Hyviä japanilaisia roolipelejä ei ole koskaan liikaa. Niinpä olikin varsinainen ilouutinen kuulla Xenoblade Chronicles 2:n tekevän tuloaan Nintendon Switch-konsolille.

Erityisen hienolta tämä kuulosti sen takia, että kyseessä oli nimen perusteella jatko-osa suorastaan sykähdyttävän hyvälle Xenoblade Chroniclesille, eikä vuoden 2015 Xenoblade Chronicles X:lle. Wiille ja myöhemmin 3DS:lle julkaistu alkuperäinen Xenoblade oli yksi parhaista vuoden 2010 paikkeilla julkaistuista roolipeleistä. Arvostelussamme se saikin ansaitut viisi tähteä. Wii U:lle julkaistu X tuntui puolestaan kuin askeleelta väärään suuntaan.

Lunastaako Xenoblade Chronicles 2 odotuksensa? No, tuota, suurimmalta osin. Parannettavaakin jää, joten kyseessä ei ole suoranainen napakymppi.

Ksenofobiaa ja rimakauhua

Todetaan ihan ensimmäisenä, että vaikka pelin nimen perässä on numero kaksi, ei edellisosan tuntemus ole millään muotoa tarpeen. Kyseessä on täysin uusi tarina tuoreine hahmoineen ja ympäristöineen.

Switch-seikkailu sijoittuu Alrest-maailmaan, jossa asuintila ei ole itsestäänselvyys. Kaikki Alrestin olennot ihmisistä lähtien asuvat jättimäisten titaanien päällä. Valtavaa pilvimerta kiertävät kolossit eivät kuitenkaan ole ikuisia. Tarinan alkumetreillä käy selväksi, että yhä useampi titaani vetelee viimeisiään. Jotain tarttisi tehdä. Pelaajan ensimmäisenä kontaktina tähän kaikkeen toimii hyväntahtoinen Rex, joka sukeltaa työkseen arvotavaraa pilvimeren syvyyksistä.

Näistä lähtökohdista aloitetaan roolipelieepos, joka läväyttää näkösälle paljon genrelle tyypillisiä ominaisuuksia. Isoa maailmaa tutkitaan kolmen sankarin ryhmässä, matkalla lanataan satoja vihollisia kokemuspisteiden toivossa ja varusteita parannellaan kylissä sekä kaupungeissa möllöttävien kauppiaiden avustuksella. Työsarkaa piisaa myös sivutehtävissä, joissa etsitään tietynsorttisia esineitä, jututetaan ihmisiä tai pistetään monstereita lakoon oikein urakalla. Tekeminen ei ihan heti lopu.

Veitsen terällä taitelua

Uutta maustetta RPG-peruskaavaan tuovat sankarien käyttöön valjastettavat Blade-olennot. Ihmissotureilla ei näet ole kykyjä omasta takaa, vaan apurit suovat niitä erilaisten aseiden ja erikoisliikkeiden muodossa. Monet tarinan keskeisistä hahmoista ovat Bladeja, muun muassa pelikotelon kannessa ja monissa trailereissa pyörinyt punatukkainen Pyra-tyttönen.

Tarina suo pelaajalle muutamat apurit, mutta niitä kannattaa myös avata käyttöön erityisten kristallien avulla. Suurin osa avattavista Bladeista ovat geneeristä sorttia, mutta tarjolla on myös kunnon pläjäys erityisiä sidekickeja luonteenpiirteineen kaikkineen. Jokaisen erikoisemman Bladen haaliminen kristalleista vie tolkuttomasti aikaa, sillä niitä arvotaan sattumanvaraisesti.

Bladeja varustetaan aseilla ja apuvälineillä sekä kehitetään normihahmojen tapaan, joten puuhastelu ei pääse loppumaan tälläkään saralla noin vain.

Timanttista taistelua

Yksi uutukaisen parhaista puolista on taistelumekaniikka. Aluksi kovin vaikeaselkoiselta ja epämääräiseltä vaikuttava kokonaisuus paljastuu hyvinkin nokkelaksi, mikäli siihen vain panostaa hetken ajatustyötä.

Pelaajan pääasiallisena toimena on liikuttaa omaa hahmoaan sekä käyttää tämän erikoisliikkeitä. Mukaan yhtälöön isketään reaktionopeutta vaativat muuvit sekä tiimiläisten isompien hyökkäysten käskyttäminen. Perusiskuja hahmot kuitenkin mäiskivät automaattisesti. Eikä tässä vielä läheskään kaikki, sillä eri elementteihin perustuvia liikkeitä voidaan ketjuttaa isomman vahingon toivossa. Kestääkin tovi, että kaikki hienoudet ovat selvillä.

Ajatustyötä vaativa taistelumekaniikka on parhaimmillaan pomovastustajien kanssa kahinoidessa. Tämän takia isompia rähinöitä odottaa suorastaan mielellään.

Eeppisyyttä kolkuttelevan tarinan varrella piisaakin taisteluita. Alrest on iso ja erilaisia vihulaisia piisaa sen joka nurkassa. Piristävästi kaikki olennot eivät suinkaan ole vihamielisiä. Eteneminen on hivenen putkimaista, joten kookas maailma ei saa missään vaiheessa aikaan suoranaista vau-fiilistä.

Nopon sanoo meh, meh, meeeeh

Xenoblade Chronicles 2 kaipaisi paikoin särmäämistä. Nimikkeen karttasysteemi on todella halju, jopa sitä parantaneen päivityksen jälkeen. Kokonaiskuvaa maailmasta ei saa millään tapaa, eikä oikeaa kävelyreittiä saa selville pienistä kartanpaloista. Onneksi pikamatkailu onnistuu erilaisten maanmerkkien luokse, mutta yhtenäiset mappinäkymät olisivat olleet poikaa.

Dialogin esittäminen on tönkköä, sillä puheenparret puhutaan ikään kuin vuoroissa. Vaikka yksi hahmo keskeyttäisi toisen, mahtuu kunkin lauseen väliin aina hieman tyhjää ilmaa.

Puhtaita papereita ei saada graafisella puolellakaan. Aakeat laakeat ovat näyttävänpuoleisia, mutta peli ei vedä vertoja konsolin hienoimmille tuotoksille. Tämä on se hinta, minkä isoista ja lataustauottomista pelialueista maksetaan. Animointi on paikoitellen mekaanista ja pientä popuppia ilmenee. Ja mikä ikävintä, kuva puuroutuu turhan usein ilman televisiota pelattaessa. Myös ruudunpäivitys ottaa osumaa hektisimmissä taisteluissa.

Ruusuja ja risuja korvakäytävässä

Puhutaanko seuraavaksi ääninäyttelystä? Se nimittäin jakaa mielipiteitä, syystäkin. Englanniksi puhuttu dialogi on parhaimmillaan kelvollista, mutta kun mennään metsään, niin sinne mennään kilometrikaupalla. Osa sivuhahmoista saa repimään hiuksia ylä- tai alapäästä, itseltä ja muilta. Pahimmat tapaukset ovat onneksi suhteellisen harvassa ja päähahmojen brittiaksentteihin tottuu pitkän matkan varrella. Vahvaäänisin matkakumppani puhuu paksulla Walesin aksentilla, joka istuu varsin huonosti hahmon suuhun. Huulisynkka ei ole kuin sinnepäin, mutta tämä ei ole minkään sortin kynnyskysymys.

Huomattavasti mukavampaa on pelata japaninkielisellä ääninäyttelyllä, jossa on mukana kosolti tunnetta. Tällöin me kielitaidottomat jäämme paitsi taisteluissa kuultavista huuteluista skeä niiden jälkihekumoinneista. Niitä kun ei tekstitetä. Etenkin lontoonkieliset huudahdukset ja kuolonparkaisut ovat huonoimmillaan kovin pliisuja.

Taistelut ovat perusasetuksilla yhtä älämölöä, kun joka hahmo huutaa ääneen erikoisliikkeidensä nimiä, neuvoja sekä turhanpäiväisyyksiä. Tähän päälle lisätään vielä vihollisten mekastukset, jotka ovat pahimmillaan puhdasta meemi-materiaalia.

Miltä kuulostaisi iso kasa sotilasvihulaisia, joista jokainen huutelee lauseita "Think you can take me?!" ja "Don't Forget Me!" loopilla? Jos jokin on meemi-polttoainetta, niin tämä. Onneksi asetuksissa on mahdollista säätää taistelumeuhkauksen äänenvoimakkuutta sekä tarvittaessa myös mykistää ne kokonaan. Tästä säätövarasta huolimatta olisi kaivattu jonkin verran lisää äänisuunnittelua.

Jos dialogi ei ole suoranaista hunajaa korville, niin onneksi musiikkiraita on sitä mitä suuremmissa määrin. Sarjan edellisestä Xenoblade Chronicles X -osasta on otettu opiksi, sillä tällä kertaa mukana ei ole huonoa tai ärsyttävää musiikkia yhdenkään kappaleen vertaa. Nimikkeen kappaleista itsestään voisi kirjoittaa lyhyen novellin verran kiitostekstiä, sillä sävellykset vaihtelevat kauniin, menevän ja tilanteeseen sopivan välillä.

Peliä varten sävelletty musiikki on suorastaan upeaa.

Puurtaminen palkitsee

Mutta mitenkäs se tärkein, onko Xenoblade Chronicles 2:a miellyttävää pelata? Vastaus on kyllä sekä ei. Kestää pidemmän tovin, että tarina ja taistelu imaisevat mukaansa. Itselläni siihen meni noin hulppeat 30 tuntia. 50 tunnin kohdalla nimikettä ei olisi halunnut laskea käsistään. Alkutaipale ei anna kovinkaan mairittelevaa kuvaa, mutta kun tarina ja taistelumekaniikka saavat kunnolla lihaa luidensa ympärille, alkoi meno maistua toden teolla.

Ääninäyttelyyn sekä pöhköihin pelisuunnittelun ratkaisuihin tottuminen vie myös aikaa. Sekä kuvan paikoittaiseen puuroutumiseen. Pituutta tarinalla piisaa lähemmäs 70 tuntia, jonka päälle tulevat vielä loppujen sivutehtävien ja muiden puuhien viimeistely. Aikaa Xeno 2:een pääsee upottamaan ainakin sen sata tuntia.

Täysin ilman paheksuntaa ei päästä. Osa seikkailun sivuhahmoista on saanut osakseen kummastelua, paheksuntaa ja taivastelua. Suurimman osan saivat osakseen muutamat naishahmot, joiden muodot uhmaavat painovoimaa ja herkimpien ihanteita. Näistä asioista voi olla monta mieltä, mutta itselleni oli tärkeintä, että mitään ei lähdetty jälleen kerran sensuroimaan syyttä suotta.

Viime vuosien roolipeleistä esimerkiksi Tokyo Mirage Sessions #FE sai osakseen suorastaan tyhmää siveellistämistä, joten onkin peukun arvoista, ettei sille tielle lähdetty.

Tähtiä kun on pakko antaa

Xenoblade Chronicles 2 on yksi niistä peleistä, joille ei haluaisi antaa tähtimuotoista arvosanaa. Kolme tuntuu liian vähältä ja neljä paikoitellen liialta. Mikäli seikkailun olisi jättänyt kesken 20 tunnin kohdalla, olisi pettymys ja kolme tähteä ollut vääjäämätön lopputulos. Onneksi matka jatkui tästä vielä paljon pidemmälle, sillä lopussa neljä prenikkaa tuntuu oikeammalta valinnalta.

Mikäli japanilaiset roolipelit kiinnostavat ja kykenee antamaan kauneusvirheet sekä muut rosoisuudet anteeksi, kannattaa Xenoblade Chronicles 2:een tutustua. Samalla on syytä varautua siihen, että tälle tarinalle ei sytytä ilman monen ja monen tunnin panostusta.