Kesä 2010 toi elokuvateattereihin Prince of Persia -elokuvan, ja tähän samaan nosteeseen Gummerus julkaisi suomennoksen muutaman vuoden takaisesta sarjakuvaromaanista. Teos on kirjattu näkyvästi Prinssin luoneen Jordan Mechnerin nimiin, mutta siitä huolimatta varsinainen tarina on A.B. Sinan käsialaa Le Uyen Phamin ja Alex Puvillandin vastatessa piirrosjäljestä. Sarjakuvaromaanin tapahtumat eivät liity millään tavalla peleihin tai elokuvaan, joten teoksen voi lukea itsenäisenä aikuisten satuna ilman ennakkotietoja Prinssin historiasta. Tämän voi toisaalta katsoa myös heikkoudeksi, sillä Jordan Mechner yhdessä Prince of Persian kanssa tuovat automaattisesti pelit mieleen. Sarjakuvaromaani on kuitenkin kaikin tavoin pätevä tuote, eikä sillä ole oikeastaan kuin yksi isompi heikkous: se ei pysty herättämään kovinkaan paljoa tunteita sen enempää puolesta kuin vastaan.

Tarina seurailee alusta loppuun kahta erillistä kertomusta. Kumpikin kertoo kyllä prinssistä, mutta toinen linja sijoittuu 800-luvulle ja toinen 1200-luvulle. Näitä siniverisiä miehiä yhdistää toisiinsa muinainen profetia, mutta tämä selviää vasta teoksen loppumetreillä. Kerronta hyppii jatkuvasti kahden tarinalinjan välillä, mikä tekee kokonaisuuden seuraamisen hankalaksi. Melkoisen usein on pakko pysähtyä miettimään, millä vuosisadalla tarina nyt kulkeekaan. Toinen ikävä juttu on tapahtumien hidas käynnistyminen, sillä muuttuessaan loppua kohti suoraviivaisemmaksi kerronnasta tulee samalla kertaluokkaa mielenkiintoisempaa. Yksittäistä keskushahmoa ei erotu, vaan sen sijaan seuraillaan useita ihmisiä ja heidän kohtaloitaan suurissa tapahtumissa. Tällainen runsas henkilögalleria olisi kaivannut enemmän esittelyä, sillä nyt perusteellinen tutustuminen vaatii useamman lukukerran. Ensimmäisellä kerralla mieleen jää varsinkin puhuva riikinkukko Turul, joka on mystisellä tavalla yhdistävä tekijä kahden prinssin välillä.

Sarjakuvaromaanin piirrostyyli on selkeää, joskin ehkä hieman yksinkertaisen oloista. Onnistuneinta on kuitenkin kuvallinen ilmaisu: mikäli tapahtuma on mahdollista piirtää kirjoittamisen sijasta, näin myös tehdään. Tämän seurauksena tekstiä on sivuilla poikkeuksellisen vähän, joten Prince of Persia -romaania lähinnä katsellaan eikä niinkään lueta. Sille vähälle dialogille ei kuitenkaan ole viitattu kintaalla, ja teksti toimii oivasti myös käännöksenä: Marko Hautalan suomennos on kaikin puolin pätevää työtä.

Persian Prinssin faneille suurin pettymys on se, ettei sarjakuvaromaani liity mitenkään videopeleihin, vaan käyttää Jordan Mechnerin luomaa hahmoa ainoastaan alkuinspiraationa. Teos on kuitenkin kaikin tavoin ammattitaidolla tehty, ja ymmärrys tarinasta syvenee huomattavasti toisella lukukerralla. Prince of Persiaa on parasta luonnehtia aikuisille suunnattuna satuna, joka on valinnut sarjakuvan kerrontansa välineeksi. Annan teokselle pelimiehen neljä tähteä viidestä.