Itse peli on hyvin suoraviivainen ja rehellinen kokemus. Mega Man 9 starttaa kasibittiselle ajalle tunnusomaisella introlla, jossa komeat pikselikuvat kertovat, kuinka Mega Man voitti Dr. Wilyn taannoin kahdeksannessa osassa. Mega Manin harmiksi tosin paljastuu, että Wily on jo istunut kakkunsa, ottanut hyväntekijäin roolin ja lavastanut Mega Manin luojan, tuon tulevaisuuden Geppetton, Dr. Lightin, rikolliseksi. Vilunkipeli ei vetele, joten sankarimme on sinisenä viivana barrikadeilla. Perinteen mukaisesti pelaaja saa itse valita ensimmäisen tasonsa kahdeksasta vaihtoehdosta. Jokaisen kentän lopussa odottaa Robottimestari, jonka päihittäminen nettoaa sankarille uuden kyvyn. Yhdeksännessä osassa vastassa ovat Magma Man, Splash Woman, Concrete Man, Galaxy Man, Jewel Man, Hornet Man, Plug Man ja Tornado Man. Jokainen pahis myös majailee nimensä mukaisessa miljöössä. Esimerkiksi Tornado Manin tasossa mennään taivasten korkeuksissa rotkoja uhmaten, kun taas Splash Womanin tasossa sukelletaan vaarallisten vesien syvyyksiin. Tasojen navigointi sujuu näppärästi Wii-kapulalla tai Classic-ohjaimella, ja ohjaustunnelma on ehdottomasti niin uskollinen sarjalle kuin olla ja voi. Wiin valtti Xbox 360- ja PS3-versioihin nähden piileekin ohjaimessa, jonka tuntuma on hyvin lähellä NES-kapulan vastaavaa.

Peli saattaa tuntua aluksi järkyttävän vaikealta. Tähän on ainakin kaksi syytä. Ensinnäkin Mega Man 9 on vaikea, ainakin jos vaikeustasoa mitataan nykyajan standardeilla. Äkkikuolemat, vain muutama lisäelämä, niukka ase- ja suojavarustus, armotonta tarkkuutta vaativat osuudet ja haastavat pomot ovat täyttä totta. Retromielinen pelaaja pääsee luonnollisesti vähemmällä, mutta polygonimaailmojen kasvatti saattaa kärsiä television edessä naama vääränä. Toiseksi, ja päällimmäiseksi, tiukka vaikeustaso johtuu siitä, että pelin kahdeksan vastusta on tarkoitus tuhota tietyssä järjestyksessä. Tai oikeastaan järjestys ei ole lukkoon lyöty, mutta pelaamista helpottaa hurjasti se, että tietää kunkin pomon heikkouden. Toisinaan analogia on hyvinkin selvä ("Pokémonissakin vesi tehoaa tuleen, hmm..."), mutta välillä heikkoudet eivät ole näin ilmeisiä. Kun alkujärkytys on varissut, on ilo huomata, kuinka suuren tyydytyksen klassinen pelikokemus voi tarjota. Elämys on kuin lp-levyn äänimaailmaa maistellessa: Toisinaan jokin kerros ääniraidasta häviää ulostulokanavien mennessä päällekkäin (menun selaus ja taustamusiikki), ja jättäessään kuolleet viholliset taakseen nämä ilmestyvät aina takaisin. Tällainen yksinkertaisuus ja uskollisuus edeltäville peleille ja aikansa konventioille on todella hellyyttävää. Pieni miinus on annettava melko olemattomasta soundtrackista, sillä vain muutama biisi nostaa selvästi positiivisia tuntemuksia.
                                                                                            
                                                 

                   

Pelin kahdeksan tasoa läpäisee taitotasonsa ja nokkeluutensa mukaisesti tunnissa tai parissa. Pomoilta saatujen aseiden lisäksi etenemistä auttavat Rush, Roll ja Auto, nuo Mega Manin uskolliset apurit. Robottikoira Rush auttaa sankariamme muuttumalla tarpeen tullen hyppytelineeksi tai suihkumoottoreilla varustetuksi kulkuvälineeksi. Roll ja Auto pitävät pientä myymälää, josta voi ruuveja vastaan vaihtaa muutamia käteviä tavaroita. Todellinen haaste alkaa Wily's Fortressista, joka sisältää neljä vaikeaa tasoa vastuksineen. Lopussa otetaan revanssia Robottimestareiden kanssa ja viimein laitetaan loppu Wilyn suunnitelmille. Kokemus on lyhyt, haastava ja nautinnollinen - juuri sellainen, mitä sarjan fanit odottivatkin. Erityistä haastetta tuovat lukuisat saavutukset, joista osa aiheuttaa huimausefektin. "Mr. Perfect" ja peli läpi ilman ainuttakaan osumaa? "Trusty sidearm" - kahdeksan pomoa läpi perusaseella? Useimmat saavutukset ovat onneksi suoritettavissa ilman supertaitoja, mutta toisaalta älyttömimmissäkin haasteissa on se hyvä puoli, että tällä kertaa pelaajista hooseimmatkin saavat taitonsa mukaisen riman.

Mega Man 9 on mainoskampanjaa ja kansitaidetta myöten sataprosenttinen kunnianosoitus muinaiselle peliteollisuudelle ja aikansa asenneilmapiirille. Jo melkoista menestystä niittäneenä Mega Man 9 on lisäksi esimerkillinen osoitus siitä, että taloudellisten ja ulkopuolisten paineiden kanssa kamppaileva pelibisnes voi käyttää ei-perinteisiä formaatteja taiteellisena purkukanavanaan. Kustannukset ovat vähäiset, kiitos nettijakelun, mutta palaute ja todennäköisesti voitotkin saattavat olla hyvinkin suuret. Ja ennen kaikkea kansa kumartaa pelitalon noustessa samalla uskottavuusladderissa kärkisijoille. Kaikki voittavat, joten eiköhän retropelaajien tulevaisuus ole sittenkin turvattu?