Me ollaan sankareita kaikki
Dune: Awakening irtautuu heti Frank Herbertin alkuperäisestä teoksesta poistamalla tarinan antisankarin, Paul Atreidesin, kokonaan yhtälöstä. Alkuanimaatio kertoo, että Paul näki jo kohdussa ollessaan kaiken tuhon ja kauheuden, mitä hänen hetkellinen messiaaninen olemassaolo aiheuttaa. Paul jää siis syntymättä ja hänen tilalle tulee tytär, jota Bene Gesserit -papisto alkujaan toivoikin. Tämä puolestaan muuttaa galaksin historian suuntaa. Atreidesin suku elää ja voi hyvin, Fremenit katoavat Arrakiksen uumeniin ja imperiumi jatkaa pysäyttämättömänä voimana, jota kukaan ei voi vastustaa.
Pelaaja aloittaa matkansa Bene Gesseritin vankina, joka lähetetään Arrakkis-planeetalle etsimään Fremenit ja herättämään planeetan uinuva voima. Matkalla sankarit voivat liittyä kiltoihin tai luoda omansa, ja tätä kautta vaikuttaa suuriin kuvioihin tavalla, jota kukaan ei olisi voinut odottaa. Ainakin teoriassa. Jossain välissä kuitenkin uniikin seikkailijan roolin saumat alkavat näkyä räikeästi. Viimeistään silloin, kun ensimmäiselle kohtalon alttarille on tunkua ja lukemattomat muut seikkailijat pyörivät kadotetun luolan edustalla etsimässä kavereitaan.
Semi-yksinpeliä löytyy pelattavaksi useiden kymmenien tuntien verran, joskin vain siksi, koska Dune: Awakening on täynnä turhaa puuhastelua. Mikäli saman tarinan sovittaisi lineaariseen seikkailuun, kokonaisuus olisi tahkottu läpi vajaassa kymmenessä tunnissa. Alkuperäisistä kirjoista ja vahvasti Denis Villeneuven elokuvista lainaava kokonaisuus on kuitenkin uskollinen kertaus suurta messiassaagaa, jonka parissa viihtyy loistavan tunnelman ansiosta.
Pelattavuus on yhtä toistoa
Dune: Awakening on erikoinen sekoitus selviytymistä, rakentelua, palvelupeliä ja massiivimoninpeliä. Siinä on elementtejä tarinavetoisesta yksinpelistä, joka hukkuu liian monen osa-alueen sekaan. Kokonaisuus on turhauttava. Joka kerta, kun meno alkaa maistua joltain, peli vaihtaa tempoa ja menettää rytminsä täysin.
Ensimmäiset kymmenet, jopa sadat tunnit vietetään yksin tai muutaman kaverin seurassa. Tarina kuljettaa hahmoja eri koettelemusten välillä ja samalla opettaa käyttämään pelin lukemattomia eri mekaniikkoja ja rakennuspalikoita. Jokaisen koetuksen välillä rakennetaan, kerätään tarvikkeita ja tapellaan tekoälyn ohjaamia ryöväreitä vastaan. Mikäli Funcomin edellinen lisenssipeli, Conan Exiles, on tuttu, niin Dune: Awakening seuraa sen formaattia lähes tismalleen.
Ongelmat alkavat näkyä kunnolla, kun huomaa miten paljon Funcom yhdistelee selviytymis- ja massiivimoninpelien mekaniikkoja toisiinsa. Rakennuspalikoiden luomiseen tarvitaan vettä, mitä puolestaan pitää rohmuta jo muutenkin litratolkulla planeetan kokoisella aavikolla. Nestettä kerätään myös imemällä verta kuolleista vihollisista, jota sitten puhdistetaan erinäisten laitteiden avulla. Nämä tarvitsevat virtaa, joten niille rakennetaan generaattori. Ne puolestaan tarvitsevat akkuja, joita hamstrataan ympäri karttaa. Omasta asunnosta maksetaan imperiumille vuokraa, joten myös rahaa pitää käydä hankkimassa jostain. Mikäli aavikolla haluaa liikkua, pitää kiiturien jokainen osa rakentaa erikseen.
Tehtävät toistavat itseään, sillä ne ovat pohjimmiltaan juuri niitä, mitä massiivimoninpeleissä nähdään. Jokainen tarinaa edistävä matka johtaa samaan tylsistyttävään temppeliin, ja jokainen sivupolku on lopulta perinteinen juoksu aavikon halki tappamaan kasvoton vihollinen, jonka nimeä ei muista vartin päästä.
Dune: Awakeningillä ei varsinaisesti ole rytmitystä. Se on yksi päättymätön savotta, jossa jokainen onnistuminen palkitaan uudella askareella. Mikäli massiivimoninpelien ikuinen tekeminen rapsuttaa oikeasta paikasta, niin Arrakiksella asuminen maistuu varmasti. Jos puolestaan selviytymispelien toinen osapuoli, eli luovuuden ruokkiminen ja yhteisöllisyys on tärkeämpää, niitä joutuu etsimään muualta.
Lopulta pelaajat pääsevät itse loppupelin vapaammille metsästysmaille syvän aavikon uumeniin. Täällä Dune: Awakening lupaa avautua täysin uudeksi kokemukseksi, jossa seikkailijat voivat kokea Frank Herbertin mytologian omin käsin. Todellisuus on kuitenkin tällä hetkellä paljon raakileempi. Syvä aavikko on pelaaja-vastaan-pelaaja-mentaliteetilla toimiva epäonnistuminen, josta haluaa paeta heti, kun sinne pääsee. Varsinkin yksin tai kaverin kanssa matkaavat ristiretkeläiset ovat auttamatta alakynnessä. Koko idea perustuu sille, että vahvin kilta määrää aavikon lain. Näin ollen ne, jotka ostivat kalleimman version pelistä ja saivat pelata etukäteen (ja pelaavat vain Dyyniä päivästä toiseen), ovat etulyöntiasemassa.
Aavikon lakien mukaan kuoleman korjatessa tappajalla on oikeus viedä kaikki, mitä kuollut jättää jälkeensä. Ei vaadi montakaan arvausta päätellä, mitä porukka tekee niille, jotka saapuvat ensimmäistä kertaa alueelle. Nykyisessä muodossa Dune: Awakeningin loppupeli on juuri niin toksinen sekasotku, kuin kuka tahansa olisi voinut arvata sen olevan, kun pelaajille annetaan vapaat kädet määrittää kokemus. On älytöntä, ettei Funcom muka nähnyt tätä ennalta.
Arvostelua kirjoittaessa Funcom onkin ilmoittanut, että loppupeliä tullaan muokkaamaan palautteen myötä. Syvä aavikko ei tule näyttämään samalta ensi vuonna. Lupauksia ei kuitenkaan voida arvostella, joten kokemus vastaa sitä, mitä se on ollut pelin ensimmäisen kuukauden aikana.
Kauniita visioita ja pelottavia bugeja
Lukuisista ongelmista haluaa olla välittämättä, sillä Dune: Awakening on tunnelmaltaan täysi napakymppi. Se näyttää ja kuulostaa Denis Villeneuven elokuvilta, mikä tekee siitä yhden onnistuneimmista lisenssipeleistä miesmuistiin. Ääninäyttely, musiikki ja varsinkin visuaalinen ilme ovat kaikki loistavia. Voi vain kuvitella, mitä Funcom olisi saanut aikaan yksinpeliin keskittyvästä kokemuksesta.
Tämän vuoksi onkin harmi, että peli painottaa niin raskaasti ajamaan moninpelin tylsimpiä osapuolia. Rakentaminen ja kaverien kanssa "eläminen" Arrakiksen kovassa maailmassa olisi itsessään jo palkitsevaa. Conan Exiles onnistui tässä hienosti. Siitä löytyi tarina, mutta sitä oli paljon hauskempi samoilla omaan tahtiin, tai sitten vain leikkiä kotia muutaman tunnin verran illassa.
Tällä hetkellä Dune: Awakening kuitenkin kärsii bugeista ja tuskallisen huonosta moninpelikokemuksesta kaverien kanssa. Mikäli molemmat ovat aloittaneet pelin eri servereillä, niin yhdessä seikkaileminen on surkea kokemus. Toisen pitää liittyä vieraaksi kaverin seikkailuun, mikä tarkoittaa, että kaikki hänen tekonsa ja rakennuksensa jäävät limboon omalla serverillä. Jos toinen haluaa jatkaa eteenpäin ilman kaveria, niin molempien kokemus kärsii.
Samalla pelin jatkuva epätasapaino tarinavetoisen saagan ja vapaan seikkailun kanssa aiheuttaa harmaita hiuksia. Yhdessä kohtaa tarina pakottaa päähenkilön jäämään jättimäisen hiekkamadon kitaan, mikä aiheuttaa koko omaisuuden menettämisen. Pelatessa kaverin kanssa serveri ei osannut parsia kasaan, oliko skriptattu tilanne jo tapahtunut vai ei, joten toinen seikkailijoista ohitti koko tilanteen täysin. Päiviä myöhemmin, kun olimme taas erillään omissa maisemissa, välianimaatio toistui ilman varoitusta ja pelaaja menetti tärkeät ja urakalla kerätyt tarvikkeet.
Itse hiekkamato on myös hieno idea ja upea visuaalinen ilmestys, jonka ensimmäinen näkeminen saa kylmät väreet kuljeksimaan pitkin selkäpiitä. Sen jälkeen sitä tajuaa, miten tiukasti rajattu tämä yksittäinen este onkaan, ja silloin se menettää kaiken voimansa. Lopulta siitä tulee turhauttava osa pelimekaniikkaa, joka ei toimi kunnolla. Välillä mato tuntuu olevan jatkuvasti niskassa kiinni, toisinaan se ei toimi ollenkaan ja serverin pitää laittaa ilmoitus, että mato palaa takaisin myöhemmällä ajankohdalla.
Mikä minä olen?
Kaikki tämä johtaa Dune: Awakeningin suurimpaan ongelmaan: se on vähän kaikkea ja paljon ei-mitään. Siinä on upeita visuaalisia elementtejä, hienoja neronleimauksia tarinan suhteen ja paljon, mitä rakastaa. Mutta se on sekoitus linearista seikkailua, massiivimoninpeliä, selviytymisrakentelua, palvelupeliä ja kolmannen persoonan räiskintää olematta yhtäkään niistä. Se on pätevä kaikessa ja samalla se kompuroi jokaisella osa-alueella niin pahasti, että onnistumisetkin tuntuvat raskailta.
Sitä on hauska pelata pienissä erissä, sillä niiden aikana ei ehdi pettyä kovinkaan pahasti.
Mitä enemmän aikaa Arrakikselle omistaa, sitä pahemmin siihen pettyy. Ensi vuonna asia voi olla täysin toinen, sillä nyt jo muutoksen tuulet puhaltavat elementtejä eri suuntiin. Mikäli tätä arvostelua lukee tulevaisuudessa, voi vain arvailla, minkälainen peli oli aikanaan kyseessä. Meta-tasolla se on sopiva kohtalo Dyynin kaltaiselle tarinalle. Siitä tulee osa ikuista "mitä jos" -jatkumoa, jossa potentiaaliset mahdollisuudet ovat yhtä tärkeitä kuin se todellisuus, joka lopulta toteutui.
