Pitkään odotettu The Last of Us Part II on nostattanut suhteettoman paskamyrskyn sitten kesäkuisen julkaisunsa. Niin vietävän äkämystyneet ja isoääniset öyhöttäjät ovat vaatineet tarinan muuttamista aina siinä määrin, että pelin kehittäjät ja roolinsa antaumuksella hoitavat näyttelijät ovat saaneet osakseen jopa tappouhkauksia. Kuten KonsoliFINin komistus Petri Leskinenkin sen spoilerivapaassa arvostelussa sanoi, kyseessä on ”Mykistävä, teknisesti mestarillinen kostotarina” – mikä meitä ihmisiä siis vaivaa kun tästä nousee näin mieletön haloo, jumankauta sentään?

[ Muistutettakoon vielä, että tästä eteenpäin teksti on kyllästetty armottomilla spoilereilla, joten mikäli elämysmatka on vielä kokematta, lopeta lukeminen välittömästi. Teitä on varoitettu. ]

Petri kävi tekstissään ansiokkaasti läpi pelin teknisen puolen, joten siihen lienee turha enää tässä vaiheessa sen suuremmin palata. Keskityn sen sijaan lähes täysin The Last of Us Part II:n tarinankaareen, sillä aivan moista ei ole peleissä ennen nähty.

En minä haluakaan päästä helpolla

The Last of Us Part II käsittelee asioita rohkeasti, ehkäpä rohkeammin kuin mikään muu peli aiemmin. Ellien seksuaalisen suuntautumisen olisi pitänyt olla jokaiselle selvillä jo ensimmäisen osan mainion Left Behind -laajennuksen myötä. Ellien ja Dinan tunteikkaasti kirjoitettu suhde kasvaa ja kehittyy tarinan aikana kuten niin kovin monessa muussakin teoksessa, siksi sitä on turha nostaa tapetille sen isommin pelkästään hahmojen sukupuolen vuoksi. Niille joita asia häiritsee, toivottelen hiljalleen tervetuloa tälle vuosituhannelle.

Se, miten Neil Druckmann tiimeineen puristaa hahmoistaan tunteita, on jotain mitä peleissä ei ole aiemmin nähty. Itse itkeä vollotan joskus valkoisille tapeteillekin, mutta nyt kyynelkanavat aukesivat jo viiden ensiminuutin jälkeen Joelin näppäillessä kitarallaan siihen Pearl Jamin heikompaan tuotantoon lukeutuvaa Future Days -slovaria. Jotenkin tämä kohtaus jo onnistui luomaan pohjan sille, että tunteet olivat aivan jatkuvasti pinnassa koko 30-tuntisen savotan ajan. Tilanne ei muuttunut missään vaiheessa, ei vaikka pelaajalle raotettiin hetkittäin avointa maailmaa, ja perfektionismiin tottuneella keräilijällä resurssien nuohoaminen nappasi muutaman ylimääräisen tunnin sieltä täältä.

Matto jalkojen alta ja puimuriin

Edellisosan tärkeimmät asiat käydään läpi minuuteissa, minkä jälkeen tilkkutäkkiä aletaan repiä kappaleiksi oikein olan takaa. Täytyy olla aikalailla sokea, mikäli Joelin vääjäämätön kuolema ei ole käynyt mielessä aiemmin. Toki se, miten brutaalilla tavalla tilanne alustettiin ja ennen kaikkea toteutettiin, veti hiljaiseksi, mutta niinhän sen täytyykin. Pelaajaa ei onneksi päästetä helpolla jatkossakaan, vaan tämä vedetään puimurin läpi kerta toisensa jälkeen, jolloin itsensä kokoaminen on jatkuvasti vaikeampaa ja vaikeampaa. Mutta miksi meidät pitäisi päästää helpolla, kun kyseessä on tällaisiin suorituksiin pystyvä taidelaji?

Ankeampi kuin Unelmien sielunmessun viimeinen vartti?

Myönnän, The Last of Us Part II menee ehkä ankeudessaan hetkittäin aivan piirun verran liian syvälle. Myös vahvoja tuntoja herättäneen Abbyn ja tämän tiimiläisten näkökulmaa kaikille ankeaan tilanteeseen alleviivataan paikoitellen hieman liikaa. On toki mainio tehokeino, että aluksi vihollisiksi luulluilla ihmisillä on nimet, mutta kun pelaaja pistetään heittelemään palloa Ellien myöhemmin pesäpallomailalla murskaksi hakkaamalle koiralle, liikutaan jo aika syvissä vesissä. Allekirjoittaneelle se, että pelissä tapetaan ihana karvaturri on selkeästi pahempi tilanne kuin vaikkapa se, että Ellie päättää raskaana olevan naisen elämän – no, tässä tapahtuu kumpikin. Olisiko teini-ikäisten Ellien ja Dinan sanailun siitä, kumpi on tappanut nuorempana elävän ihmisen voinut jättää kokonaisuudesta pois – ehkäpä olisi, en minä tiedä.

Mutta kokonaisuutena silti se, miten erityisesti Abbyn – mutta myös Ellien ja Dinan – tarinankaaresta saadaan kyhättyä lopulta näin vakuuttava kokonaisuus, on kerronnallisesti kerrassaan huikea saavutus. Kun ensi kertaa loikkasin pääpahiksen saappaisiin, en olisi koskaan uskonut, että lopputaistelussa huutaisin raivosta Ellien hukuttaessa rantaveteen tätä golfmailalla Joelin kuoliaaksi hutkinutta naista. Tämä silmitön raivo oli nähtävissä jo juonen ensimetreillä, mutta se miten täysin sokeutunutta Ellietä lopussa suorastaan vihasi, onnistui tästä huolimatta yllättämään. Juuri tästä syystä sille aavistuksen pitkitetylle epilogillekin oli lopulta paikkansa, täytyihän Ellien kasvu ja vapautuminen kostonkierteestä kaiken matkan varrella sattuneen paskan jälkeen tuoda jollain tavalla ilmi – aivan täsmälleen saman käsittelynhän sai myös Abby dramaattisen teatterikohtauksen päätteeksi.

Heisenberg-efekti

Ymmärrän vilpittömästi, miten tämä Breaking Bad -henkinen ”hyviksestä pahikseksi” -suunnanmuutos kismittää monia. Ei sitä varmasti ole helppo käsitellä, varsinkin kun Ellien sokeantyhmissä teoissa joutuu olemaan mukana aktiivisena osallistujana – ei se ollut helppoa minullekaan. Mutta ihan sama, vaikka tämä tarinallinen ratkaisu ei miellyttäisikään, en ymmärrä miten kukaan voisi kritisoida Naughty Dogin kykyä luoda kerronnallisesti näin vaikuttava ja tunteita herättävä kokonaisuus. Viimeistään se, että ihmiset käyttäytyvät näin typerästi tappouhkauksineen osoittaa sen, että Naughty Dog on tehnyt paljon asioita oikein. Kyllä, oikein.

The Last of Us Part II on kokonaisuutena yksi vaikuttavimmista kokemistani tarinoista – ja puhun nyt kaikista taidemuodoista elokuvista televisiosarjoihin. Pelien saralla tähän rinnalle voisin nostaa ainakin Telltalen The Walking Deadin ensimmäisen kauden ja Red Dead Redemptionin ja jatko-osansa muodostaman tarinakokonaisuuden. On hyvä, että koemme vaikeasti käsiteltäviä asioita, sillä ne opettavat meitä käsittelemään tunteita ja tekoja – sitä treeniä näköjään tarvitaan vielä paljon. Mikäli et ole valmis kunnioittamaan taiteilijoiden visioita, tee taiteesi itse tai ole hiljaa.

Tähti Petriä enemmän

Ainiin, mikäli tämän artikkelin kylkeen laitettaisiin tähtiä, antaisin The Last of Us Part II:lle niitä heittämällä täydet viisi. Siihen viidenteen päädyin viimeistään aivan lopussa – tiedättehän silloin, kun Ellie yritti soittaa Joelin tälle opettamaa kappaletta kolmella sormella. Eihän se helppoa ole, ei tämän pelin läpäiseminenkään.

Galleria: 

Kommentit

AIIIVAN LOISSSTAVA arvio. Siis aivan kuin Red Dead Redemption 1-2, tämä on VIELÄ parempi! On uskomatonta, miten se herätti minussa tunteita, kuin joku hyvä elokuva, vaikkapa Once Upon A Time In America ja monet muut. Tämä peli osoittaa selkeästi, että videopeleissäkin voidaan tarjota hieno tarina ilman, että pelattavuus kärsii siitä liikaa. Valitettavasti en ykkösosaa pääse pelaamaan, sillä tilasin sen normaalisti tavallisessa postissa ja joku postin pitkäkynsi varasti sen. Onneksi menetin vain 20 euroa. Mutta kyllä tuo kakkososa on niin MAHTAVAA VIDEOPELITAIDETTA, että kyllä se vetää riman TODELLA ylös, näin 20 vuotta videopelejä pelannneena henkilönä totean!

Joo tämä sun päätelmä ei  ollu mun päätelmä.  Tämä oli keskivertoa oikeastaan kaikin muiden puolin paitsi graafisesti. Kostotarina oli ok mutta ei se että kusetettiin että joel on mukana, Ja se kusetus oli mukana koska yritettiin ratsastaa entisellä. 
Plus haluttiin vahva nainen. IHan vitun naurettavaa. Mutta hei. Ja sitten tehtiin tarina ihan puolivaloilla.

 

 

 

 

Millä tavalla Joelin mukanaolo kusetettiin? Eikait tuo nyt ollut järin kaukaa haettu, että noin tulee käymään, näinhän sitä draamankaarta rakennetaan. Itse yllätyin, että Joel oli mukana näinkin paljon, periaatteessa koko seikkailun ajan.

Esim laitetiin näyttämään että se on tilanteissa missä oikeasti sen tilalla oli toinen 

Kommentoi

Kirjaudu kommentoidaksesi

Alustat: 
Studiot: 
Lisätiedot: 
Kiitokset arvostelukoodista Republic of Communications.