Amplitude


FreQeille uutta naputeltavaa

Markkinoille pukkaa rytmipelejä tasaiseen tahtiin. Tämän genren pelit jakavat yleisön tiukasti leireihinsä, sillä rytmipeleihin joko hullaantuu tai sitten ne saavat aikaan lähinnä hämmentyneitä puhinoita. Harmonix:n Amplitude on jatko-osa Frequency:lle, joka saavutti suosiota rytmipeleistä pitävien parissa. Pelin idea on pysynyt samana, mutta ominaisuuksia on uusittu kappaleiden lisäksi esimerkiksi parantuneena verkkopelituella. Verkkopelaaminen onkin tämän pelin suurin ansio, vaikka palvelimella saisikin olla enemmän vipinää. Kappalevalikoima on metallisempi kuin edeltäjässään, sillä mukana on mm. Papa Roach ja Slipknot. Perinteisemmän musiikin ystäville on tarjolla mm. Bowie ja Herbie Hancock. Lisäksi mukana on tietenkin pakollinen määrä teknohuttua. Kaiken kaikkeaan pelissä on yli 25 kappaletta.


Vanhan kertausta ja jotain uuttakin

Pelin alussa voit luoda itsellesi avataren, jonka ulkomuodon pystyt muokkaamaan päästä varpaisiin. Edetessäsi pelimoodeissa saat lisää varaosia, joilla voit koristaa hahmoasi. Tämä hahmo on näkyvissä myös verkossa pelatessasi. Hahmo ei itsessään vaikuta mitenkään pelaamiseen, mutta jotkut voivat hakea sen ruuvaamisesta parempia fiiliksiä.

Amplitude:n ideana on – kuten Freqeuncy:ssä - ’soittaa’ kappaleita futuristisella, avaruusalusta muistuttavalla soittimella. Tätä touhua voi harrastaa yksinpelinä soolomoodissa, jonka avulla pelin peruskoukut saa hanskaan sekä kappaleita avattua kuuntelua ja pelaamista varten. Kappaleet koostuvat soitinraidosta, kuten rummuista, bassosta, kitaroista ja laulusta. Amplitude:n 'soitinradat' ovat vierekkäin samalla tasolla, toisin kuin edeltäjässään, jossa raidat muodostivat monikulmion. Pelin tarkoituksena on painaa oikeaa nappia sitä tarkoittavan symbolin ilmestyessä kohdalle. Tämä ei ole kovin luovaa toimintaa, ja tästä ilmiöstä tulikin mieleeni vanhat urheilupelit, joissa nappia rytmikkäästi tai oikea-aikaisesti takomalla sai parhaat tulokset. Jos pelaaja saa naputeltua kuvion oikein, jää raita soimaan joksikin aikaa, ja tuolloin voi keskittyä muiden raitojen avaamiseen. Huippupisteille pääseminen vaatii peräkkäisten onnistumisten sarjoja, jolloin pistekertoimet kasvavat.

Raitojen seuraamista vaikeuttavat mutkat ja mäet, joiden vuoksi näköhavainto tulevista tahdeista jää viime tippaan. Pelin graafinen olemus muodostuu soitinraitojen lisäksi tunneliefektistä ja futuristisista kaupungeista, joissa kappaleet etenevät. Tunneliefektin ansiosta ainakin meidän huoneistossa alkoivat tavarat liikkua pitkien pelisessioiden jälkeen.

Pelissä on neljä vaikeustasoa ja tason noustessa tekemisen määrä lisääntyy. Tuolloin joutuu väkisinkin opettelemaan vaikeimmat kuviot, sillä niitä ei ensinäkemältä soiteta. Tämä lisää aikaa, joka kuluu pelin läpipelaamiseen. Helpoimmat vaikeustasot ovat todella yksinkertaisia, kun taas vaikeimmat tarjoavat naputeltavaa pitkäksikin aikaa. Viimeisimmät radat vaativat käsittämättömän nopeaa nappuloiden hakkaamista, joten tervetuloa jännetuppitulehdus.


Toimiva moninpeli

Moninpelissä soolon saa muutettua jopa kvartetiksi ja likaiset otteet ovat sallittuja. Vastustajan raidan voi laittaa värisemään häiritsevästi, jolloin onnistuminen vaatii todellista tarkkuutta. Kyseinen pelimoodi on parhaimmillaan verkkopelinä, koska tuolloin saa tarkkailla tapahtumia omasta näkökulmastaan. Yhdellä näytöllä pelattaessa kuvassa näkyy kaikki raidat yhtä aikaa, mikä vaikeuttaa peliä. Toinen moninpelimuoto on kilvansoitanta, jossa pelaaja muodostaa rytmisiä kuvioita valittujen sääntöjen puitteissa vastustajan pyrkiessä toistamaan nämä. Tämä on hauskaa ajanvietettä, mutta lähes poikkeuksetta karmeaa kuultavaa.

Verkkopelaaminen on erittäin tervetullutta tähän peliin ja oli odotettavissakin, sillä Frequency tarjosi ominaisuuden ensimmäisenä musiikkipeleistä (verkkoadapterin mukana tuli muutaman kappaleen versio pelistä, jolloin pystyi pelaamaan alkuperäisen pelin omistajien isännöimissä peleissä). Verkossa tuli vietettyä paljon aikaa myös pelaten, mutta lähinnä peliseuraa etsien. Parhaimmillaan yhtäaikaisia käyttäjiä oli hieman yli kymmenen ja muutaman kerran palvelimella sai roikkua yksikseen. Kilvansoitantaa en päässyt koittamaan verkossa kertaakaan, koska halukkaita siihen ei löytynyt. Toivottavasti verkkopelaajien määrä lisääntyy, sillä sen myötä pelistä saa irti paljon enemmän.

Remixaus on pelimuodoista heppoisin, sillä todellista uudelleen miksausta ei voi tehdä. Toiminto rajoittuu soitinraitojen tapahtumien sijoitteluun haluttuihin paikkoihin, parin efektin käyttämiseen ja kappaleen tempon muokkaamiseen. Uudelleenmiksausta voi harjoittaa yksin- tai moninpelinä. Jos saa aikaiseksi remixin, joka pitäisi saada julkiseen levitykseen, voi kappaleen ladata verkkoyhteyden avulla palvelimelle. Samalla voi ladata muiden tekemiä remixejä ja vertailla suorituksia. Tulokset ovat olleet lähinnä koomisia.


Rytmihäiriöitä yksinkertaisuudesta huolimatta

Pelissä käytetään kolmea perusnappia, joilla aktivoidaan raitojen tapahtumia. Näiden lisäksi vasemmalla tatilla liikutaan raidoilta toiselle, ja yhtä nappia käytetään aktivoimaan erikoisuudet. Tällaisia ovat esimerkiksi hidastettu tempo ja soolo. Moninpelissä on lisäksi toisten pelaamista haittaavia ’aseita’, joilla voi esimerkiksi heittää kaverin pois radalta. Näppäinasetuksia kannattaa tutkailla tarkasti, sillä perusasetuksilla pärjää helpoimmilla tasoilla, mutta ainakin omat tulokset paranivat, kun jätin olkanäppäimet vähemälle käytölle.

Rytmipeli, jolla on rytmihäiriö, ei kuulosta kovin hyvältä lähtökohdalta. Näin valitettavasti kuitenkin on Amplitude:n kohdalla, sillä varsinkin nopeimpia rumpuraitoja avattaessa äänet alkavat nykiä. Tämä on häiritsevää, varsinkin kun kyseiset raidat ovat yleensä erittäin haastavaa naputeltavaa. Pelattavuus on kohdallaan helpoimmilla vaikeustasoilla, joilla ohjain pysyy helposti sormien mukana. Nopeita kuvioita suorittaessa alkaa helposti kaivata jotain muuta instrumenttia, jolla tehtävästä suoriutuisi vähemmillä ärräpäillä.


Nautintoja ja kärsimystä

Tätä peliä voi suositella kahteen viiteryhmään kuuluville FreQeille: Party-FreQuille, jotka hankkivat pelin lähinnä fiilistelläkseen pelin tarjoamilla kappaleilla, ja Rytmi-FreQuille, jotka saavat fiiliksiä esimerkiksi vanhoista yleisurheilupeleistä. Muusikoiden yms. tosissaan musiikin tekemiseen suhtautuvien on parempi suhtautua varauksella peliin, sillä Amplitude on mielestäni pelkästään rytmipeli/jukeboksi, ei musiikkipeli. Hyvän esimerkin antaa erään ammattipianistin kokemus pelistä. Hän koitti pelata jonkin aikaa, mutta heitti pian ohjaimen kiivastuneena pois. Pelikokemus muistutti kuulemma liikaa ammattimaisen soitinopiskelun kurjimpia puolia. Pelissä täydellisesti selvitäkseen joutuu nimittäin opettelemaan kuvioita ulkoa ja muodostamaan mielessään tietyn kokonaiskuvion kappaleesta. Sen sijaan rytminaputtelija-FreQuille tällainen on äärimmäisen addiktoivaa. Party-FreQuille peli on lähinnä musiikkikokoelma, jossa on hauska visuaalinen lisä. Kappaleet kuulostavat siltä kuin pitääkin.

Kokonaisuudessaan Amplitude on addiktiivinen pakkaus, jos on kiinnostunut asiasta. Peli jää kuitenkin auttamatta suurimman yleisön kiinnostuksen ulkopuolelle. Jatko-osaksi Amplitude on liian köykäinen, sillä uusia ominaisuuksia ei ole tarpeeksi. Kun vielä huomioidaan muuten lähes aukottoman huolellisen toteutuksen pilaavat rytmihäiriöt, on kokonaisuus kyseenalainen. Pelattavaa riittää muutamaksi viikoksi kunnianhimosta ja verkkopeliominaisuuden hyödyntämisestä riippuen. Frequency:n faneille tämä on turvallinen hankinta jatko-osaksi, muille suosittelen harkintaa ennen ostopäätöstä.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi