskohtien puoleltakaan. Erilaisia laatikoita, puomeja sekä kylttejä pystyy niputtamaan hurjastellessa ja detaljipuolella ollaan muutenkin haettu viimeisteltyä ulkonäköä. Valaistusefektit ovat hillittyjä, mutta tyylillä tehdyt ja mm. auringon heijastama asfaltti saa suun hymyyn joka kerta. Koko komeus vilistää ruudulla 60 ruudun päivitysnopeudella ilman pienintäkään hidastelua.
Dolby Digital 5.1-ääniraita tukee hyvin peliä niin tehostekanavien kuin matalienkin taajuuksien osalta. Mm. oikea ja vasen takakanava herää eloon, mikäli takaa uhkaa vastustajan auto lähestyä ja jopa takana tapahtuvat kolarit kuuluvat rytisten takakaiuttimista. Mainittu The Fast and The Furious -elokuvan äänimaailma ja itseasiassa myös visuaalinen puoli on hyvin lähellä pelin vastaavaa ja tämä laskettakoon pelin ansioksi, sillä kaahaamisen tunne on murisevien moottoriäänten tukemana todella ilmeinen.
Yksittäisenä audiopuolen bravuurina mainittakoon vaihteiden vaihtuminen, mikä saa aikaan suhauksen sekä metkan bassonytkäyksen. Dolby Digital 5.1 -ääniraita antaa liki autenttisen fiiliksen, mikäli vain kotiteatteriluokan hifilaitteet olohuoneesta löytyy. Vaikkei kolariäänistä saada aivan sitä rankinta ryminä-ääntä irti ja replay-uusinnoissakin äänet voisivat kuulua muhkeammin, audiopuolen toteutus - erinomaisesti tykittävällä instrumentaalipuolen hard rock-kepityksellä ryyditettynä - on laatujälkeä. Oma soundtrack-mahdollisuus ja ensimmäisen Burnoutin score ovat jo pelaajan hemmottelua.
Valjumpaa moninpeliä ja muuta napinaa
Moninpelaajille löytyy 4 pelaajan jaetun ruudun kimppakivat Single Race, Crash ja Pursuit-pelitiloissa. Kaikki täydellä 60 FPS:n ruudunpäivityksellä. Miinuksena moninpelipuolella on System Link-tuen puute sekä ehdottomasti Xbox Liven rajoittaminen pelkästään tulosten tilastointiin - ikäänkuin statistiikan selailu olisi kaikki mitä pelin/Liven omistajat haluaisivat nähdä. Jaetun ruudun peleissä ruutu on jaettu vain vertikaalisuunnassa, eikä pelaajalle ole edes annettu vaihtoehtoa luonnollisempaan horisontaalisuunnan ruudunjakoon, voivoi. Vaikkei moninpelissä varsinaista vikaa ole, paistaa siitä tietty varmanpäälle-henkisyys ilman pidempi-ikäisiä moninpelitiloja.
Kokonaisuutena varsin mainio ja laadukas peli kärsii yllättävästä lapsuksesta, kuminauha/jojo-tekoälystä. AI pysyy aina kohtuullisella höyryetäisyydellä, ajaa pelaaja sitten normaalirundia tai unelmakierrosta. Toisaalta, pelaajan mokaillessa kisa ei ole välttämättä hävitty, kiitos suuntaansa joustavan tekoälyttömyyden. Olisi varmasti saavutettu uskottavasti tulos simppelisti Easy/Normal/Hard-vaikeustasoilla, joissa tekoäly ajaa vaikkapa Hard-tasolla tasan niin kovaa kuin pystyy, käyttäen kaikkia pelin suomia boost-keinoja hyväkseen. Näin kisaamisen hyvä fiilis säilyisi korkeatasoisena ilman ennalta-arvattavia käänteitä. Tekoälyn puutteet eivät onneksi pilaa koko kaahaustunnelmaa, mutta kuminauha-efekti on aina pettymys, näkee sen missä pelissä tahansa. Anyways, mitään "naru kaulaan" -mokia ei pelistä löydy, joten suureen suruun ei ole aihetta.
Viimeistä vaihdetta vaille täydellistä arcadekaahailua
Burnout 2 on aidosti hauska kaahauspeli. Tämän genren pelit kaipaavat ehdottomasti lisää viihdyttäviä, pelattavia, näyttäviä ja ennenkaikkea hauskoja kuminulvotuskaahailuja pakkaa sekoittamaan ja Burnout 2 onnistuu tässä erinomaisesti. Sen hurja vauhti ja innovatiivinen kolarimallinnus jaksavat viihdyttää pelaajaa pitkään, eikä pelin heikkoudet koskaan nouse vahvuuksia suuremmiksi. Crash-moodi on jo itsessään näkemisen arvoinen pelitila, eikä muissakaan pelitiloissa ole moittimista. Peli näyttää, kuulostaa ja tuntuu hyvältä, simple as that. Mikäli tekoäly ei olisi niin läpinäkyvä ja ennalta-arvattava kuin se nyt on, Burnout 2: Point of Impact - Developer's Cut olisi ylivoimaisesti paras viihderymistely mitä konsoleilla on koskaan nähty. Lähelle tosin päästään nytkin.
