BioShock 2

BioShock oli maukkaan pelivuoden 2007 kiitellyimpiä helmiä. Legendaarisen System Shockin henkinen jälkeläinen vei pelaajat synkälle matkalle vedenalaiseen utopiaan. Seikkailu Rapturessa oli poikkeuksellinen kokemus, jolle harva rupesi vaatimaan jatkoa. Peliteollisuuden lait sanelivat kuitenkin toisin, joten 2K Games päätti aloittaa jatko-osien tehtailemisen. Alkuperäisen kehittäjän sijaan projektin sai vastuulleen 2K Marin yhdessä muutaman apulaisen kanssa. Kyseenalaisista lähtöasetelmista huolimatta lopputulos on laadukas pelikokemus.

Isän vastuu

Pelaajat ottavat BioShock 2:ssa ohjaksiinsa Big Daddy -prototyypin eli vanhanaikaista sukelluspukua muistuttavaan haarniskaan sonnustautuneen komistuksen. Introssa näytetään, kuinka isukin ja hänen suojelemansa pikkusiskon tiet erkanevat. Varsinaiset pelitapahtumat käynnistyvät, kun päähahmo alkaa saada viestejä entiseltä suojatiltaan. Pelaajan tehtävänä onkin koluta Rapturen tuoreita alueita ja etsiä pikkusisko käsiinsä. Siinä sivussa tutustutaan lukuisiin uusiin hahmoihin, joista keskeisimmäksi nousee pahiksen roolin täyttävä Sofia Lamb, Rapturen entinen psykologi ja nykyinen kulttijohtaja. Hänen yhteisöä korostava ajatusmaailmansa antaa Andrew Ryanin periaatteille täydellisen vastakohdan.

BioShock 2:n tarinan ongelmista monet johtuvat pitkälti alkuperäisen pelin luonteesta itsenäisenä kokonaisuutena. Ensimmäisessä seikkailussa ei viitattu tuleviin tapahtumiin edes kintaalla, joten juonta joudutaan työntämään turhan väkinäisesti. Tarinasta puuttuvat myös kuuluisan ”Would you kindly”-hetken kaltaiset järisyttävät käänteet, eikä se näin kaappaa pelaajan mielenkiintoa yhtä vakuuttavasti kuin alkuperäisessä teoksessa. Vastapainona pelin loppuhuipennus tuo onnistuneesti esille tarinan alla piilevän teeman vanhemmuudesta sekä pelaajan valintojen vaikutukset.

Olennaisimpana kerronnallisena työkaluna toimivat edelleen nauhoitteet, joita pelaaja voi poimia Rapturen käytäviltä. Asukkaiden äänittämät pätkät valottavat niin hahmojen kuin kaupunginkin historiaa. Tunnelman luomisen kannalta niiden kuunteleminen on olennaista. Nauhoitukset auttavat myös selittämään kohtauksia, joilla ei muuten olisi minkäänlaista merkitystä pelaajalle. Toisaalta kuunneltavaa riittää ehkä vähän liiankin paljon. Ympäristöjen tutkimisen, taistelemisen ja kuuntelutuokioiden tasapainottelu tuottaa välillä hankaluuksia. Lisäksi käsikirjoitetut radiolähetykset saattavat käynnistyä ikävästi kesken tunnelmallisenpi. Tekniikkaa ei ole kehitetty eteenpäin ensimmäisestä osasta.

Rappeutunut unelma

Rapture on mahdottoman tunnelmallinen ja kolkko tapahtumapaikka. Laitos on pysynyt pystyssä kymmenen vuotta, vaikka viime näkemällä se oli jo sortumisen partaalla. Toinen nähtävyyskierros ei tee huikeaa vaikutusta kuin neitsytmatka, mutta neonvalojen loiste yhdistettynä art deco -henkiseen taidesuunnitteluun ja taianomaisen turkoosiin merimaisemaan iskee edelleen. Ympäristöjen vaihtelevuus kestää lähes loppuun saakka, sillä vasta viimeinen tasokokonaisuus tuntuu turhanpäiväiseltä käytävärallilta. Äänimaailman osalta parhaiten mieleen jäävät haikeat ja intensiiviset jousisoitannot sekä Big Daddy -vihollisten pahaenteinen mylvintä, eikä näyttelijöiden panostakaan voi moittia.

Ympäristöjen tutkimiseen kannustetaan monella tavalla. Rapturen kulmiin on piilotettu nauhoitteiden ohella rutkasti rahaa, terveyspakkauksia sekä uusia kykyjä hahmolle eli kaikkea, mitä sukelluspukuun sonnustautunut poramies vain tarvitsee. Mystisen putelin kaivaminen esille hämärältä sivukujalta tuottaa aina kihelmöivää mielihyvää. Kun yhdessä ympäristössä ehtii jaloitella enemmänkin, tuntuu Rapture entistä enemmän oikealta paikalta pelkäksi taistelukentäksi suunnitellun putken sijaan.

Teknisesti jatko-osa ei ota hirveitä harppauksia eteenpäin. Ruutu päivittyy tyydyttävästi 30 kertaa sekunnissa, joskin tiukimmissa taisteluissa nopeus saattaa vaihdella hiukan. Ruudunpäivityksen voi päästää valloilleen valikoista, mikä saa kuitenkin kuvan repeilemään pahasti.

Mies valitsee, orja taistelee

Pelimekaniikan perusperiaatteet säilyvät pitkälti ennallaan ensimmäisestä osasta. Rapturen kujilla vastaan tulee DNA:llaan leikkineitä mutanttiparkoja, jotka käyvät päälle mitään kyselemättä. Puolustautumiseen tarjotaan Big Daddylle tyypilisiä tykkejä, jotka vastaavat käytännössä aikaisemmasta osasta tuttuja pyssyjä. Ampuminen ei sinänsä poikkea perusräiskinnästä millään tavalla. Vihollisen lävistäminen keihäspyssyllä tai murskaaminen pääosumalla tuntuu palkitsevalta, mutta se tuskin jaksaisi kantaa kymmentuntista seikkailua. Paikoin päänvaivaa aiheuttavat myös Rapturen turvallisuusjärjestelyt. Tykkitornit, kamerat ja lentävät robotit voi kuitenkin kääntää omalle puolelleen entistä virtaviivaisemmalla minipelillä, joka vaatii pelaajalta tarkkaa ajoitusta.

Ratkaisevan lisämausteen taisteluihin antavat taikoja muistuttavat plasmid-erikoiskyvyt, joita sankari osaa riuskemman ruhonsa ansiosta käyttää samanaikaisesti aseiden kanssa. Tulipalloista hypnotisointiin ja tilapäiseen näkymättömyyteen vaihtelevat temput piristävät kummasti toimintaa ja antavat pelaajalle mahdollisuuden lähestyä taistelua haluamallaan tavalla. Lisäksi kykyjen ostaminen ja päivittäminen jätetään alun opastuksia lukuun ottamatta pelaajan harteille, mikä lisää taisteluiden palkitsevuutta oikein tehtyjen päätöksien kautta.

Rahtusen roolipelimäisyyttä BioShockille antavat passiiviset kyvyt, joilla esimerkiksi parannetaan hahmon kestävyyttä tai helpotetaan tykkien hakkeroimista. Kyvyt ja ominaisuudet joko löydetään Rapturen pimeimmistä kolkista tai ostetaan automaateista. Kun aseisiin, panoksiin ja muihin tarvikkeisiin kelpaavat tavalliset taalat, vaaditaan kykyihin adamiksi nimettyä kantasolumössöä. Suurin osa aineksesta kertyy kokoon kaatamalla muita isukkeja ja hyödyntämällä näiden suojelemia pikkusiskoja. Pelaaja saa jälleen valita, haluaako hän pelastaa tyttösen vai korjata talteen mahdollisimman paljon adamia.

Uuden käänteen pelin kulkuun tuovat puolustustaistelut, joissa pelaaja suojelee soluainesta keräävää pikkusiskoa nälkäisten mutanttien hyökkäyksiltä. Näin ei ole pakko toimia, mutta operaatiosta palkitaan annoksella adamia. Mitä enemmän pelaaja päättää kallisarvoista ainetta hamstrata, sitä enemmän peli painottuu taisteluihin, mikä saattaa puolestaan tehdä kokemuksesta puuduttavan. Toisaalta ansojen viritteleminen ja hyökkäyksiin valmistautuminen on parhaimmillaan piristävää vaihtelua käytävillä luuhaamiselle. BioShock 2:n lisäyksiin kuuluvat isosiskot eivät sen sijaan vakuuta lainkaan. Isukkien tapaan sukelluspukuihin sonnustautuneet naikkoset hyppivät ja loikkivat uhkaavan ketterästi, mutta hahmoille ei luoda tarinan puitteissa tarpeeksi uskottavaa roolia toisin kuin miehisille vastineilleen.

Modernia sisällissodankäyntiä

BioShock 2 sisältää nykyajan tapojen mukaisesti moninpelin. Näinkin tarinavetoisessa kokemuksessa sen voi helposti tuomita ylimääräiseksi täytteeksi, mutta 2K Games palkkasi Digital Extremesin huolehtimaan verkkopelistä, ja jälki on sen mukaista. Kokonaisuus on istutettu järkevästi osaksi sarjan juonikuvioita, sillä Rapturen asukkaat tarttuvat aseisiin Atlaksen ja Ryanin välisen sisällissodan merkeissä. Taistelukenttinä toimivat kaupungin tutut alueet, joita konflikti ei ole vielä rappeuttanut täysin. Valittavien hahmojen tarinoita puolestaan raotetaan hiljalleen avautuvilla audiologeilla hieman yksinpelin tapaan.

Pelaaja voi rakentaa aseista, plasmideista ja passiivisista kyvyistä kolme kokonaisuutta, joiden välillä vaihdellaan matsien aikana. Lisää valinnanvaraa aukeaa taisteluissa pärjäämällä ja erilaisia haasteita suorittamalla, mikä luo toimintaan hieman pitkäjänteisyyttä. Pelimuodot ovat tuttua kauraa, joskin taistelukentällä saattaa toisinaan pörräillä ylivoimaisia isukkeja tavallisia pulliaisia kouluttamassa. Lisäksi ympäristöihin on piilotettu yksinpelistä tuttuja tykkejä ja automaatteja, joita hakkeroimalla voi vaikeuttaa vastustajien elämää. Ruumiita kuvaamalla puolestaan saa vahinkobonuksen kyseistä vihollista kohtaan.

Moninpelin tuntuma on kampanjaa sujuvampi, mutta osumista saatava palaute voisi olla vielä terävämpää. Kenttäsuunnittelu kärsii lisäksi hieman Rapturen ahtaudesta, joten taisteluissa päästään harvemmin hyödyntämään pidempiä näkölinjoja. Verkkopeli tuntuu jo pari kuukautta julkaisun jälkeen kärsivän pienestä pelaajapulasta, sillä seuran löytäminen kestää ikävän kauan.

BioShock 2:n moninpeli on enemmänkin hyvän tarinan jälkiruoka kuin pääateria. Yksinpelin saralla jatko-osa pidättäytyy tutussa ja turvallisessa unohtamatta tai rikkomatta hyväksi todettua kaavaa. Seikkailun ahmii mieluusti läpi muutamassa illassa, joten paluulippua Raptureen voi pitää hankkimisen arvoisena.

Videokuvaa moninpelistä: Capture the Sister | Moninpelin esipuhe
Galleria: 

Kommentit

Ihan mahtava peli! Hyvä parannus BioShock sarjalle oli hyvin tehty monipeli. Tarina on myös tosi hyvä ja jännittävä. Suosittelen kaikille :)

Kommentoi

Kirjaudu kommentoidaksesi