Sininen siili värikkäine ystävineen ansaitsisi parempaa

Kuva

Kaksi ilman kolmatta

Viime vuonna ilmestyneen Sonic Frontiersin jälkeen Sega kehittäjätiimeineen palaa jälleen perusasioiden äärelle, sillä viimeisimmästä uudesta 2D-Sonicista on jo jokunen vuosi aikaa. Kehittäjänä toimii tuttuun tapaan vanha kunnon Sonic Team, mutta tällä kertaa kakkospilotin ohjaksiin on päästetty japanilainen Arzest, joka on tunnettu muun muassa sellaisista teoksista kuin Hey! Pikmin, Yoshi's New Island ja Balan (ei jumalauta) Wonderworld. Varsinaisia klassikoita heidän portfoliostaan ei siis löydy, vaikka henkilöstössä on entisiä Panzer Dragoon -pelisarjan parissa työskennelleitä henkilöitä. Ja löytyypä studion johdosta myös muuan Naoto Ohshima, yksi Sonic-hahmon luojista.

Kuva

Perinteitä kunnioittaen

Sonic Superstars on pohjimmiltaan Sonic-sarjalle hyvin uskollinen kaksiulotteinen tasoloikka. Dr. Eggmanilla on vaihteeksi pahat mielessä ja sinisen siilin täytyy ystäviensä avustuksella pelastaa maailma. Juonta ei oikeastaan tarvitse ruotia sen enempää, sillä teos ei sisällä minkäänlaista ääninäyttelyä, mikä on täysihintaiselle julkaisulle aika erikoista. Hahmojen esittämän ”pantomiimin” avulla pelaaja kuitenkin pysyy hyvin kärryillä tapahtumien kulusta.

Audiovisuaalisesti Sonic Superstars on kaksijakoinen tapaus. Graafisesti se on hyvin värikäs ja päällisin puolin miellyttävän näköinen, sillä erityisesti pääsankareiden 3D-hahmomallit ovat onnistuneita. Mutta samalla en voi olla huomaamatta, miten kliininen ja paikoin jopa sieluton se on visuaalisesti. Yksityiskohtien osalta hommat ovat jääneet Sonic Teamilla ja Arzestilla puolitiehen, minkä lisäksi useimmissa kentissä toistuvat tietyt graafiset elementit aivan liian usein.

Kuva

Sonic-sarja on tunnettu ikonisista kappaleistaan, mutta Sonic Superstars ei varsinaisesti loista tälläkään osa-alueella. Kyllä, Tee Lopesin ja sarjan parissa jo 90-luvulla työskennelleen Jun Senouen säveltämät biisit ovat parhaimmillaan ihan pätevää tavaraa (erityismaininta Sky Temple -raidalle), mutta huonoimmillaan taas melkoista huttua. Asiaa ei auta se, että Senouen vahvuudet ovat selkeästi enemmän kitarapainotteisessa rockissa. Vai mitä sanotte esimerkiksi tästä sävellyksestä?

Kontrollien osalta Sonic Team ja Arzest ovat onnistuneet mainiosti. Meno on responsiivista ja hahmot tuntuvat oikean painoisilta, joskin pienenä miinuksena kamera on jostain syystä tuotu vähän turhan lähelle näkymää. Se ei kuitenkaan ole paketin isoin ongelma, vaan suurimmat harmituksen aiheet liittyvät varsinaiseen kenttäsuunnitteluun.

Kuva

Kyllä, seikkailun aikana on nähtävissä mainioita hetkiä ja jopa ajoittaista neroutta. Mutta jostain syystä useimmissa kentissä ei päästä missään vaiheessa kunnolla vauhtiin, vaikka Sonicin pitäisi olla kuuluisa nimenomaan äänennopeudestaan. Tällöin sininen siili astuu ikään kuin erään kuuluisan putkimiehen reviirille, eikä tämä sellaisena tasoloikkana toimi läheskään yhtä hyvin kuin kilpakumppaninsa.

Oli myös valitettavaa huomata, että seikkailun loppupuoliskolla vauhdin puute korostuu entisestään, minkä lisäksi tekijöillä on lähtenyt pahasti mopo käsistä loppupään pomovastusten kanssa. Ei ole mielestäni kovin hyvä merkki, jos toivoo toistuvasti loikkareissun olevan jo ohi. Jos pelaaja taas ei saa Sonic Superstarsista millään tarpeekseen, ensimmäisen läpäisyn jälkeen aukeaa kokonaan uusi kampanja Trip’s Story, jossa seikkaillaan Trip the Sungazerin roolissa. Vaikeustasoa on nostettu odotetusti korkeammalle, mutta ”korvauksena” tästä Auringonpalvojan kykysetti yhdistää Amyn tuplahyppy- ja Knucklesin kiipeilykyvyn.

Kuva

Ei pelkkää vanhan toistoa

Sonic Superstars ei tyydy olemaan pelkkää toisintoa sarjan vanhemmista 2D-loikinnoista, ja sillä onkin hihassaan muutama ihan kekseliäs idea. Seikkailun loppupuoliskolla olevien yllättävien viittausten ohella tykästyin erityisesti Chaos Emerald -jalokivistä saataviin erikoiskykyihin, joita voi hyödyntää kenttien läpäisyssä. Näihin lukeutuvat esimerkiksi tulipallo, hakeutuva hyökkäys, itse ohjattava köynnös, ajan hidastaminen ja ruudun täyttävät Sonic-kloonit (tai millä hahmolla nyt sattuukaan pelaamaan). Spesiaalivoimat tuovat mukavasti uudelleenpeluuarvoa, sillä välillä peli myös itse vihjaa ruudun alakulmassa, mitä kykyä kannattaisi käyttää.

Toinen oivallus ovat modernisoidut spesiaalikentät, jotka varmasti jakavat mielipiteitä, mutta itse pidin niistä kovasti. Alkuperäistä Sonic the Hedgehogia mukaileviin erikoiskenttiin pääsee välitallennuspisteiden kautta, mikäli hallusta löytyy yli 50 rinkulaa. Näitä läpäisemällä saadaan pelin sisäistä valuuttaa, joilla voi ostaa kaikenlaista härpäkettä hahmoille.

Kuva

Lisäksi kuhunkin tasoon on piilotettu jättiläissormusportaali, jonka kautta päästään jahtaamaan Chaos Emeraldeja. Näissä erikoiskentissä kyseinen jalokivi ottaa niin sanotusti jalat alleen, jonka jälkeen flengaillaan pitkin ja poikin mystistä ulottuvuutta sekä yritetään saada hely kiinni. Yksi paha kauneusvirhe kenttiin on kuitenkin jäänyt, sillä vaikka ne ovat itsessään hauskoja, olin harmissani siitä, ettei mokaamisen jälkeen voi yrittää uudestaan, vaan tällaisessa tilanteessa täytyy aloittaa koko taso (act) alusta. Sonic Teamin olisi mielestäni ollut hyvä sisällyttää Origins-kokoelmasta tuttu uusintayrityksen osto pelin sisäisellä valuutalla, Superstarsissa kun sitä valuuttaa kerätään myös.

Sonic Superstars on myös sarjan ensimmäinen tasoloikka, jossa voi nyt pelata samanaikaisesti neljä pelaajaa, ja Battle-moodissa jopa kahdeksan onnekasta. Valitettavasti ennakkoon suuresti rummutettu moninpeli on vähän sinne päin, sillä tasohyppelykenttien samanaikainen tahkoaminen on juuri niin kaoottista kuin arvata saattaa (kenttäsuunnittelu ei yksinkertaisesti aina taivu kovin hyvin moninpeliin), minkä lisäksi se onnistuu pelkästään saman ruudun äärellä. Verkossa voi siis kisata ainoastaan edellä mainitussa Battle-moodissa.

Kuva

Ei heikoin, mutta…

Sonic Superstars on aitoa harmitusta aiheuttava tekele. Se on periaatteessa ihan kelvollinen Sonic-peli, eikä missään nimessä sarjan huonoin teos, sillä se sisältää paikka paikoin hyvinkin kelvollisia ideoita ja on parhaimmillaan oikein mainio loikkailu. Heikoimmillaan se on kuitenkin äärimmäisen turhauttava tapaus, ja kaikesta paistaa niin vahvasti läpi mittatilausmäisyys ja ajoittainen mielikuvituksettomuus, ettei sitä voi millään suositella täysihintaisena julkaisuna, vaikka ”kontsaa” onkin ihan kivasti. Ladattavaa lisäsisältöä on puolestaan tulossa Segan puheiden perusteella ensi vuoden aikana.

Jos klassinen Sonic-sarja on jo läpikoluttu ja tekee väkisin mieli päästä koulimaan tohtori Munamiestä, voi Sonic Superstarsista irrota jonkin verran hupia sarjan faneille. On kuitenkin todettava samaan hengenvetoon, että tänä syksynä naapurifirman putkimies ottaa sinisestä siilistä heittämällä erävoiton ja kaupan päälle niskalenkin.