Kolmiulotteisten toimintaseikkailujen äiti Tomb Raider on kieltämättä vaeltanut ajoittain pimeydessä. Kun ilmoille kantautui uutinen Lara Croftin uusimmasta seikkailusta, kulmakarvat olivat ehkä syystäkin kohollaan epäilyksestä. Lara Croft and the Guardian of Light siirtää kuvakulman sankarittaren takapuolen tuntumasta korkeuksiin, kiihdyttää pelitapahtumien tempoa arcademaisemmaksi ja lyö vielä kaiken kukkuraksi pakettiin kahden pelaajan yhteistyötilan. Tarinan jäädessä sivuosaan ei koreaa päähahmoakaan päästä ihastelemaan välinäytöksissä kuin harvoin. Mitä ihmettä Crystal Dynamics oikein on ajatellut? Ilmeisesti he ovat keskittyneet siihen olennaiseen eli pelaamisen hauskuuteen, sillä Lara Croft and the Guardian of Light on kerrassaan mainiota viihdettä.

Pelimaailman tunnetuin haudanryöstäjä päätyy jälleen kiipeliin, kun muinaiseen peiliin vangittu Xolotl-henki pääsee riehumaan vapaana. Kaaosta ja mielipahaa aiheuttava rumilus täytyy kaapata takaisin häkkiinsä ennen aamunkoittoa, tai muuten maailman käy köpelösti. Onneksi aina yhtä vitsikkään Laran ei tarvitse tarttua tehtävään yksin, sillä Xolotlin vartijaksi nimetty Totec-soturi tarjoaa avuksi lihaksensa ja kultaisen seipäänsä. Tarina alustetaan nopeasti sarjakuvatyyliin toteutetulla välivideolla, joita nähdään seikkailun aikana muutamia. Yleisesti ottaen juoni jätetään tarkoituksella taka-alalle. Sen sijaan pelissä riittää toimintaa, tasoloikintaa ja pulmatilanteiden ratkomista hyvässä tasapainossa. Napakat kontrollit takaavat, että kaikki osa-alueet toimivat niin kuin pitääkin.

Seikkailun voi käydä läpi joko yksin tai kaverin kanssa. Pelkällä Laralla pelatessa Totec näyttäytyy vain muutamassa välinäytöksessä, ja haudanryöstäjä saa käyttöönsä kaikki tarvittavat työkalut: klassiset tuplapistoolit, räjähteet, kiipeilyköyden ja kultaisen seipään. Yhteistyötilassa Totec pitää keihään itsellään ja tarjoaa tukea lisäksi kilvellään, joten pelaajien täytyy väkisinkin toimia yhdessä. Atsteekkisoturi voi esimerkiksi kiskaista keppinsä seinään Laran kiipeilytelineeksi. Kun järkevästi suunniteltujen pulmatilanteiden luonnettakin vielä varioidaan pelaajamäärästä riippuen, tuntuu pelikokemus varsin erilaiselta yksin ja kaverin kanssa tahkottuna. Totecin tekoälyversion hylkääminen on ollut fiksu päätös, sillä pelkällä Larallakin seikkaileminen maistuu oikein mainiosti, eikä pelikaverin puuttuminen ole syy pelin ostamatta jättämiselle.

Xolotlin takaa-ajon tempo pysyy tiiviinä, sillä hahmot loikkivat ketterästi ja tallennuspisteitä tulee vastaan usein. Rytmitys sekoittaa tahtia onnistuneesti hitaammilla pulmilla ja nopeammilla pako-osuuksilla. Taisteluissa selviytyminen vaatii liikkeellä pysymistä ja vihollisten väistelemistä kuperkeikoilla. Huolelliseen pelaamiseen kannustetaan arcademaisella mittarilla, jonka täyttyminen antaa hahmon varusteista riippuen erilaisia bonuksia. Tuplapistoolien ohella arsenaaliin tarttuu seikkailun edetessä jykevämpiä pyssyjä aina haulikoista ja rynnäkkökivääreistä sinkoon ja miniguniin saakka. Viimeistään ympäristöön ripotellut vaarat ja Laran selviytymispakkaukseen kuuluvat räjähteet takaavat, että taisteleminen pysyy mielekkäänä. Realistinen fysiikanmallinnus ja varsin komeat maisemat eivät tietenkään menoa haittaa.

Eteneminen vaatii parivaljakon työkalujen hyödyntämistä. Esimerkiksi räjähteillä voi vihollisten kurittamisen ohella siirtää atsteekkien rakastamia palloja. Pulmatilanteet on jaettu pienempiin, noin yhden huoneen kokonaisuuksiin, mikä helpottaa ratkaisun löytämistä ja vähentää turhautumisia. Ongelmien ratkaisemisesta palkitaan aina tavalla tai toisella: Raunioissa piisaa kaikenlaista kerättävää, joista suurimmasta osasta on vieläpä pelillistä hyötyä. Hahmot voivat parannella neljää ominaisuuttaan – aseiden tehoa, puolustusta, räjähteitä ja nopeutta – kahdella artefaktilla. Alun heikommilla esineillä on hyvät ja huonot puolensa, kun taas loppupuolen hienommat esineet ainoastaan helpottavat pelaamista. Näinkin pelkistetty systeemi maustaa kummasti tavallista seikkailemista ja tuo motivaatiota ympäristön tutkimiseen.

Tarinan läpäiseminen yksinään vie viitisen tuntia. Liian lyhyestä pelistä ei oikein voi valittaa, sillä seikkailu etenee jouhevasti ympäristöjen vaihdellessa nipin napin riittävästi. Lähinnä lopputaistelua pitkitetään tarpeettomasti. Erityisesti suorittajille tarjotaan runsaasti uudelleenpeluuarvoa. Kentissä kerätyistä pisteistä pidetään kirjaa ja palkitaan artefakteilla, mikä tuo myös yhteistyötilaan lievän kilpailullisen sivumaun. Lisäksi jokaiseen tasoon liittyy muutamia haasteita, joita ei ensimmäisellä kerralla ehdi millään läpäisemään. Esimerkiksi tietyn kohdan mahdollisimman nopeaa läpäisyä on mukava yrittää uudelleen, kun suoritetuista haasteista kerrotaan selvästi, kenttien pituus pysyy järkevänä ja vanhoihin maisemiin voi palata helposti valikoiden kautta.

Pelillisesti Lara Croft and the Guardian of Light ei sinänsä tuo pöytään mitään ennennäkemätöntä, mutta se tekee useimmat asiat täysin oppikirjan mukaisesti. Suurimmaksi yksittäiseksi ongelmaksi jää verkkopelituen viivästyminen, mikä eittämättä syö yhteistyötilan houkuttelevuutta. Staattinen kamerakaan ei haittaa kuin lähinnä kahdestaan pelatessa, jos kaverukset eksyvät liian kauaksi toisistaan. Muuten perinteikäs pelisarja on sovitettu onnistuneesti ladattavaan formaattiin pyllistämättä Tomb Raiderin ydinolemukselle. Seikkailua, toimintaa ja pulmien ratkontaa – näin sen olla pitää.