Namco on tunnettu visuaalisesti näyttävistä ja erittäin laadukkaista huippupeleistään kuten Soul Caliburit, Tekkenit ja MotoGP:t muiden muassa. Dead to Rightsin konsepti on varsin rankka verrattuna tämän megapelifirman muihin julkaisuihin. Yltiöväkivaltaista toimintaa nonstoppina ilman suuria teemoja tarjoava peli on moraalisesti vähintäänkin kyseenalainen, saaden monien pelinassikoiden vanhemmat nousemaan barrikadeille liiallisen väkivallan tarjoamisesta. Tästä huolimatta Namco lähti projektiin kovalla medianosteella ja elokuvapuolen ammattilaisiin tukeutuen, tähtäimenä luoda rymistelyjulkaisujen tähän asti rankin toimintapeli. Lopputulos osuu, vaan ei upota.
John Woo, Max Payne, Jackie Chan, Steven Seagal = Jack Slate
DTR:n päähahmo, Jack Slate on kaikkien actionelokuvien karikatyyri ulkonäkönsä puolesta, ja pelin päätarinan kantavana voimana on yksi sen käytetyimpiä teemoja: kosto. Tämä nahkatakkiin ja farkkuihin pukeutunut virtaviivainen nykyjan lainvalvoja lähtee yhden miehen kostoretkelle otsa vahvasti kurtussa Jackin oman isän joutuessa kohtalokkaasti väkivallan kohteeksi. Jack suuntaa väkevän katseensa alamaailman kriminaalien perään vannoen verenmakuista tilillepanoa, mutta joutuukin yllättäen itse lavastetetuksi rikoksesta, ja näin katkeroitunut Slate joutuu taistelemaan kahta tahoa vastaan hakiessaan oman käden oikeutta isänsä puolesta.
Leffamaisen komean alkuvideon jälkeen pelaaja pääsee aloittamaan itse peliä totuttelemalla Jack Slaten kontrolleja hyvän tutoriaalijakson avulla. Opastus-osio sijoittuu rakennustyömaalla, joka havainnollisesti pysäyttää pelitapahtuman antaakseen ohjeita miten erilaisista actionkohtauksista selviää ja minkälaisia liikkeitä Jack voi tehdä. Perusliikkeitä harjaannuttavan tutoriaalin jälkeen pelaaja on omilllaan ja saa selvitä hylsyjä säästelemättä itse vihamielisessä ympäristössä. Tovin haparoinnin jälkeen pelimekaniikkaan pääsee kiinni ja itse toiminta voi alkaa.
Peli sisältää viitisentoista jaksoa, jotka linkitetään yhteen lyhyillä videopätkillä. Välianimaatiot ja itse peli latautuvat lähes saumattomasti ja odottamista ei ole juuri nimeksikään, tästä iso plussa. Minipelit liittyvät vahvasti pelin kuljetukseen kulloisenkin toimintajakson teemaan sopien. Esim. alun strippariluolassa pelaaja ottaa Jackia avustavan stripparin hahmon näennäisesti haltuunsa, tarkoituksenaan herättää oikein ajoitetuilla näppäinrytmityksillä(strippausesityksellä) huomio Jackin läsnäolosta muualle. Vankilassa Jack taasen voi rummuttaa hetken päärynäpalloa tai habailla tankojen kanssa. Minipelit itsessään ovat piristävä lisuke, mutta niiden laatu vaihtelee reilusti. Dead to Rights on yksinpeli, eikä co-op -yhteispelin puuttuminen varsinaisesti häiritse, mutta olisi ollut todellinen namulisuke saada kaveri räiskintä- ja mäiskintäiloa jakamaan.
Jahka DTR:ää pelaa tovin, tulee kokonaisuudesta väkisin mieleen eräänlainen actionleffojen peliformaattimutaatio: John Woo -tyylin taukoamatonta aseiden laulamista sekä Max Paynen "bullet-timea" yhdistettynä Jackie Chan -lähitaisteluliikkeisiin ja vastustajien niskojen rusauttamiseen aitoon Arnold Schwarzenegger / Steven Seagal -malliin.
Kautta isäni haudan, niskanne saavat kyytiä!
Dead to Rightsin ehdoton suola ja innovatiivisuus ovat erilaiset aseistariisumiset, jotka Jack suorittaa aseettomana vihollisen lähellä B-namiskaa painamalla. Tyyliteltyjä disarm-liikkeitä on useita ja niitä oppii lisää pelin aikana lisää. Nämä aseistariisunnat ovat melkoisen väkevästi tehtyjä brutaaleja teloitusliikkeitä. Jack voi esimerkiksi napata vihollisen asekädestä oikealla kädellään, sujauttaa sen kainalonsa alle samalla kun kääntyy selin viholliseen ja humauttaa tätä vasemmalla kyynärpäällä kasvoihin. Tuloksena aseistariisunta, jonka jälkeen Jackin ollessa selin maassa makaavaa vihollistaan, lataa hän tätä onnetonta rosmopirulaista vielä päähän sinnepäin edes katsomatta. Kaikki tämä lähikuvattuna ja pienen hidastuksen kera. Maukasta.
Liikkeitä on yhteensä reilusti päälle kymmenen ja jokaisen onnistuneen aseistariisuttavan aseen Jack saa luonnollisesti pitää. Tässä tosin on miinuspuolena se, että jos pelaaja haluaa niputtaa vastustajansa pelkästään aseistariisumalla, hän joutuu laittamaan saamansa aseen joka kerta pois ennenkuin pääsee uutta riisumista suorittamaan. Tämä syö lähitaisteluiden sulavuutta ja toimivuutta, mutta toisaalta mikäli pelaaja on henkihieverissä, automaattisen aseenoton logiikan ymmärtää.
Normaalit lähitaisteluliikkeet onnistuvat myös, joskin erilaisia hyökkäyksiä on turhan rajoitettu määrä. Moderni katunyrkkeily, kungfupotkut, heitot, syöksymiset ja suojautuminen ovat alussa toimiva kokoonpano turpajaisiin, mutta pidemmälle pelattaessa samat liikkeet alkavat pieninä kombovariaatioinakin puuduttamaan. Perusliikkumisessakin on yksi iso puute: hyppyä ei Jack pysty suorittamaan lainkaan, oli ylitettävä este miten loogisesti ylitettävissä tahansa. Kaupunkialueillakin olisi ollut erittäin näyttävää liukua esimerkiksi autojen konepeltiä pitkin tai hypätä esteiden yli vihollisen niskaan, vaan eipä onnistu. DTR jakaa sen sijaan tuhanteen kertaan muissakin peleissä nähtyjä poimittavia poweruppeja kuten ensiapupakettia, luotiliivejä yms. Pientä kipinää Namco kuitenkin keksi laittaessaan muunmuassa propaanipulloja pelaajan poimittavaksi. Jack voi napata räjähdysherkän pullon, viskata sen kaaressa vihollisjoukkoja kohti ottaen pullon samalla automaattitähtäimeensä ja tarjota roistoille erittäin tulisen cocktailin.
Vihujen ammuskelu hoidetaan seuraavalla tavalla: oikeanpuoleinen liipaisin toimii automaattitähtäinlukituksena ja eri vihun voi valita joko painamalla liipaisinta, jolloinka tähtäin lukittuu seuraavaan lähinnä olevaan viholliseen tai suuntaamalla liikkumistatti haluttua kohdetta päin. Ampuminen tapahtuu X-namiskasta. Tähtäimen väritystä seuraamalla huomaa kohteen kulloisen statuksen eli esim. punainen tähtäinkehikko merkitsee vihollisen ampuvan sinua juuri sillä hetkellä ja sininen taas vihollisen juuri kuolevan, jolloinka voi vaihtaa targetin seuraavaan. Systeemi on hyvin arcadehenkinen ja simppeli, mutta alati kasvavan vihollisjoukon ympäröimänä asiaa ei juuri kerkiä tuumaamaan, varsinkaan kun automaattitähtäys ei ole osumaprosentiltaan lähellekään sataa.
Koira on ihmisen paras tappaja?
Aseita pelissä löytyy tavatussarista tupla-Coltteihin, Spas-haulikkoon, Uziin, AK-47:een, liekinheittimeen yms. Tiukoissa paikoissa Y-napin painaminen sinkoaa Jackin halutussa suunnassa hidastettuun ilmalentoon hidastusmittarilla ryyditettynä. Mittari palautuu itsestään, joten häviävä luonnonvara ei ole kyseessä. Slate pystyy myös hiipimään kyyryssä esteiden ali ja pysymään vihollistulelta suojassa. Metal Gear Solid- ja Splinter Cell -pelien tyyliin Jack pystyy menemään myös seinän vierustoja sekä kurkkimaan kulmien taakse. "Suojasta vihulauman eteen hyppääminen, pari laukausta ja jemmaan takaisin" -lisä on mukana ja Slate voi napata myös vihollisen ihmiskilvekseen, antaa tämän nauttia inhan rautapitoiset lisävitamiinit itseensä, ja kun elävä lyijysuoja alkaa lopulta olla valmista kauraa, Jack lasauttaa tätä iloisesti otsalohkoon kiitoksen merkiksi. Brutaalista menosta ei tingitä vähääkään.
Kaikesta tuhonkylvämisestä Jackin ei kuitenkaan tarvitse selviytyä yksin. Uskollinen husky-koira Shadow on Jackin apuna ja tämä karvaturri avustaakin tehokkaasti Jackia paikkoihin, joihin tämä ei itse pääse. Pelaajan käskystä Shadow toimii myös taistelutoverina vihollisten kurkuissa, tuoden myös viholliselta saamansa aseen Jackille. Shadow-koiran mukanaolo on periaatteessa piristävä lisä, mutta toisaalta kovin päälleliimatun oloinen. Tiukoissa tilanteissa Shadow on piski paikallaan, mutta miksi tehdä koirasta pelkkä tappaja ilman vapaampaa roolia? Hurtta voisi rajoitetun ajan itsenäisesti vihollisten kimppuun, jolloinka taktisesti ajoitettu usutus voisi olla jopa hyödyllinen. Nyt Shadow on pelkkä jippo, joka on lisätty Namcon halutessa karvapallukan repimään pelaajan puolesta kurkkuja auki ja tuomaan isännälleen pyssykän. Ei bratwurstia palkinnoksi Namcon kennel-vastaavalle tästä oivalluksesta.
Kameramiehelle turpareissu
Kontrollit ovat napakat, eikä Jack höttöile liikkuessaan ja ampuessaan. Sen sijaan Jackia seuraava kamera on pikkuisen hukassa. Usein homma toimii ok, eikä suurta hätää ole. Kameraa pystyy vielä kieputtelemaankin horisontaalisuunnassa, mutta auta armias kun tulee äkäisempi vihollisjoukko piirittämään farkkujeparia, niin saa siinä Jackin denimit kyytiä kun pelaaja koittaa saada tolkkua ympärillä tapahtuvasta sekamelskasta. Kameran automaattinen ohjaus ja kontrollit tuntuvat edelleen olevan ison kynnyksen ja kehityksen takana vielä Namcolla (kuten monella muullakin kehitystiimillä). DTR:n malli on helposti top 10:ssa kehnojen kameraoperointien listauksessa, ei hyvä.
Tempo pelissä on hyvää tasoa ammuskeluissa ja homma toimii ok tappeluissakin, mutta jotenkin väsyneesti Jack liikkuu yleisesti. Sellaista nopeatempoista kirmailua ja vauhdin tuomaa hurmaa peli olisi kaivannut toimintakohtauksiin, sillä itse action toimii kuitenkin varsin hyvin. Pelihahmon jäykkä ja hitaanpuoleinen juoksu ei siis tue, eikä anna itsessään pontta taisteluihin. Animaatiot ovat suhteellisen hyvin tehtyjä ja aseistariisunnat sekä lähikontaktit ovat pelin selkeitä bravuureja. Iskuosumien perillemenemiseen olisi kaivannut hitusen lisää tarkkuutta yhteneväistä rankkaa linjaa mukaillen. Vihollisten kuolinanimaatiota piisaa niitäkin varsin kohtuullisesti, joskaan niihin ei juuri kerkiä kiinnittämään huomiota kuin hidastuksissa ja yksittäiskontakteissa.
Grafiikan matalaveisu
Tällaiset pelit kaipaisivat ehdottomasti viimeisen päälle kireän ulkokuoren ja komeat efektit, vaan DTR on hieman eri aaltopituudella asiasta. Namcolta odottaisi aivan eri luokan viimeistelyä, varsinkin kun kyse on Xbox-pelistä. Toisin joutuu toteamaan. Tekstuurien tarkkuus ja yksityiskohtaisuus on keskinkertaista ja pelkistettyä, eikä mainitsemisen arvoisia valaistusefektejä ole käytännössä lainkaan. Kenttäsuunnittelussa ei myöskään yllätyksiä nähdä: tapahtumat sijoittuvat pääosin urbaanin Grant Cityn kaupunkiympäristöön toteutukseltaan varsin tavanomaisesti. Kaupungissa ei nähdä muita, kuin Jackia alati vainoavat aseistetut ilkimykset, ilmeisesti kaupungin kaikki kansalaiset ovat sänkyjensä alla piilossa ulkona tapahtuvaa luotisateen takia?
Vihollisten, saati Jack Slaten ulkonäköön ei ole suuremmin polygoneja panostettu ja vihollislaumakin on vain harmaata massaa eli samasta muotista tehtyjä lukuunottamatta asustusta ja eri vihollistyyppejä. Efektien osaltakaan ei pääse repimään silmiään päästään, vaikka luodinreiät seiniin ilmestyvätkin ja osumakohdat irrottavat sälää ympäriinsä. Välianimaatiopätkät ovat laadultaan kertaluokkaa parempia, kuten välivideoilta odottaa saattaa. Joutuukin taas katkerana toteamaan ja ihmetelemään, miten nykykonsolit eivät pysty pyörittämään välivideoiden tasoista pelikuvaa, tämänhän piti olla arkea tämän päivän konsolilanseerauksissa. Kyse on jälleen kerran ohjelmoinnista ja huolellisesta loppuunviennistä, ja tähän laatuvaihteluun on X-pelaajienkin tottuminen. Ruudunpäivitys on onneksi sulavaa, joten keskitason grafiikasta ei tarvitse ainakaan pelattavuuden suhteen kärsiä. Pelissä on myös laajakuvatuki.
Väkivaltaa ja brutaaliutta pelistä siis löytyy, mutta itse verenroiskeissa on yllättävän paljon säästelty. Lammikoita syntyy maahan, läikkiä seiniin ja pieniä roiskeita vihu saa Jackin ammusten osumista, mutta Jackin ladatessa vaikkapa haulikolla julmetunmoisen laakin vastustajn pärstäkertoimeen, värinvaihdosta ei ottavan osapuolen naamassa näy. Ilmeisesti Namcolla ei haluttu viedä pelin ultraväkivaltaista toteutusta aivan loppuun asti.
Pelin Dolby Digital -äänimaisema on laadultaan keskinkertainen. Bassoa tarjotaan varsinkin lähikontakteissa sekä haulikolla jysäytellessä, mutta repäisevän dynaamista äänimaisemaa ei DTR tarjoa. Pienimmät pistoolit kuulostavat lähinnä karkkipyssyille ja kokonaisuutena aseiden ääniin olisi voitu lisätä enemmän aggressiivisuutta ja potkua. Surround-efektejä käytetään kohtuudella, muttei erityisen taidokkaasti. Äänet kokonaisuudessaan ovat hiukan vaisut kaivaten enemmän eloa ja suuntaavutta. Ääninäytely on välttävää, joskin selkeää Jack Slaten toimiessa Max Payne -kloonina äänensä puolesta. Musiikkipuoli DTR:ssä kolahtaa kaikista vähiten. DTR:n tunnusjora toimii hyvin, mutta kaikki muut kappaleet tuntuvat sopivan tapahtumiin kuin kolmen tuuman parru neulansilmästä läpi, huonosti. Äänelle (kuin myös kuvalle) löytyy kuitenkin taso-optiot, mikäli musiikki alkaa käymään pumpun päälle. Kokonaisuutena ääniraita on keskitasoa.
Tulitehoa riittää, mutta missä osumatarkkuus?
Dead To Rights on loputtomasta toimintaräiskinnästä pitävien valinta, ja pelin vaikeustaso riittää taatusti kovimmallekin pyssysankarille. Lisäksi rankkoja aseistariisumisia teloituksineen ihastelee joka kerta. Peli ei ole viimeistelty paketti graafisen keskinkertaisuuden ja kameran oikukkuuden takia. Useat ja pitkälliset katutappelujaksot voivat myös puuduttaa pelaajaa, sillä annetut liikesarjat ja kombot eivät pysty pitämään tappeluiden kiinnostavuutta toistuessaan yllä.
Minipelien laatu vaihtelee ja kyttäpelisankari Jack Slaten Shadow-koiran sisällyttämista peliin mukaan voidaan kyseenalaistaa. DTR:ssä on silti viehätysvoimaa paikkaamaan puutoksia, joskaan pitkäikäistä uudelleenpelattavuusarvoa ei voi luvata. Henkilökohtaisesti nostan kuitenkin hattua Namcolle munakkaasta ideasta, joskaan pelkällä munakkuudella ei vielä omelettia tehdä. Dead to Rights on asenteella tehty keskinkertaisen toteutuksen räiskintäpeli.
