Suomalaisen Housemarquen uusinta peliä on odotettu jo jonkin aikaa. PC:llä muutama vuosi sitten julkaistu Supreme Snowboarding oli kaikella tapaa mainio lumilautailupeli joten myös "epäviralliselta jatko-osalta", Transworld Snowboardingilta, oli lupa odottaa paljon. Pelin ympärillä pyöri kuitenkin viimeisen vuoden aikana niin suuri hype, että vain hyvin harva peli pystyy oikeasti täyttämään niin suuret median asettamat paineet. Housemarque piti pään kylmänä tuotannon loppuun saakka, joten onko peli sittenkin hypensä arvoinen?

Siis... lisenssipeli?

Transworld Snowboarding on kasattu menestyneen, samaa nimeä kantavan lehden lisenssin ympärille. Siksi peliin onkin saatu mukaan 10 huippuammattilaista. Lautailijoita pääsee puolestaan pyörittämään 16 erilaiseen rinteeseen, jotka on jaettu viiteen eri luokkaan. Slopestyle ja halfpipe keskittyvät temppuiluun. Straight jump eli suora hyppy puolestaan on periaatteessa vain iso hyppyri. Backcountry vie kirjaamattomille reiteille ja keskittyy enemmänkin vapaalaskuun kuin rakennettuihin ratoihin. Boarder rallyssä kilpaillaan siitä kuka viidestä laskijasta on ensimmäisenä alhaalla. Pelimuotoja onkin kiitettävästi ja niissä on myös selkeästi eroja. Ratoja on sijoitettu ympäri maailman, mutta täysin aitoja vastineita ne eivät esikuvilleen ole, vaan rinteen muotoa on viety selkeästi jyrkempään suuntaan ja korkeuseroja on kasvatettu. Aivan SSX -sarjan tasolle ei vielä jyrkkyydet ja korkeuserot kuitenkaan pääse. Rinteissä on kuitenkin aivan järkyttävän paljon tutkittavaa, sillä ne ovat oikeasti leveitä ja pitkiä. Rajoja on vaikea löytää ja vain kerran omien pelisessioiden aikana hahmoni palautettiin radalle sen eksyttyä liian kauas laskualueesta, kun tuli kokeiltua kuinka kauas radoilta voi lähteä. Tosin yleensä esteitä muodostavat jyrkät rinteet ja kivikot, mutta periaate "minkä näet, sinne myös pääset" toimii aika hyvin TWS:ssä. Reittien varsilla kohtaa autoja, lumitykkejä ja rinnekoneita sekä jos jonkin sorttisia eläimiä, pelitiimin kiinnyttyä ilmeisesti juuri pupuihin eniten. Niitä tuntuukin olevan vähän joka kentässä väisteltäväksi.

Pelin alussa on kaikki 10 lautailijaa auki, mutta vain yksi rata ja jokaisella yksi lauta. Pelin päämoodi, Transworld Tour, tuleekin siksi nopeasti tutuksi. Transworld Tour muistuttaa epäilyttävän paljon Tony Hawk's Pro Skateboardingia juuri tehtäväsysteeminsä takia. Radoissa on tavoitteita, joista pitää tietty määrä saada tehtyä jotta seuraava rinne aukeaa. Tehtävien vaikeustaso vaihtelee todella helposta keskivaikeaan, mutta mitään tuskaisen vaikeaa ei tule vastaan. Jopa suurimmat pistemäärät menevät muutaman päivän harjoittelulla kohtalaisen helposti läpi. Lautoja jokaisella hahmolla on 4 ja niiden erilaisuus pysyy aika hyvin kasassa eli yksikään lauta ei ole selkeästi muita huonompi, yhden ollessa parempi halfpipessa ja toisen loistaessa boarder rallyssä. Myös laskijoissa on eroja, sillä hahmot eivät pelin aikana kehity laisinkaan kuten Tony Hawkissa, mikä onkin hyvä asia. Tony Hawkeissa jokaisesta hahmosta muodostui ennen pitkää täydellinen, mutta tätä ongelmaa ei TWS:ssä ole. Tarpeeksi pelaamalla saa kuitenkin auki vielä ylimääräisen fiktiivisen hahmon, joka on kyllä selvästi muita parempi. Pelaamalla saa myös auki vielä yhden ylimääräisen rinteen sekä paljon erilaista videomateriaalia. Videoita on pelissä muutenkin todella paljon, arviolta noin parisen tuntia. Transworld Touria latistaa kuitenkin se, että jokaisella lautailijalla on samat tehtävät radoissa. Vaihtelevuuden puute tekee Tourista ensimmäisen kerran jälkeen aikamoista pakkopullaa.

Muista pelimuodoista löytyy vielä yksittäinen lasku, moninpeli sekä vapaalasku. Yksittäisessä laskussa pääsee yrittämään listasijoituksia kaikissa avatuissa radoissa ilman tehtäviä. Transworld Tourilla ei edes pysty tekemään listasijoituksia, mikä oli alkuun yllättävää. Moninpelissä on jopa 4 pelaajan mahdollista laskea samaan aikaan, ominaisuus mikä Ampedista puuttui ja mistä sitä syytettiin. Toki myös vuorotellen laskeminenkin on otettu moninpeliin mukaan. Vapaalaskussa pääsee puolestaan harjoittelemaan rinteitä ja etsimään hyviä hyppypaikkoja ilman aikarajaa.

Helppous vaivaa

Pelattavuuden sisäistää nopeasti myös sellainen pelaaja, joka ei ole ennen lumilautailuihin paljoa koskenut. Loistava tuntuma peliin on säilynyt Supreme Snowboardingin ajoilta, joskin peli on muuttunut hieman arcade-tyylisemmäksi. Ampedin realistisuus ei TWS:ssä loista, mutta pelattavuus on parempi. Kontrollit ovat padille todella hyvin toteutettu. Komboyhdistelmän tekemisen sisäistää kohtalaisen nopeasti, sen ollessa käytännössä parannettu versio Tony Hawkin vastaavasta. Komboissa jokainen akselin ympäri pyörähdetty kierros tuo lisää kerrointa, temppujen lisätessä pistesaldoa. Pelattavuuteen oman lisänsä tuo boost, jota saa kerättyä tekemällä onnistuneita temppuja ja etenkin täydellisiä alastuloja. Boostin käyttö ennen hyppyjä takaa, että alle saadaan tarpeeksi ilmaa huikeidenkin kieppien tekemiseksi. Alastulot ovat pelissä, kuten boostinkin hankkimisessa, tärkeässä roolissa. Alastulot lasketaan kolmeen luokkaan: täydelliset, normaalit ja huonot. Kaatuminen puolestaan on todella vaikeaa eli useimmiten seurauksena on vain huono alastulo. Kun päättää kombonsa täydelliseen alastuloon, saa koko kombon pisteet tuplana ja toisaalta jos viimeinen alastulo jää huonoksi puolittuvat pisteet. Eli sillä miten hyvän kombosarjan on tehnyt ei käytännössä ole mitään väliä, jos yksi alastulo epäonnistuu. Komboja ei myöskään voi jatkaa jos yksikin alastulo on huono, vaan se keskeytyy. Tämä tekeekin rinteen viimeisistä hypyistä todella tarkkaa puuhaa, sillä loistavasti mennyttä sarjaa ei halua pilata epäonnistuneella lopulla. Pisteitä pystyy komboihinsa keräämään lisää sytyttämällä lautansa ensin tuleen. Laudan palaessa joitakin sekunteja, kannattaa sinä aikana tehdä mahdollisimman hyviä temppuja, jotta saa parhaat mahdolliset pisteet.

Perusgrabeja on kahdeksan ja ne saa aikaiseksi oikeaa tattia viemällä haluttuun suuntaan. Kehittyneempiä grabeja on niitäkin kahdeksan ja ne puolestaan saa painamalla ensin tatin pohjaan ja sitten viemällä sen haluttuun suuntaan. Systeemi toimii rikollisen hyvin. Grindaamisessakin on lainattu Tony Hawkin mainiota tasapainottelumittaria, jonka pitäminen keskellä on sitä vaikeampaa mitä pidempään putkella tai vastaavalla pysyy. Pelattavuus onkin jopa ottanut joitakin askeleita eteenpäin sitten Supremen. Tosin Transworld Tourin helppous ja kontrollien nopea opittavuus taas tietää sitä, että pelissä kehittyy hyväksi todella nopeasti. Tämä on tietysti ihan hyvä asia moninpeleissä, mutta kovin palkitseva systeemi se ei ole. Pelin suurin mielenkiinto keskittyykin Tourin jälkeen pääsääntöisesti ennätystulosten paranteluun. Tekoäly ei myöskään anna kovin paljoa vastusta boarder rally -kisoissa, vaan kaatumatta sen voittaa käytännössä aina.

Kuin oikeaa lunta

Visuaalisesti peli on huikean näköinen. Pohjoisen pojat ovat tehneet etenkin lumesta ja jäästä todella uskottavan näköistä. Lunta löytyy tiukkaan tampattuna, puuterimaisena sekä siltä väliltä, mutta aina se vaan näyttää niin aidolta, että tekisi mieli lähteä heti rinteeseen laskemaan. Myös piirtoetäisyys on hämmästyttävä. Ylhäältä voi nähdä käytännössä alas asti ja kuten uusinnoissa huomaa, piirtoetäisyys on sama myös taaksepäin eli kerralla ruudulle piirtyy todella paljon virtuaalirinnettä. Myös värejä ja valoja on käytetty hienosti, aivan kuten Supreme Snowboardingissa. Kilpailijoiden asusteet ja rinteissä sijaitsevat talot sekä muut rakennukset puolestaan näyttävät vakuuttavilta. Myös itse ammattilaiset on tarkasti mallinnettu ja kasvoista tunnistaa selkeästi kuka on kuka. Housemarque onkin nyt kaksi kertaa peräkkäin todistanut pystyvänsä tekemään todella upean näköisiä pelejä. Ainoastaan katsojat näyttävät omituisilta, mutta muuten visuaalisella puolella ei ole valittamista. Ruudunpäivityksessäkään ei ole liiemmin valittamista eli peli pyörii tasaisesti ilman selkeitä hidastumisia, joskin se tuntui alkuun hieman hitaalta.

Äänipuolella homma on hyvin hoidossa ja muutamat yleisön huudot aiheuttivat tyytyväistä hymähtelyä. Kun Kolin halfpipen alussa katsoja huutaa "Hyvä pössis!" suu vääntyy väkisinkin hymyyn. Parhaat pisteet tulee kuitenkin luonnon äänistä ja muista laitteista joita rinteistä löytyy. Äänipuolen ollessa hyvällä mallilla, musiikkipuoli rokkaa täysillä. Parempia soundtrackeja saa hakea ja vain Jet Set Radio Future pysyy omissa arvostuksissa korkeammalla. Pelin yli 70 biisiä sisältävät niin punkkia, rokkia, hiphoppia kuin electroa. Pelin "nimikkobändiksi" valittu Apulanta on edustettuna kolmella kappaleellaan, jotka ovat kaikki englanninkielisiä. Apulanta on muutenkin näkyvästi pelissä esillä parilla videolla ja kentistä löytyvillä Apulanta -mainostauluilla. Musiikkipuolen ainoa miinus menee valikoiden musiikkipuolelle, sillä niissä soi aina sama Apulannan "Bring Me Down". Hyvä biisi, mutta kun se alkaa sen 50. kerran soimaan taustalla niin kaipaisi jo jotain muuta. Soundtrackilta löytyy kuitenkin muutamia todellisia helmiä ja jos ei jostain syystä kelpaa, niin omatkin kappaleet saa taustalle soimaan. Mikäpä näin joulua odotellessa olisikaan hienompaa kuin laskea kaunista rinnettä alas kuunnellen klassisimpia joululauluja?

Ei aivan täydellinen alastulo

Transworld Snowboarding pitää yhden perinteen voimassa ja se on laadukkaiden Suomi-pelien putken jatkumisen taas seuraavalle yrittäjälle saakka. TWS on tämän hetken paras lumilautailu. Se ei tavoittelekkaan yhtä realistista tuntumaa kuin Amped, eikä vedä yhtä överiksi kuin SSX. Se tekee kaiken omalla tyylillään, josta osa on perua jo Supreme Snowboardingin ajoilta ja johon on haettu osa muista extreme-urheilupeleistä. Transworld Snowboarding on suositeltavan arvoinen peli, joskaan ei aivan elä hypeensä asti, joka oli ehkä sittenkin hieman liioiteltua.