Kun Monkey Island kohtaa Diablon, on lopputulos jotakuinkin DeathSpank. LucasArtsin leivissä työskennellyt ja ennen kaikkea apinasaarten yhtenä luojana tunnettu Ron Gilbert on yrittänyt saada aloitetta pelillensä jo vuodesta 2004 lähtien, mutta vasta kaksi vuotta takaperin saatiin virallinen julkistusilmoitus. Sarjakuvamainen Diablo-klooni herättikin kiinnostusta ensi kerran vuonna 2008 järjestetyssä Penny Arcade Expossa, jossa peliä markkinoitiin kolmen varsin hilpeän teaserin voimin. Varsinainen peli julkaistiin Sonyn ja Microsoftin konsoleiden latauspalveluissa 13. päivä heinäkuuta, eikä koomisuus ole onneksi kadonnut tuotannon aikana. Ron Gilbert osoittaa jälleen, mistä mies tuli aikanaan tunnetuksi.

KuolonPiiska ja kadonnut Artefakti

DeathSpank, pahuuden kukistaja, oikeudenmukaisuuden levittäjä ja maahan poljettujen sankari on saanut tehtäväkseen etsiä mysteerinen artefakti, joka tunnetaan vain nimellä Artefakti. Tehtävä on edennyt jo loppusuoralle ja on aika antaa pelaajalle ohjakset. Diabloa pelanneet ovat heti kuin kotonaan, eikä mekaniikan opetteluun menee kauaa ensikertalaisillakaan. Jokainen perusnäppäin on siunattu yhdelle vapaavalintaiselle aseelle, joita vuorottelemalla kerrytetään komboa ja sitä myötä aiheutetaan isompaa lämää. Ristiohjain hoitaa pikatoimintojen virkaa elinvoimaa palauttavien pullojen tai tuhovoimaisten kertaiskujen avulla ja liipaisimet sekä olkanäppäimet auttavat lukitusten ja suojauksen kanssa. Simppeliä.

Peli-idea on mekaniikkaakin yksinkertaisempi. Tehtäviä saadaan keskustelemalla, yhteensä reilun sadan kappaleen verran, ja lopputulos hoidetaan mäiskimällä, viipaloimalla, polttamalla, sähköttämällä, nuijimalla, ampumalla tai kanojen nokittamana läpi sekalaisen vihollislauman ja palautetaan lopuksi pyydetyt kymmenen kappaletta suoaasin virtsarakkoja näitä himoitsevalle golf-viheriötä suunnittelevalle jantterille. Tehtävärakenne ei tästä kummemmaksi muutu, mutta gilbertmäinen huumori takaa sen, ettei meno ylly liian vakavaksi. Homman voi myös ottaa hoidettavakseen kaverin kanssa, mutta yhteistyötila on lähinnä puolivillainen lisä. Mukaan tullut kaveri ohjaa DeathSpankia avittavaa taikuria neljällä taialla, eikä pysty vaikuttamaan hahmonsa tavaroihin tai kerätä kokemusta millään tavalla. Yksin tai kaverin kanssa noin kymmentuntinen kokemus onkin kaiken kaikkiaan juuri sopivan mittainen. Vain yhden hahmoluokan sisältävää peliä ei juuri kauempaa jaksaisi tahkotakaan, eikä sitä välttämättä tekisi senkään vertaa ilman vatsalihakset reväyttävää huumoria.

 

 

Demoninen kakkanuija ja Keskiaikainen nivustensärkijä

Yksikään itseään kunnioittava toimintapeli ei voi olla ilman laajaa tavaravalikoimaa ja hahmonkehitystä. DeathSpank ei kylläkään kunnioita itseään, mutta noudattaa kuitenkin perinteitä. Hullunkurisista nimistä huolimatta lopputulos on kuitenkin hivenen pettymys. Teasereissa kikatuttaneet Thongs of Justicen antamat +2 ballsy -lisät ja muut olivatkin vain alkuajan hurttia huumoria, jotka ovat pelissä korvaantuneet tavanomaisemmiksi esityksiksi. Aseet ja varusteet yksinkertaisesti nostavat vain suoja- ja vahinkoarvoja isommiksi mitä edemmäksi seikkailu etenee. Siksipä jatkuvalla syötöllä tippuvat uudet tavarat vaihtuvatkin rutiininomaisesti aina päällä olevien kanssa, eikä niiden ominaisuuksiin jaksa enää keskittyä. Aseiden väliset erotkin jäävät minimaalisiksi, eikä nuijan ja miekan välillä ole muuta poikkeavaa kuin erikoisliike. Hahmonkehityskin jää keräilykortteihin, jotka lisäävät muun muassa vahinkoa, suojauksen kestoa ja nopeutta. Kahdenteenkymmenenteen maksimitasoonsa pelattu sankari on saavuttanut kaiken mahdollisen. Uudelleenpeluuarvoa ei näiltä osin synny.

Sarjakuvamainen grafiikka, laadukas ääninäyttely ja jo miljoonaan kertaan hehkutettu huumori luovat pelin visuaalisen ilmeen ja tunnelman. Kolmiulotteinen maailma, jonka objektit ovat vanhanaikaisesti sprite-tekniikalla toteutettuja, on piristävän erilainen tuttavuus. Sulava ruudunpäivitys takaa myös nautinnollisen pelattavuuden. Sankarimainen teemamusiikki soljuu kuvan tahdissa erinomaisesti ja tuppaa jäämään päähän soimaan pidemmäksikin aikaa. Ron Gilbertin ohella vitsien toimivuudesta vastaavat pääosin erinomaiset ääninäyttelijät. Futuraman Zapp Brannigania muistuttavan DeathSpankin taustalla on viihdeteollisuudessa kovaa valuuttaa oleva Michael Dobson, jota ilman valtaosa hahmojen välisestä dialogista ei yksinkertaisesti toimisi. Villejä yksirivisiä ja mahtipontisia tarinoita laukovan tyhmänrohkean sankarin sanailu muiden kanssa on pala ehtaa komiikkaa, mitä peliteollisuudessa näkee nykyään valitettavan vähän.

DeathSpankia on nyt kehuttu viiden kappaleen edestä sen huumorin vuoksi, joten ei tarvitse olla kovinkaan suuri ruudinkeksijä tajutakseen, mikä pelissä toimii. Mekaniikan, visuaalisuuden ja yleisesti ottaen diablomaisuutensa osaltakaan pelissä ei ole mitään vikaa. Se toimii juuri niin kuin pitääkin. Valitettavasti ladattavaksi peliksi tehty DeathSpank on vain liian suppea, että sitä uskaltaisi suorilta käsin suositella, vaikka jo pelkästään oman eliniän pidentäjänä noin viisitoista euroa ei ole paha tarjous.