Loppuvuodesta 2019 julkaistu Death Stranding (arvostelu) on ytimekkäästi sanottuna omalaatuinen ja raskaasti mielipiteitä jakanut teos. Pelin pääsuunnittelijana ja käsikirjoittajana toiminut Hideo Kojima oli ennen julkaisua kunnostautunut lähinnä Metal Gear Solid -sarjan isänä, joten pelaajat luonnollisesti odottivat jonkin sortin toimintapläjäystä hiiviskelyelementeillä höystettynä. Järkytys ja pettymys olikin monille suuri, kun Death Stranding paljastui lopulta joksikin aivan muuksi.
Kojima on tullut vuosien varrella tunnetuksi kryptisistä lausunnoista ja trailereistaan, eikä Death Stranding ollut varsinaisesti poikkeus. Sinällään upeasti tehdyissä ennakkovideoissa nähtiin todella kummallisia skenaarioita aina maailmansodan hengestä vihollisia pakenevaan Guillermo del Toroon, jolla oli jonkin sortin säiliövauva sylissään. Ja vilahtipa muun muassa Bond-pahiksena sekä Hannibalina tunnettu tanskalainen Mads Mikkelsenkin kuvissa. Ihmisten uteliaisuus heräsi toden teolla, mutta trailereissa oli vain yksi ongelma: niistä oli mahdotonta päätellä, millainen peli Death Stranding tulisi olemaan.
Kun valmis tuote lopulta saapui tutkittavaksemme, oli se useiden pelaajien mielestä tarinallisesti sekava, täysin ylihypetetty ja toiminnasta riisuttu kävely-/postisimulaattori, jonka ainoa syy maailmanlaajuiselle huomiolle ja suht positiivisille arvioille oli juuri aiemmista kannuksistaan tuttu Kojima. Omasta mielestäni Death Stranding oli audiovisuaalisesti todella kaunis sekä kekseliäs, uniikki ja tunnelmallinen tapaus, joka pelillisestä luonteestaan johtuen vei henkilökohtaisen tunneskaalani aivan ääripäihin.
Kun henkimaailman olennot tai ihmisviholliset kävivät toistuvasti iholle vahingoittavan kaatosateen vallitessa, säiliövauva itki hysteerisesti ja roinat lentelivät selästä jorpakkoon (tai vuoren rinteeltä alas), noina hetkinä teki välillä mieli poistaa peli kiintolevyltä, kaivaa levy koneen sisuksista ja paiskata se koteloineen suoraan roskikseen. Parhaina hetkinään (joita oli vähintään yhtä paljon) Death Stranding sai aikaan haltioituneita huokauksia ja hyvällä tavalla kylmiä väreitä, kun Low Roar alkoi soimaan ja päähenkilömme Sam (Norman Reedus) tarpoi pitkin upeita maisemia tavaralastit niskassaan.
Erikoisuuksistaan ja ristiriitaisuuksistaan huolimatta Death Stranding on sittemmin löytänyt omat faninsa, sillä vuosien saatossa yli 20 miljoonaa pelaajaa on ainakin kokeillut Samin edesottamuksia. Mutta lopetetaanpa historialätinät tähän, sillä jo joulukuussa 2022 julkistettu jatko-osa Death Stranding 2: On the Beach on nyt saapunut valvovien silmiemme eteen. On aika selvittää, olisiko meidän sittenkään pitänyt yhdistää tietoverkkojamme.
Ei sitä niin vain mennä eläkkeelle
Death Stranding 2: On the Beach starttaa, kun omiin oloihinsa vetäytynyt Sam on lopettanut kantajan (Porter) hommat ja nyt hän keskittyy huolehtimaan Lou-vauvasta eli edellisestä osasta tutusta Bridge Babysta (olkoon se suomeksi vaikka sillastusvauva). Niin ikään ensimmäisessä seikkailussa isossa roolissa ollut Fragile (Léa Seydoux) on puolestaan jatkanut työtään maailman tietoliikenneverkon yhdistämiseksi Yhdysvaltojen kanssa ja liittynyt Drawbridge-yhtiön palkkalistoille, jonka tavoitteena on auttaa verkon ulkopuolella asuvia ihmisiä.
Hyviä kantajia ei tietenkään kasva puissa, joten tarinan alkaessa Fragile yrittää etsiä Samia, jotta mies saataisiin kelkkaan mukaan yhdistämään ensin Meksiko ja lopulta Australia osaksi Yhdysvaltojen tietoliikenneverkkoa. Lopulta hän löytääkin miehen piilopaikan, ja pienen suostuttelun jälkeen Sam pakkaa roinansa ja lähtee patikoimaan kohti Meksikoa, kun Fragile jää lapsenvahdiksi Loulle.
Jo ensimetreistä lähtien minusta tuntui, että Death Stranding 2:lla on rytmityksen osalta pullat paljon paremmin uunissa kuin edeltäjällään. Alkujuonnon aikana ei jaaritella turhia (varsinkaan Kojiman mittapuulla), vaan pelaaja päästetään irti verrattain nopeasti. Ensimmäiset tunnit toimivatkin mainiona muistinvirkistyksenä ja tutoriaalina teoksen lukuisille eri mekaniikoille, ja Meksikon kiertueella kohdataan kaikkea aina luonnonilmiöistä ja henkiolennoista vihollistukikohtiin. Mutta se on vasta alkua, sillä valtaosa seikkailusta koetaan Australian puolella, eivätkä luonnonkatastrofit ja outoudet loista varsinaisesti sielläkään poissaolollaan.
Reppu ja reissumies, osa kaksi
Pelilliseltä sykliltään Death Stranding 2 on hyvin samanlainen kuin edeltäjänsä. Useimmiten päähenkilömme saa toimitustehtävän, jonka jälkeen toimitettava tavaralasti pitää kiikuttaa kohteeseen X (usein hyvin muhkuraista ja haastavaa maastoa pitkin) pelaajan tasapainotellessa kamojen kanssa. Teos yrittää kuitenkin parhaansa mukaan voittaa viimekertaiset kriitikot puolelleen, sillä missioissa on tällä kertaa enemmän vaihtelua. Mukana on muun muassa vihollistukikohtien tyhjentämisiä vihollisista ja materiaaleista, evakuointeja ja muuta mukavaa, vaikka pääpaino on toki edelleen toimituksilla. Lisäksi ensiosan Director's Cutista tutulla harjoitteluradalla voi treenata muun muassa eri aseiden käsittelyä.
Ammuskelu ja taisteleminen ylipäätään ovat puolestaan huomattavasti paremmalla tolalla kuin ennen. Henkimaailman olentojen kanssa taisteleminen on edelleen melko yksioikoista, mutta ihmisten kanssa tappelemista tukee mukavasti kerrassaan ihana valinnanvapaus. Käytännössä pelaaja voi aina valita fiiliksen mukaan, mihin vuorokauden aikaan lähestyy vihollistukikohtaa ja kohtaako pahikset suoraviivaisesti aseet laulaen, hiiviskellen hiljaisesti teilaten vai pyrkiikö välttelemään kohtaamisia kokonaan. Samilla kun on jälleen käytössään laaja kavalkadi erilaisia harhauttimia ja lähitaisteluaseita, on mielikuvitus vain rajana. Täten peli ei rankaise tyylivalinnoista, ainoastaan tappamisesta. Ilahduttavasti jopa pomotaistelut ovat kokeneet suunnittelupöydällä aimo loikan eteenpäin.
Maailman rakentaminen sosiaalisine medioineen on sekin edelleen vahvasti keskiössä, eli ei kannata unohtaa mineraalien keräämistä, tykkäyksiä, teiden kunnostamista, yksikiskoisten rautateiden rakentamista tai vaikkapa ajoittaisten apuvälineiden jättämistä maastoon. Vaikket juuri ihmisiä matkallasi kohtaakaan, on silti syytä muistaa, että pelaajat ovat ikään kuin toimimassa Death Strandingin maailmassa yhteisen hyvän puolesta.
Näin ollen sivutehtävien ja -aktiviteettien suorittaminen kannattaa, sillä seikkailun edetessä pelaajat voivat avata yhä kätevämpiä parannuksia kantajien Automated Porter Assistant System -järjestelmästä, joka toimii Samin kykypuuna. Se jakautuu käytännössä kolmeen osa-alueeseen, joita ovat taistelu, hiiviskely ja palvelukyky. Näistä viimeinen keskittyy Samin kantokykyihin, ja herran ominaisuudet kehittyvät vähitellen pelaajien suorittaessa arkisia toimia. Kyvyt avautuvat kyllä pelkästään päätehtäviäkin suorittamalla, mutta Death Stranding 2 palkitsee laupiasta auttajaa anteliaammin.
Kantajan aika on kallista
DS2:n pelillisiä nyansseja on muutenkin hiottu esimerkillisesti parempaan suuntaan. Jos aiemman osan kohdalla ihmiset valittelivat, että peli pääsee vauhtiin vasta kymmenen tunnin jälkeen, nyt esimerkiksi asevalikoima on roimasti parempi jo huomattavasti aikaisemmassa vaiheessa ja ajoneuvojakin saa käyttöön paljon nopeammin. Mukavana bonuksena kaaroja ja prätkiä voi myös muokata laajasti esimerkiksi asentamalla niihin lisäakkuja käyttöajan pidentämiseksi tai tykkitorneja itsepuolustusta varten.
Lisäksi Drawbridgen henkilöstö matkaa tarvittaessa mukanasi DHV Magellan -aluksellaan ja sen avulla voi vieläpä matkata pikamatkustustyyliin. Kertakaikkisen loistava ja ennen kaikkea pelaajan aikaa arvostava uudistus, sillä nyt edestakaisin patikoimiseen ei mene ikää eikä terveyttä. Valikkorallista ei olla kuitenkaan päästy täysin eroon, mutta on toisaalta vaikea sanoa, miten se voitaisiin kokonaan välttää. Omalla kohdallani ”Auto-arrange cargo” -nappi oli kovassa käytössä, sillä se säästi aikaa ajatustyöltä ja myös toimi ihailtavan luotettavasti.
Ajankäytön arvostaminen pätee yllätyksekseni myös juonenkulkuun. Kojima tunnetusti tykkää jaaritella peleissään, eikä DS2 onnistu sitä täysin välttämään. Mutta radiokeskusteluja on selkeästi vähemmän, ne ovat lyhyempiä, ja ylipäätään tehtävänannot pysyvät paremmin asiassa. Välivideoissa taas nähdään totta kai herralle ominaista kliseisyyttä ja häröilyä aina välillä, minkä lisäksi hahmokatras Dollman-käsinukkeineen ja Charlie-mannekiineineen voi olla joillekin liian hapokasta. Mutta ainakin hahmot ovat kautta linjan tykättäviä ja mieleenpainuvia, joten heidän edesottamuksia seuraa mielellään.
Ja jos nyt totta puhutaan, välillä (tai oikeastaan vähän väliä) on vaikeaa pysyä perillä tämän maailman lainalaisuuksissa. Samanaikaisesti tarina on jotenkin niin pimeä, vinksahtanut ja vangitseva, että keskustelut ja tapahtumat jäävät monesti mieleen pyörimään. Viimeisen päälle ensiluokkainen audiovisuaalinen toteutus valtavan syvine äänimaailmoineen tekee kokemuksesta suorastaan vaikuttavan. Tästä kiitos kuuluu muun muassa ammattimaiselle näyttelijä- ja studioporukalle, hollantilaisen Guerrilla-studion Decima-pelimoottorille, vuosikymmeniä Kojiman peleissä vaikuttaneelle Yoji Shinkawalle, luottosäveltäjä Ludvig Forsselille sekä hänen tämänkertaiselle aisaparille eli Yoann ”Woodkid” Lemoinelle. Ja kuten arvata saattaa, muutamia lisensoituja kappaleita on niitäkin luvassa.
Nautin tästä, enkä pysty lopettamaan
Death Stranding 2: On the Beach on omissa kirjoissani lähes täydellinen jatko-osa. Moniin kritiikin kohteisiin on vastattu onnistuneilla muutoksilla, jotka tekevät siitä huomattavasti helpommin lähestyttävän kuin edeltäjästään. Audiovisuaalisesti se on puolestaan vielä piirun verran upeampi kuin ensiosa, ja uudet juonikoukerot pitävät todella vankasti otteessaan. Oikeastaan vain ensimmäisen osan täyskurjuuteen tykästyneet masokistit eivät välttämättä pidä edellä mainituista uudistuksista.
Mutta kaikille muille totean näin: jos pidit ensiosasta, tulet pitämään tästäkin. Ja vaikket pitänytkään, niin kannattaa jatko-osalle antaa rehti mahdollisuus, se saattaa jopa viedä mennessään. Mutta sen verran omituinen tapaus tämä edelleen toisaalta on, ettei sitä voi vieläkään ihan varauksetta suositella. Ota tästä nyt selvää!
