Crash Bandicoot: The Wrath of Cortex

Katso kojootin loikkaa

Nintendo 64:n, Sega Saturnin ja Sony PlayStationin sotiessa omaa konsolisotaansa muutamia vuosia takaperin, oli Sony vielä uusi tulokas pelimarkkinoilla, eikä sen konsolille ollut vielä ehtinyt muotoutua omaa maskottia Marion ja Sonicin rinnalle. Naughty Dog -pelitiimin Crash Bandicoot teki tilanteeseen kuitenkin muutoksen ja tämän oranssin kojootin seikkailut lukeutuvat ensimmäisen PlayStationin tasoloikkasarjojen parhaimmistoon. Uuteen konsolisukupolveen siirryttäessä Naughty Dog hylkäsi hahmon keskittyäkseen itse muihin projekteihin, joten uuden Crashin kehitys siirtyi Traveller’s Talesin vastuulle. PlayStation 2:n Crash Bandicoot: The Wrath of Cortex oli heidän ensimmäinen, sekä toistaiseksi ainoa yritys aiheen tiimoilta ja nyt vuosi myöhemmin kyseisen pelin julkaisun jälkeen samainen seikkailu on rantautunut myös GameCubelle.

Vielä muutama vuosi takaperin Crash Nintendon konsolilla olisi ollut yhtä naurettava ajatus kuin Sonic samaisessa tilanteessa, mutta nyt molemmat tasoloikkasankarit tallustavat käsi kädessä yhdessä Marion kanssa GameCubella. Crash Bandicootin Cube-debyytti on kuitenkin mielenkiintoinen tapaus hiukan ristiriitaisen pelikokemuksensa osalta. The Wrath of Cortex on melko suora käännös pelin PlayStation 2 -versiosta, mutta parannuksiakin on, joista huomattavin on runsaasti lyhyemmät latausajat. PS2-versiosta kokonaan ilon vieneet, reilut muutaman minuutin pituiset lataukset ovat nyt vain kaukaisia muistoja, mutta ikävä kyllä GameCube-versiota vaivaavat täysin muut seikat.

Tuttua, liiankin tuttua?


Seikkailu lähtee käyntiin Neo Cortexin konnapoppoon pohtiessa uutta suunnitelmaa Crashin sekä hänen ystäviensä päiden menoksi. Pientä ideapulaa potevat kelmit päättävät lopulta vapauttaa neljä elementaalinaamiota täydentämään voimillaan Cortexin uuden vuoria ja kaupunkeja tuhoavan hypersalaisen projektin ominaisuuksia. Kyseessä on Crunch-niminen soturi, jonka kanssa käydäänkin usein nokkapokkaa pomotaisteluiden muodossa. Tehdäkseen konnien aikeet tyhjiksi on Crashin, hänen siskonsa Cocon ja Aku Aku -naamion kerättävä kristalleja jokaiselta pelin alueelta, joista jokainen omaa viisi kenttää pomotaistelun lisäksi. Tavallisesti kentät ovat perinteistä tasoloikkimista, mutta mukaan on saatu mukavasti vaihtelua lentelyn, rallin ja jopa eräänlaisen mecha-robotin muodossa. Vaihtelua on myös Crunchin kanssa käytävissä pomotaisteluissa, sillä kyseisellä veijarilla on aina apunaan jokin elementaalinaamioista, mikä takaa sen ettei yksikään kamppailu ole samanlainen.

Crash Bandicoot -pelisarja ei ole ikinä ollut pelimekaniikaltaan yhtä vapaata tasoloikkimista kuten vaikkapa Super Mario Sunshine. Tasoissa on seurattava yhtä ennalta määrättyä reittiä keräten omenoita ja väistellen vihollisten hyökkäyksiä sekä rotkoja. Pelin edetessä opitaan uusia liikkeitä, joita voi hyödyntää useissa eri tilanteissa mielensä mukaan. Kuten tästä selostuksesta voit päätellä, The Wrath of Cortex on perinteinen tasoloikka kliseineen kaikkineen, eikä hyväksi osoittautuneesta kaavasta olla juurikaan uskallettu poiketa. Tosin mikäli pidit aiemmista osista, etkä ole huolissasi toiston suhteen, ei pitäisi olla syytä huoleen. Mukana on nimittäin se tuttu hulvaton Crash-meininki, joka oli läsnä edellisissäkin osissa.


Siirtyminen PlayStation 2:n Dual Shock -ohjaimesta GameCuben vastaavaan on tapahtunut onnistuneesti ja ohjailu luonnistuu yhtä hyvin kummassakin versiossa. Poikkeuksia ovat muutamat edelläkin mainitut erikoiskentät, jotka ovat toteutukseltaan hiukan vaisuja etenkin ohjattavuutensa kannalta. Peruskentät kuitenkin ovat luonnollisesti pelin suola, ja tällä saralla kaikki on kunnossa lukuun ottamatta kamerakulmasta johtuvia etäisyyserojen väärinarvioimisia. Hyppynappina toimii luontevasti A, kun taas B-napista suoritetaan hyökkäykseen tarkoitettu pyörähdysliike. Uusia liikkeitä opittuaan Crashiltä onnistuu mm. hiipiminen ja juokseminen Z- ja R-olkanäppäimillä, sekä singolla tähtääminen L-olkanäppäimellä. Kaikki opittavat liikkeet tulevat tarpeeseen jos pelin mielii läpäistä sataprosenttisesti.

Sarjakuvamainen ilme on värikkäiden maailmojen ja veikeiden hahmoanimaatioiden aikaansaannosta, mutta silti pelin graafisesta ilmeestä huomaa kyseessä olevan käännös vuoden takaisesta pelistä. Melko yksityiskohdattomista maisemista huolimatta mukaan on kuitenkin saatu mukavia valo- ja heijastusefektejä ja loppujen lopuksi ilme sopii pelin henkeen. Ikävä kyllä ruudunpäivitys putoilee paikka paikoin joissakin kentissä, tosin ei kovin häiritsevästi, mutta kuitenkin. Myös kameramies luurailee ties millä virkavapaalla joissakin kohdissa peliä, mikä välillä vaikeuttaa pelin kulkua. On myös hiukan harmi, ettei peli poikkea ulkoisesti juurikaan PS2-versiosta hiukan rikkaamman värimaailmansa lisäksi. Äänipuolella kaikki on kohdallaan niin ääninäyttelyn, ääniefektien kuin musiikinkin suhteen. Ääninäyttelijät ovat juuri sopivia stereotyyppisille hahmoille mielipuoli Cortexista aina Crashin nokkelaan Coco-siskoon saakka. Musiikit ovat kenttien aihepiiristä riippuen joko viidakkorumpujen pauketta, keskiaikaisia melodioita tai muuta vastaavaa - kaiken kukkuraksi rytmit vielä sopivat pelin henkeen loistavasti.

Crash, Boom, Bang!


Pelin vaikeustasoa voi haukkua usein melko helpoksi, sillä tilanne jolloin sinulta löytyy reilusti yli 50 elämää varastosta ei ole harvinainen näky peliä pelaillessa. Toisaalta mikäli et ole Aku Aku -naamion suojeluksessa Crash heittää hyvästit henkikullalleen jo yhdestäkin kontaktista vihollisen kanssa, joten pomotaisteluissa elämät saattavat tulla tarpeeseenkin. Pelattavaa kuitenkin riittää melkoisesti, sillä ensimmäisen kerran kun lopputekstit ruutuun putkahtaa on tekemistä vielä paljon jäljellä. Kenttien pariin voi palata myöhemmin muiden esineiden keräilyn merkeissä ja voipa kentät vaikka yrittää läpäistä tiettyyn aikarajaan mennessä. Bonus-esineiden avulla voidaan avata muutamia uusia kenttiä ja sataprosenttisessa läpäisyssä saattaa vierähtää hetki jos toinenkin. Tämän tehtyään pelissä aukeaa ainakin ohjekirjasen mukaan Game Boy Advancen ja GC/GBA-linkkikaapelin avulla bonusmateriaalia, mutta mainittujen laitteiden puutteen takia en päässyt testailemaan tätä ominaisuutta, kuten en myöskään samaisilla vempaimilla avattavaa Crash Blast -minipeliä, joka löytyy pelin alkuvalikosta.

Crash Bandicootin GameCube-seikkailu on siis sitä samaa hupaisaa menoa kuin ennenkin, ehkä liiankin samaa. Peli jaksaa kuitenkin pitää otteessaan mikäli voit antaa anteeksi vanhentuneen ulkomuodon ja välillä laskevan ruudunpäivityksen. Tietenkin kyseessä on melko tavallinen tasoloikka, joka painii paljon alemmassa kastissa kuin vaikkapa Super Mario Sunshine. Mikäli et ole Crash Bandicootin seikkailuihin ennen tutustunut, kannattaa The Wrath of Cortexia ainakin kokeilla tai vaikkapa lainata kaverilta ennen ostopäätöksen tekemistä. Jos tekijät aikovat jatkaa Crash Bandicootin seikkailuja tulevaisuudessakin, olisi suositeltavaa, että seuraavaan osaan keksittäisiin jo uusiakin ideoita. Odotellessa The Wrath of Cortex on mukavaa ajanviettoa vioistaan huolimatta.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi