X2: Wolverine's Revenge

Snikt!

Mutantit, Homo Superiorit, ovat seuraava askel ihmisen evoluutiossa. Tämän uuden rodun edustajilla on erikoisia voimia, joiden takia heitä pelätään, vihataan ja vainotaan. Vaikka osa mutanteista haluaa kynsin hampain lunastaa paikkansa maailman herruudessa, osa taistelee yhtä tarmokkaasti ihmisten ja mutanttien rauhallisen yhteiselon puolesta. Tämän unelman vahvin kannattaja on Charles Xavier, mutantti, telepaatti ja Ryhmä-X:n perustaja. Kyseiselle idealle pohjautuu Marvelin suosituin sarjakuva X-Men, joka on haalinut viimeisten vuosien aikana tunnettavuutta myös kahden onnistuneen elokuvan muodossa. Vaikka filmatisointien tähtikaartista löytyykin lukuisia erilaisia hahmoja, keskeisessä roolissa on mystinen Logan, eli tuoreen lisenssipelin nimikkosankari Wolverine.

X2: Wolverine’s Revenge ei nimestään huolimatta liity juonellisesti toiseen X-Men-pätkään, vaan seuraa Wolverinen sooloseikkailuja. Aluksi pelaaja kiidätetään kauas Loganin menneisyyteen – aikaan, jolloin hän oli vankina Kanadan Ase-X-projektissa. Kyseinen tapahtuma oli varsinainen mullistus sankarimme elämässä, asennettiinhan hänen ruumiiseensa rikkoutumaton adamatium-luuranko, josta pitkät ja viiltävät kynnet on ainoa ulkoinen merkki. Nyttemmin Wolverine potee muistinmenetystä ja saa lopulta kaivettua aivojensa syövereistä muistikuvia projektista – päällimmäisenä tieto, jonka mukaan kaikkiin Ase-X-kokelaisiin on asennettu tappava virus. Huonoksi onneksi osoittautuu, että kyseinen pöpö pystyy ajan mittaan ohittamaan jopa hänen uskomattoman paranemiskykynsä, joten niinpä Logan lähtee viime tingassa etsimään vasta-ainetta. Hahmolle suhteellisen uskollinen tarina jatkuu eteenpäin varsin jouhevasti ja juuri tähän pelin osa-alueeseen hahmon fanit lienevät tyytyväisimpiä.

Viiltävää menoa

Heti alkuun käy selväksi, että pelin pelaaminen vaati hermoja. Kuvakulma poukkoilee usein minne sattuu ja kameramiestä saa paimentaa vähän väliä. Pienen totuttelun jälkeen homma alkaa sujumaan astetta paremmin, mutta silti jotain on koko ajan hampaankolossa. Kuten monissa muissakin peleissä, tämä lastentauti tuottaa eniten harmaita hiuksia hyppelykohtauksissa, joita tulee seikkailun varrella muutamaan otteeseen vastaan. Itse Wolverinenkin ohjastelu on aluksi sekavaa, mutta kameran kontrollointiin verrattuna se toimii kuin tanssi. Etenkin hahmon mutanttikyvyt on saatu toimimaan järkeenkäyvällä tavalla, tosin adamantium-kynsillä ei voi rikkoa läheskään kaikkea mitä haluaisi. Itse asiassa kynsien käyttöä yritetään jonkin verran jopa rajoittaa, sillä hahmon paranemiskyky ei toimi niitä käyttäessä. Siksi tappeluissakin on hyvä turvautua tavallisempiin nyrkkeihin.

L2-näppäimestä Wolverine menee aistitilaan, jolloin ruutu sumenee oranssiksi. Samalla miekkosen eläimelliset vaistot lähtevät hyrräämään ja tällöin Logan voi havaita muun muassa vihollisten hajuvanat, jalanjäljet, sekä turvakameroiden näkökentät. Erilaiset infrapunasäteet ja miinatkin voidaan havaita vain tällä tavalla, joten aisteja on käytettävä aina kuin on mahdollista. Siksi on hiukan ärsyttävää, ettei tilaa voi kytkeä kerran L2:ta näpäyttämällä, vaan nappi on koko ajan pidettävä pohjassa. Aistien vallassa vihollisia voidaan myös eliminoida huomaamattomasti yhdellä ympyränapin painalluksella, kun ruudun alalaitaan ilmaantuu Strike-teksti. Tämä kuitenkin edellyttää, ettei saalis itsekään huomaa Wolverinen läsnäoloa. Useimmiten yllätetyiltä vihollisilta saadaan Metal Gear Solid 2:n tapaan tunnuslaattoja, mutta Wolverine’s Revengessä metallinpalaset monipuolistavat päähahmon hyökkäystaitoja entisestään. Kyseisiä akrobaattitemppuja pääsee toteuttamaan samalla Strike-periaatteella, mutta tällä kertaa mätkimisen yhteydessä.

Logan on aina ollut sarjakuvissa ja elokuvissakin väkivaltaan taipuvainen henkilö, mutta Wolverine’s Revengessä sankari pärjää parhaiten hiiviskelylinjalla. Pienet Metal Gear -elementit eivät ole pahitteeksi, varsinkin kun tunnelma on näissä osuuksissa kohdallaan. Vaikka vartijat eivät vaikuta kovin fiksuilta ja filmaattisilta, voi tehtävät olla silti haastavia – etenkin jos vastaan tulee tehtävä, jossa viholliset eivät saa tehdä pelaajasta minkäänlaisia havaintoja. Toki nyrkkitappeluitakin tulee sopivin väliajoin vastaan ja muutamia kenttiä saakin tahkoa useaan otteeseen ennen kuin pääsee jälleen etenemään. Turhauttavinta asiassa on se, ettei peli tee välitallennuksia kuin kenttien välissä, joten tehtävän loppusuoralla kuollessa koko helahoito on pelattava alusta saakka uudelleen. Pomotaistelut ovat pelin piristysruiske, vaikka ne sisältävätkin samankaltaisia piirteitä keskenään. Näissä kamppailuissa pelaajat pääsevät ottamaan mittaa useista Ryhmä-X:n arkkivihollisista, kuten Sapellihampaasta ja Magnetosta.

Lisenssi hyvä, toteutus kaipaisi hiomista

Vaikka pelin kannessa komeileekin X-Men-elokuvissa Logania näytellyt Hugh Jackman, itse pelissä Wolverinen ulkonäkö kallistuu enemmän sarjakuvamaisempaan suuntaan. Muutkin hahmot ovat mukavan tyyliteltyjä, etenkin lehtien sivuilta tutut kasvot. Erilaiset liikkeet ovat kuitenkin töksähteleviä, olipa kyseessä sitten itse Logan tai tavallisempi vihollinen. Ruudunpäivitys laskee hektisimmissä tilanteissa vaikka yleisilme muutenkin potee huomattavasta karuudesta. Ympäristöistä voi havaita niukasti yksityiskohtia, samaa voi sanoa myös alueiden omaperäisyydestä. Juonta kuljettavat välianimaatiot käyttävät samaa grafiikkamoottoria, mutta hahmot ovat sentään hiukan eläväisempiä kuin varsinaisessa pelissä.

Pätkien ääninäyttely on varsin hyvää ja audiopuoli onkin yksi pelin harvoista vahvuuksista. Hugh Jackman loistaa poissaolollaan myös tälläkin saralla, sillä Wolverinen roolissa häärää Star Warsien Luke Skywalkerina mainetta niittänyt Mark Hamill. Ei kuitenkaan syytä huoleen, sillä mies hoitaa pisteet kotiin rutiininomaisella suorituksellaan. Hieno työtä tekee myös Patrick Stewart, joka myhäilee Charles Xavierina yhtä luonnollisesti kuin elokuvissakin. Musiikit ovat sopivan mahtipontisia pelin tunnelmaan nähden, eikä muussakaan äänipuolen touhuissa ole valittamista.

Rehellisyyden nimissä on todettava, että pelin pelaaminen olisi hyvinkin helposti jäänyt puolitiehen, ellen olisi niinkin suuri Marvel-fani kuin olen. Faneillehan nämä lisenssiväännökset ovat tietenkin suunnattu ja ainoa syy pelin läpäisemiseen on juonikuviot. Tämän lisäksi heidät pidetään tyytyväisinä nostalgiaan vetoavalla hemmottelulla, kuten Wolverinen erilaisilla puvuilla, joita avataan keräilemällä kenttiin ripoteltuja lehtiä. Onhan klassisen keltaisissa trikoissa hauska pelata vähän aikaa, mutta pidemmän päälle pikku bonukset eivät hirveästi peli-iloa lisää. Fanin näkökulmasta onkin entistä harmillisempaa huomata Wolverine’s Revengen sisältävän useita hutiloituja osa-alueita, joita olisi varmasti saatu pienellä vaivalla parempaan suuntaan. Vaikkei alla oleva arvosana olekaan siitä mairittelevimmasta päästä, voivat kaikki vähemmän fanaattiset ihmiset suosiolla pudottaa sitä vielä jonkin verran alaspäin.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi

Pelin tiedot

Arvosteltu versio: 

Arvostelukappale oli lehdistöversio. Kiitokset arvostelukappaleesta Nordisk Filmille.