Breakfast at Manhattan ei ole yhtään vaatimattomampaa kuin tutumpi Breakfast at Tiffany's

Suomalaiset tietävät, että hyvä aamupala rakennetaan kahvin ympärille. On yhdentekevää millaista myrkkyä kupissa on - sitä on yksinkertaisesti saatava.

Ei ole maanmies ollut kirkossakaan hartaampana kuin kupin varressa, irvistellen ja nieleskellen.

Erikoisempien kahvilaatujen kanssa fiilistellessä (ihmetellessä) sitä havahtui jossain vaiheessa: oli ikävä kahvia - aitoa kahvia. Sellaista, mitä oli oppinut juomaan. Kitkerää ja liikaa juotuna närästystä aiheuttavaa. Herkkusuuna kahvihifistelyn toki ymmärtää, mutta omat seikkailut sillä rintamalla päättyivät tavallaan nolosti:

Iski koti-ikävä

Omasta kahvittelusta vielä sen verran, etten mahdottoman aikaisin moiseen haksahtanut. Muksunakin jo tiesin, että kahvi on pieru kupissa. Edes armeija ei saanut kahvin tielle.

Niinhän siinä sitten kuitenkin lopulta kävi, että työelämä nöyrrytti.

Nykiläisten mukaan heidän kaupunkinsa on maailman aamupalapääkaupunki. Viitanneevat Manhattaniin, jossa lähes jokainen kortteli toden totta alkoi ja päättyi jonkinlaiseen bistroon tai cafeehen. Tilaakin oli aina mukavasti, sillä useimmat paikalle purjehtivat kaupunnilaiset olivat saaneet äidinmaidossa taikasanat: on the go.

Kaiken jenkkiläisen suuhun pantavan ihanuuden keskeltä löytyi aina se ruskea kukka mitä viehkeimmissä puitteissa.


▲ Kaikki kahvilat olivat erittäin tunnelmallisia, toimivia ja juuri sellaisia, mitä elokuvissakin - poissa olivat kotimaiset nukkavierut kuppilat nahkeine pöytineen

Ikinä en ole kuitenkaan saanut jenkkilässä hyvää kahvia, eikä tämä mualiman tosi mihinkään tästä muuttunut tälläkään reissulla. Exhibistionistisen kahvittelun ajanjakson jäljiltä minulla ei ole ihan hirveästi vaatimuksia kahville: maitoa, ei sokeria.

Tarjoilulämpötila kuuluu huipputieteellisesti tähän tapaan:

ei liian kylmää eikä liian kuumaa

Jos sattuu olemaan vähääkään maitokissa kuten meikäläinen, niin kahvin juomiseen kannattaa varata aikaa - oheen kiikutetaan lähes kiehuvaa maitoa. Tulikuumaa maitoa. Aina. Mikähän tässäkin on taustalla? Keittiöhygienia? Tottumus ja tapa? Makumieltymykset?

Ehkä seuraavalle reissulle sitten ne kultakatriinat kainaloon ja taskumattiin jotain maitotytöltä.


▲ Pisimmillän 21 kilometriin venyvällä Manhattanin saarella asuu yli 1,6 miljoonaa ihmistä

Väkimäärä alueella räjähtää, kun saarta ympäröivä New York aloittaa työpäivän. Ei harmaintakaan aavistusta siitä, mitä väestöntiheys voisi olla vilkkaimpina hetkinä, mutta hämmentävästi kaduilla ei ollut mykistävää ihmispaljoutta - Helsinki tuntuu ruuhka-aikaan reippaasti ahdetummalta.

Hämiksen digikaupungissa ihmiset ovat sivuosassa, kasvottomia. Sinänsä harmi, sillä sarjakuvissa ei ole maanläheisempää ja lähestyttävämpää supersankaria olemassakaan - Hämis oli yksi "meistä".

Pelaajaveteraanit tietävät, että on sula mahdottomuus rakentaa ja sijoittaa miljoonakaupunkeihin useampia mieleen jääviä hahmoja. Kymmenen arkkityypin olisi kuitenkin katukuvaan mukaan luullut mahtuvan pienen variantein.

Pelin avainhenkilöitä on toki viety hieman pitemmälle, mutta näiden järjenjuoksusta ja erityisesti motiiveista oli välillä vaikeata saada kiinni. Ehkä kysymys oli siitä, että dramaattisesti korostetun inhimillisyyden ja äärimmäisten ratkaisujen välinen silta on jotain, mitä tavallinen kuolevainen ei pysty näkemään saati löytämään.


▲ Muutamat henkilöhahmot onnistuvat pääsemään ihon alle

Sama pätee jossain mielessä myös oikean maailman poliittisiin toimijoihin - heidän ohjekirjojaan on harvoin kukaan oikolukenut.

Ainiin! Mitä tulee New Yorkin ruuhkattomuuden tuntuun niin selitys on yksinkertainen: aikanaan kaupungin infraa eivät ole suunnitelleet suomalaiset insinöörit 100 000 asukkaan pelossa, vaan ehdat yankee-pioneerit miljoonien asukkaiden tarpeisiin.

No one can be told what the 'Murica is - you have to feel it for yourself

Jouluista Nykiä voi kuvailla aika monella tavalla, mutta oman vivahteensa tunnelmaan toi tällä kertaa taatusti Donald Trumpin valinta maan johtajaksi. Ei tarvinnut törmätä edes niihin ääriesimerkkeihin - riitti kun aukaisi korvansa.

Joulukauden tunnelmiin kuului nyt hieman erilaista odotusta, kuin mitä Joulupukin tulemiseen yleensä liitetään.


▲ Oluen ystävät huomio! Jenkkilästä löytyy muutakin kuin Budia tai Coorssia - jos luulit että pienpanimoita on Suomessa paljon: guess again

Manhattanin Hell's Kitchenissä löysin itseni taas uudesta sikarihuoneesta ja ympäriltäni itseänikin leveämpiä herroja. Pöydän äärellä oli ihmisiä eri elämäntilanteista ja -vaiheista. Nykiläinen on kärkäs sanomaan mielipiteensä jos jostakin asiasta erehtyy kysymään. Täytyy kuitenkin olla varovainen siitä, että mitä uskaltaa sanoa itse ajattelevansa polttelevasta aiheesta - amerikkalainen luonteenlaatu tuppaa herkästi tuumaamaan, että jos et ole samaa mieltä kanssani, olet minua vastaan.

Niinkin paljon kuin haluaisin nähdä suomalaisessa kouluarjessa jenkkiläisittäin debatointia on tämä leireihin jakaminen ikävä luonteenpiirre.

Ketään selkeästi onnellista tai tilanteesta iloitsevaa en tavannut Manhattanilla - Hell's Kitchenin Daredeviliä en asian tiimoilta myöskään tavoittanut. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla kuinka Frasier-tv-sarjan hahmo Niles Crane olisi asian analysoinut - näyttelijä David Hyde Pierce oli sikariporukan mukaan istunut vartti aikaisemmin siinä, mihin oman ahterini parkkeerasin.

Noita julkimoita en muistaakseni reissulla nähnyt yhtäkään - tosin vaimo bongasi lentokentällä How I Met Your Mother -sarjan Robinin.

Itse asiassa ainoa juttu mikä reissulta jäi harmittamaan oli se, etten käynyt kuikuilemassa Neil deGrasse Tysonia paikallisessa planetaariossa. Reissupäivät olivat tavallaan kiireisiä ja pitkiä, vaikka mitään erityistä listaa nähtävyyksistä ei ollutkaan. Lähinnä olin Google Mapsiin pistänyt merkintöjä ja jos satuin olemaan kävelyetäisyydellä, niin sinne päin sitten - no niin no, oli siellä listalla yksi asia hoidettavana: häämekko (nykyisin) vaimolle, sillä onhan sen oltava sitä upeata tisainia und klämöyriä.

Vapaudenpatsas? Siellä se jossain oli. Wall Street? Ai sekö se oli... Times Square? Ainoa paikka Nykissä, missä ihmisiä oli liikaa - silti sen poikki tuli puskettua pari kertaa.


▲ Suomalaiselle tuttu lumeton joulu ylsi Manhattanille - kuvassa keskuspuiston luistinrata, jossa turistia piisasi

Jouluputiikit olivat kivoja ja ihanan övereitä. Vaikka lunta olikin ikävä, olivat edellisvuoden joulumökit Wienin loskaisilla kujilla kuin muistoja painajaisesta. Ilmanala oli enemmän syksyinen, kuin suoranaisesti mitään muuta. Olisi ollut hauska nähdä kuinka New Yorkin kaltainen oikeasti iso kaupunki selviäisi lumikaaoksesta - viime jouluna (eli 2017) kaupungissa satoi enemmän lunta kuin minään aikaisempana talvena yli sataan vuoteen.

Kuinkahan paljon nykiläisiltä löytyisi ymmärrystä VR:n kaltaiselle töpeksimiselle?


▲ Kohtaamisia - taustalla kuuluisaakin kuuluisampi Flatiron Building, mutta minäpä keskityin olennaiseen

Omakohtaisesti en osannut pelätä New Yorkissa, vaikka iltatelevisio olikin täynnä toinen toistaan kamalampia uutisointeja. Maalaisjärjen käytöllä, peruspositiivisuudella ja kohteliaisuudella pärjää aika pitkälle. Suomalaisuutta toki päiviteltiin ja osattiinpa ne yleismaailmalliset totuudetkin sanoa: hyvät koulut ja terveydenhuolto. Ei yllätä yhtään - näitä asioita puidaan päivittäin uutisissa.

On aika vaikea keksiä kotosuomesta asioita, jotka olisivat samassa statuksessa jenkkiläisessä uutisvirrassa kuin nämä meidän itsestäänselvänä pitämät asiat. Reissut maailmalla saavat huolestumaan siitä kuinka työtä tekevien verorahat riittävät näihin hyvinvointivaltion peruspalveluihin. Väestömme ikärakenne on tehnyt jo pitkän aikaa jaappanialaista kuperkeikkaa. Milloin täällä aletaan karsimaan koulutuksesta? Milloin terveydenhuolto laitetaan tulotasojen taakse?

Toki köyhyyttä on jo nyt, mutta pohtikaapa tätä: pahemmaksi menee, ellei päättäjätasolla ala syntymään ennalta ehkäiseviä ratkaisuita.

Yhdysvallat ovat jossain mielessä edellä sisäisten ongelmiensa kanssa. Meillä on ollut asioille hyviä puskureita ja vaikka jotkut asiat eivät tänne ns. yltäisikään, kyllä Suomi tulee olemaan aika erilainen paikka vuonna 2050.

Ainoa kerta kun tuli kurkistettua hieman eri tavoin mietteliäänä kameran takaa sattui Harlemin kaupunginosassa. Takana oli pitkä päivä ja aurinko oli laskenut sinä aikana, kun kävimme etsimässä kummipojalle tuomisia ties mistä kaupasta. Kaduilla oli käsinkosketeltavasti täysin eri meininki ja paluu hotellillekin kestää useamman tunnin.

Päätös syntyi, kun eräs ihastuttava afrikanamerikkalainen rouva kysyi sydämellisesti:

Are you lost, honey?

Aika lähteä takaisin.

Näihin iloisiin tunnelmiin päätetään tällä kertaa. Seuraavassa osassa ehdin viimein sinne pelikauppaan, tuumiskelen 911:n muistomerkillä ja mietin mitä mieltä olen jonnimmoisessa maailmannähtävyyden statuksessa olevan tanssiryhmä Radio City Rockettesin jouluspektaakkelista!

Kirjaudu kommentoidaksesi