Risto Karinkanta

Alkuvuosi on ollut elokuville vaikea. Tästä huolimatta rajatapauksina toimivat erinomaiset Parasite sekä Taistelulähetit – 1917, jotka ilmestyivät maailmalla vuoden 2019 puolella, mutta Suomen markkinoille ne saapuivat vasta alkuvuodesta. Parasite on ansaitusti ensimmäinen ei-englanninkielinen filmi, joka on voittanut parhaat elokuvan Oscar-palkinnon. Leffa kertoo upean jännitystarinan rikkaan perheen palvelukseen soluttautuvasta köyhästä perheestä. Parasite on käytännössä pakkokatsomisen arvoinen.

Sen sijaan alkuvuonna ehti tulla erinomaisia sarjoja. Erityisesti Westworldin kolmas tuotantokausi yllätti positiivisesti, sillä toisen tuotantokauden tarpeettoman monimutkaiset aikakehitelmät heitettiin romukoppaan. Sen sijaan tarjolla on lineaarista, mutta toimivaa, modernia scifiä.

Petri Kataja

Vuoden alkupuoliskon paras elokuva? Miten olisi viihdyttävin?

Pidän todella paljon Guy Ritchien tavasta ohjata elokuvia. Olikin erittäin positiivinen (ja odotettu) yllätys, kun kävin alkuvuonna katsomassa Finnkinon yllätysnäytöksen, ja huomasin pääseväni nauttimaan Ritchien ohjaaman The Gentlemenin. Raina oli juuri sitä, mistä miehen tuotannossa pidän. Eläväistä kieltä, nokkelia tapahtumia ja sopiva määrä huumoria kaiken päälle ripoteltuna. Ja Charlie Hunnam nyt vaan on mainio näyttelijä.

Niinpä näinpä The Gentlemen. En tosin käynyt läpi listaa kaikista vuoden alkupuoliskon julkaisuista, mutta jos jonkunmoisen pohdinnan jälkeen en keksi mitään enemmän intoa nostattanutta teosta kuin tämä, niin ei vastaus voi olla kovin väärä.

Sarjojen puolella positiivista pöhinää aiheutti The Last Dance, Michael Jordanin uraa kertaava dokumenttisarja. Tämä on sinänsä ihme, sillä en ole penkkiurheilija, enkä koripallostakaan paljoa perusta. Viihdyttävä setti kaikkinensa!

Petri Leskinen

Vuoden pari ensimmäistä kuukautta olivat melkoista tykitystä elokuvateatterissa. Parasite, The Invisible Man, Little Women, Portrait of a Lady on Fire ja 1917 vakuuttivat kaikki. Greta Gerwigin näkemys Pikku naisia -klassikosta oli ihana piristys pimeässä talvi-illassa, kun taas 1917 esitti ennennäkemättömän komeaa kuvausta.

Pienemmällä ruudulla tieteismysteeri Devs ja sen uniikki tunnelma tekivät tehtävänsä. Tämän hetken paras sarja Better Call Saul jatkoi vakuttavasti Saul Goodmanin tarinaa – ylittäen jopa aiemmat kaudet. Sydämet murskaavan Normal Peoplen aitous ja herkkyys viihdyttivät myös.

Senja Littman

Muutama viikko sitten pääsin vihdoin ja viimein Supernaturalin pariin, ja nyt tuo aivan loistava tekele vie kaiken huomioni. Tämän vuoksi olen ehtinyt keskittymään vain pariin tämän vuoden aikana ilmestyneeseen sarjaan, joista yksi nousee selvästi muiden yläpuolelle.

Tammikuussa tajuntani räjäytti pirstaleiksi American Horror Story: Apocalypse, joka on ehdottomasti yksi sarjan parhaimmista kausista Asylumin ja Covenin ohella. Kauden kirkkaimpina tähtinä loistivat iki-ihanat Kathy Bates, Sarah Paulson sekä Evan Peters, ja antikristuksen roolissa juonitellut Cody Fern hoiti hommansa pirullisen tyylikkäästi.

Kaksi vähän tuoreempaa sarjaa listallani ovat saksalaisen scifi-kauhu Darkin kolmas kausi sekä japanilainen, kummallisuudellaan hurmaava outolintu Ju-On Origins. Kumpaakaan en ole vielä katsonut loppuhuipennukseen saakka, mutta tähänastisen perusteella molemmat vaikuttavat varsin mainioilta teoksilta.

Joonatan Itkonen

Alkuvuosi kuului täysin Greta Gerwigille ja Bong-Joon Holle. Pikku Naisia ja Parasite ovat luokissaan mestariteoksia, joiden pariin palaa mielellään yhä uudestaan. Juuri ennen pandemian täydellistä räjähdystä teatterissa ehti pikaisesti piipahtaa erinomainen jännäri Peitelty totuus, jossa Mark Ruffalo todistaa jälleen olevansa sukupolven parhaita näyttelijöitä. Hienosti aikuiseen makuun rakennettu pienimuotoinen teos kattaa melkein toista vuosikymmentä lähihistoriaa, mutta tuntuu silti intiimiltä ja ahdistavalta. Festaripuolella DocPoint hurmasi koskettavalla Neiti Aika -elokuvalla. Kuolleen ihmisen jälkeejääneistä tavaroista elämää tulkitseva dokumentti osoittaa, miten suuria tarinoita pienistä elämistä syntyy. Kevyempi, mutta läpeensä ihastuttava Erämaan kutsu on myös yksi parhaita filmatisointeja ikääntyneestä klassikosta.

TV puolella taas ollaan eletty varsinaista juhlavuotta. Ruffalo loistaa kaksoisroolissa HBO:n sydäntäsärkevässä I know this much is true -sarjassa, joka käsittelee traumoja, masennusta ja niistä ylitsepääsemistä pelottavan tarkasti. Myös uusintaversio Perry Mason -sarjasta todistaa, että menneisyyttä voidaan tarkistella nykypäivän laseilla katsottuna hyvinkin tarkasti. Vähemmälle huomiolle jäänyt Betty taas näytti voimansa väkevänä kasvukertomuksena, jolle toivoo monta tuotantokautta lisää.

Jaakko Herranen

Hävettävän vähän tullut katseltua elokuvia ja sarjoja, vaikka varsinkin ensiksi mainittujen suurkuluttaja olen ollut koko ikäni. Elokuvista mieleen tulee tällä hetkellä vain Will Ferrelin ja Rachel McAdamsin Eurovision Song Contest: The Story of Fire Saga, jonka tsuumailin peräti kahdesti, vieläpä peräkkäisinä iltoina. Tämä kohosi Ferrel-komedioiden kärkikastiin sinne Blades of Gloryn ja Step Brothersin joukkoon, joskaan aivan yhtä höpöhauskaa meininkiä ei ollutkaan tarjolla. Loppukin oli yllättävän koskettava ja Husavik-teemabiisi ansaitsisi Oscar-ehdokkuuden.

Sarjojen puolelta on jäänyt mieleen oikeastaan vain Curb Your Enthusiasmin kymmenes kausi, joka parin hitaan käynnistelyjakson jälkeen pääsi kunnolla vauhtiin. Kuinka kusipää Larry Davidista saadaankaan aikaiseksi jo vahvistetulla 11. kaudella? Ozarkin kolmannen kauden ensimmäinen jakso lupasi hyvää, joskin passelin recap-videon etsiminen Youtubesta oli yllättävänkin haastavaa – Netflixin oma kertaus oli aivan yhtä tyhjän kanssa.

Ainiin, miten unohdinkaan Better Call Saulin viidennen tuotantokauden? Tämä sarjahan vain parantaa ja tiivistää meininkiään tasaista tahtia. Se, että Saul kulkee aivan eri sfääreissä kuin maailman paras sarja Breaking Bad, on vain ja ainoastaan hyvä asia. Viides kausi oli sarjan paras ja antaa odottaa isoja kuudennelta, sarjan päättävältä kaudelta.

Tarja P-K

Yhden kaikkien aikojen lempisarjani viides kausi pätkähti Netflixiin helmikuussa. Olin odottanut Better Call Saulin uutta kautta Mikeä ikävöiden, ja voi pojat, olihan se odotuksen arvoinen. Pitkästä aikaa tuli katsottua jokin sarja tahtiin jakso per viikko. Tänä bingettämisen kulta-aikana jaksaa harvoin odotella seuraavan jakson möllöttämistä päivää pidemmälle.

Kärsivällisyys kuitenkin palkittiin joka ikinen viikko, ja mieletön ohjaustyö loistavine näyttelijöineen tarjoili aiempia kausiakin hienomman kokemuksen. Jos joutuisin pulaan lähi-Siwassa, soittaisin Saulille.

Lue myös toimituksen valinnat alkuvuoden parhaiksi peleiksi.