Metro 2033

Ydinsodan jälkeisiin tunnelmiin sijoittuvia teoksia on viime aikoina nähty niin elokuvien kuin pelienkin saralla. Ukrainalainen 4A Games on kuitenkin sitä mieltä, että aina on tilaa vielä yhdelle. Viisaasti he eivät ole lähteneet kilpailemaan Fallout-sarjan kanssa, vaan Metro 2033 on lineaarinen ja erittäin tarinapainotteinen peli. Kovasti ensimmäisen persoonan räiskintäpeliltä muistuttavaa toimintaa on pyritty elävöittämään hiiviskelyosuuksilla ja painottamalla ympäristön tutkimista. Lähdemateriaali on vahva ja sen avulla maailmanlopun tunnelma on oivasti tavoitettu, mutta samaan aikaan typerät suunnitteluratkaisut rampauttavat peli-iloa merkittävästi.

Metrossa on tunnelmaa

Alun perin Metro 2033 julkaistiin venäjänkielisenä nettikirjana vuonna 2002, ja vasta kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt paperiversio nosti romaanin Venäjällä kansalliseksi bestselleriksi (ja samalla kirjoittaja Dmitri Glukhovskin pienimuotoiseksi julkkikseksi). Pelin juonenkuljetusta seuratessaan joutuu katselemaan paljon valmiiksi ohjattuja kohtauksia ja pelikokemus on muutenkin tiukka putki. Näistä osa-alueista paljastuu selvimmin, ettei sovitus romaanista peliksi ole täysin onnistunut.

Vuonna 2033 on kulunut 20 vuotta siitä, kun ihmiskunta lähes tuhosi itsensä. Ydintalven ja säteilyn vuoksi maanpäällinen elämä on mahdotonta, ja lyhytkin oleskelu pinnalla vaatii kaasunaamaria ja aseellista saattuetta. Sinnittelevät ihmisryhmät elävät eristyksissä toisistaan, mutta Moskovassa yhteydenpito on mahdollista käyttäen paikallista metroverkostoa. Jokainen metrotunneleihin muodostunut kaupunki on kuin pieni linnoitus, joka on muodostunut poliittisen ideologian, yhteisen uskonnon tai vaikka vedenpuhdistamon ympärille. Pelaaja asetetaan parikymppisen Artyomin saappaisiin, joka on elänyt koko elämänsä maan alla VDNKh-tukikohdassa. Vaara kuitenkin uhkaa pientä yhteisöä, joten nuori mies lähetetään aseistettuna hakemaan apua metroverkoston suurimmalta yhteisöltä nimeltä Polis. Matka kestää pelissä noin viisi tuntia (eli puolet kokonaiskestosta), ja mielenkiintoisinta antia ovat erilaisissa maanalaiskaupungeissa käveleminen ja ihmisryhmittymien välisten suhteiden seuraaminen. Kerronta on hakenut mallinsa Half-Life-peleistä, sillä näkymä ei missään vaiheessa poistu Artyomin silmistä. Valittu ratkaisu tuo annoksen subjektiivisuutta ja henkilökohtaisuutta kuvioon. Tarina onkin Metro 2033:n vahvin osa-alue, mikä auttaa sietämään ajoittain vakavat vajavuudet muilla alueilla.

Sopivasti ruma ja hiljainen

Audiovisuaalisesti Metroa voi luonnehtia epätasaiseksi: ajoittain graafinen tykitys on suorastaan loistavaa, mutta hetken päästä näkyvä pikselimössö melkein jo naurattaa. Tapahtumaympäristön vuoksi värien käyttö painottuu mustaan, harmaaseen ja ruskeaan, sillä tässä pelissä värikarkki olisi vain ärsyttänyt. Artyomin matka on maisemien puolesta hyvinkin yksitoikkoinen, sillä leijonanosa ajasta kolutaan ahtaita ja ruosteisia tunneleita tai pelätään pinnalla ydintalven viimassa kinosten keskellä. Valotehosteita on runsaasti ja varsinkin pimeissä käytävissä ne onnistuvat luomaan aavemaisia hetkiä. Ihmisten ja eläinten liikehdintä on yleensä siedettävästi mallinnettu, mutta varsinkin kasvoissa näkyy selvää kierrätystä. Räsynukkeanimaatiot ovat erityisesti ajastaan jäljessä, sillä kuoleman jälkeen ruumiit jäävät usein vaappumaan villisti ilman ja maanpinnan väliin. Hieman yllättävästi erilaiset aseet ja muut Artyomin käyttämät välineet ovat komeaa katsottavaa, joten kokonaisuutena Metro 2033:n visuaalinen anti on hyvinkin epätasaista.

Äänimaailma on linjassa grafiikan kanssa: kaupunkien äänimaisema on rikas ja tuo paljon elävyyttä peliin, mutta tukikohtien ulkopuolella tehosteiden vähyys aiheuttaa epätavallista hiljaisuutta. Musiikkia kuullaan pelin aikana erittäin vähän, ja tämä yhdistettynä äänitehosteiden niukkuuteen aiheuttaa kummallisen ja asiaankuulumattoman hiljaisuuden. Ääniraidan voi valita joko venäjäksi tai englanniksi, ja jokaiselle pelimaailmaan uppoutuvalle venäjä on tietysti se luonnollisin valinta. Valitettavasti vain päätarinaan liittyvä dialogi on tekstitetty, joten merkittävä osa sivuhenkilöiden jutustelusta menee kieltä taitamattomilla ohi korvien. Englanninkielinen raita on pätevää ja puheesta kuuluu odotettu karhea venäjäaksentti. Tekijöille on kuitenkin ilmeisesti iskenyt rahapula, sillä ääninäyttelijöitä ei tunnu olevan kuin yksi tai kaksi. Tästä seuraa se, että kaikki pelin henkilöt kuulostavat enemmän tai vähemmän samalta, mikä syö pahasti muuten onnistunutta tunnelmaa.

Turhauttava taistelu

Pelillisesti Metro 2033 lainaa paljonkin selviytymiskauhun lajityypiltä, ja selkein innoitus on varusteiden vähyys: tavaraa ei ole koskaan tarpeeksi. Kaasunaamareita, aseita, ammuksia ja lääkepakkauksia joutuu jatkuvasti etsimään nurkista ja montuista. Yleensä täydennys tapahtuu harrastamalla ruumiinryöstöä matkan varrella, mutta ajoittain pääsee myös tekemään kauppoja kaupungissa. Paikkojen tutkiminen tavaran toivossa toimii pääasiassa ihan hyvin, mutta koska peli on tiukasti lineaarinen, ei suuren tutkimusmatkailun tunnelmaa pääse syntymään. Kaupankäynnin valuuttana käytetään ennen ydinsotaa tehtyjä patruunoita, joita voi toki tuhlata myös normaalisti ampumalla. Rahapatruunat aiheuttavatkin vihuissa suurempaa tuhoa, kuin likaiset ja heikkotehoiset tavalliset ammukset. ”Rahan” lataaminen piippuun on helppoa: jos pitää hetken liian kauan RB-nappia pohjassa, Artyom lataa rahavarantonsa pesään ja paukuttaa taloudellisen turvansa vihollisiin hyvin nopeasti. Tiukassa taistossa onkin aivan liian helppoa tehdä itsestään rutiköyhä ampumalla rahapatruunansa taivaan tuuliin.

Tulitaisteluita Metrossa käydään paljon, mutta tyydyttävän toiminnan sijasta räiskintä tuntuu pakolliselta pahalta. Pelaaja ei saa koskaan riittävästi palautetta teoistaan: joskus kohteen rinnasta purskahtaa verta osuman merkiksi, mutta useimmiten vihuun tietää osuneensa vasta sitten, kun se jo kaatuu voitettuna tantereeseen. Osumatarkkuus on täysi mysteeri: joskus kasvojen edessä seisovaan pahikseen saa ampua koko lippaan ilman, että hirviö edes heilahtaa, kun taas joskus 2-3 laukausta riittää teloitukseen. Asiaa ei juuri auta niin vihollisten kuin omienkin typerä tekoäly: joskus vartija huomaa pimeässä kyhjöttävän Artyomin kymmenien metrien päästä, mutta joskus saa seistä saman miehen vieressä tasajalkaa hyppien eikä hän vieläkään noteeraa pelaajaa lainkaan. Ajoittain tehtäviä suoritetaan pienessä ryhmässä, ja aivottomat tiimikaverit juoksevat suoraan kuolemaan ilman, että asialle pystyy tekemään itse mitään. Peli ei myöskään tue vapaata tallennusta, joten liian usein tekoälyn toilailut aiheuttavat samojen kohtien jankkaamista uudelleen ja uudelleen. Erilliset välitallennuspisteet yhdistettynä arvaamattomaan tekoälyyn vievät ilon myös hiiviskelyltä, joten turhautumisen iskiessä kannattaa alentaa vaikeustasoa ja juosta eteenpäin pyssyt paukkuen seuraavaan tallennuspisteeseen.

Tarina peittää ramman pelattavuuden

Kokonaisuutena 4A Gamesin esikoisteos on tyypillinen aloittelevan studion peli: siinä on paljon hyviä ideoita ja onnistuneita yksittäisiä elementtejä, mutta silti kokonaisuus ei nivoudu kasaan niin hyvin kuin pitäisi. Vaikka sovitus romaanista peliksi ei olekaan täysin onnistunut, on lähdemateriaalin innoittamana luotu tunnelma se pelastusrengas, joka estää Metroa uppoamasta suohon. Peliä voi suositella varsinkin Fallout-sarjan faneille, mutta heidän on syytä tiedostaa Metron puutteet ennen ostopäätöksen tekemistä.

Galleria: 

Kommentit

Pitkästä aikaa olen vahvasti eri mieltä. Pelisuunnittelu juuri toimii erinomaisesti, sillä pelin maalailemat tilanteet ja paikat ovat kärkiluokkaa. Aluksi kompelöhkön taistelun altakin paljastuu todella syvä ja pitkälle mietitty järjestelmä, joka palkitsee äärimmäisen tyydyttävällä tavalla hyökkäyksen suunnittelusta ja harkinnasta.

Kommentoi

Kirjaudu kommentoidaksesi