Bulletstorm

Puolalainen People Can Fly -studio on tehnyt massasta poikkeavan ensimmäisen persoonan ammuskelun. Yhteistyössä Epic Gamesin kanssa kehitetty peli huokuu laatua tarjoten huimia oivaltamisen ja onnistumisen tunteita. Mieleen tulee auttamatta Duke Nukem, eikä pelkästään räävittömän dialogin takia. Onneksi peliä on myös yhtä hauska pelata kuin Duke Nukem 3D:tä aikoinaan. Bulletstormista ei vauhtia puutu.

Turpaan vaan!

Pelaajan ohjaama Grayson Hunt tuo mieleen 80- ja 90-lukujen toimintaelokuvien sankarit. Lihaskimppu kiroilee, ryyppää ja viskelee onelinereita tämän tästä. Ei siis ole ihme, että juonikin on niin kovin monessa elokuvassa nähty kostoretki. Palkkamurhaajan hommia ryhmänsä kanssa tekevä Hunt saa tietää, että osa hänen tappamistaan henkilöistä ei olisi ansainnut synkkää kohtaloaan. Omaa etuaan ajavan kenraali Sarranon antamat tehtävänannot ovat olleet täyttä valetta. Tällaista ei kovaksi keitetty mutta oikeamielinen sotilaan rutjake voi sallia. Yhteenotto kenraalin kanssa johtaa pakkolaskuun Stygia-nimiselle planeetalle, jolle myös Sarranon alus putoaa. Tätä entistä lomakeskusta kansoittavat lukuisat vaarat, joten matka kenraalin luo lopulliseen välienselvittelyyn on kivinen.
 
Putkessa etenevä peli ei jätä tilaa komean näköisen planeetan tutkimiseen, mutta syy on selvä. Bulletstorm etenee niin vauhdilla eteenpäin, ettei vapaa tutkiminen tähän yhteyteen olisi sopinutkaan. Tarinan kuljetusta voisi verrata Call of Duty -sarjaan. Kun pelaaja ylittää tietyn pisteen, käsikirjoitettu kohtaus alkaa. Kohtaukset ovat yllättävän hauskoja ja mukaansatempaavia – kaikesta vessahuumorista huolimatta. Vaikka peliä markkinoidaan hassun hauskana äijähuumorilla kyllästettynä räiskintänä, taustalta paljastuu oikea tarina miehestä, joka tekee kaikkensa korjatakseen omat virheensä. Grayson Huntin kostonhimo on koko ajan vahvasti läsnä, eikä mukana kulkeva sotilastoveri Ishi jää hänkään seinäruusuksi.

Jos tarina kulkee vahvasti raiteillaan, itse toiminta on kaikkea muuta kuin ennalta määrättyä. Bulletstormin räiskintä poikkeaa perinteisestä kaavasta edukseen. Pelaajan tehtävänä ei ole pelkkä vihollisten tappaminen, sillä mitä tyylikkäämmin vastustajansa listii, sitä enemmän tilille napsahtaa pisteitä. Pisteillä voi sitten ostaa ammuksia ja parannuksia aseisiin. Systeemi on niin koukuttava, että 10 pisteen arvoinen perustappo tuntuu lähes epäonnistumiselta.
 
Pelaajan asearsenaaliin kuluu perusrynkyn lisäksi kuusi muuta tussaria ja sähköinen ”ruoska”, jolla voi lennättää vihollisia ja esineitä itseään kohti. Kovien jätkien tapaan Hunt ei lyö vaan potkii vihollisia naamatauluun lähettäen heidät tyylikkäisiin hidastettuihin ilmalentoihin. Varsinainen tappobaletti alkaa, kun valjastaa avukseen Stygia-planeetan kerrostalojen raunioiden piikit, irrallaan roikkuvat sähköjohdot ja hengenvaaralliset kuilut. Lisäksi kaktukset ja lihansyöjäkasvit auttavat kekseliästä pelaajaa monissa taisteluissa.

Pelin edetessä huomaa punnitsevansa viholliskohtaamisia aivan eri tavalla kuin muissa räiskintäpeleissä. Miten tästä tilanteesta keräisi mahdollisimman paljon pisteitä? Kannattaisiko ensin potkaista räjähtävä tynnyri vihollisjoukkoon ja sitten ampua hengissä selvinneet palavat viholliset Afterburner-bonuksen toivossa? Pääosumasta saa niin ikään lisäpisteitä, mutta kurkkuosumasta napsahtaa tuplasti enemmän. Taitotappoja voi myös yhdistää pidemmiksi teloitusketjuiksi isompien pistepottien toivossa. Entä jos liukutaklaan vihollisen jalat alta ja vasta sitten ammun päähän? Uudet aseet tuovat omat erikoistapponsa ja jokaisella aseella on erikseen avattava vaihtoehtoinen toiminto tuhoisampaan toimintaan.

Komeasta pelistä nauttiminen on yksinäistä

Epic Gamesin kädenjälki näkyy selkeimmin grafiikassa. Kasvillisuuden valtaamat raunioituneet kaupungit näyttävät uhkaavan kiehtovilta. Kenttäsuunnittelussa on toki menty taitotappojen ehdoilla, mutta Bulletstorm on silti kauttaaltaan hienon näköinen. Hahmomallit ovat tuttuja eräästä samalla pelimoottorilla pyörivästä räiskintäeepoksesta. Grayson Hunt ja hänen sotilaskaverinsa ovat ehtaa gearsofwaria haarniskoja ja ärjyvää puhetyyliä myöten. Isot pomovastukset muistuttavat yhtä lailla Epic Gamesin mahtisarjasta. Onneksi kekseliäät riviviholliset tuovat hieman uutta ilmettä, vaikkei muissakaan mitään vikaa ole.

Toiminnan rytmitys on huippuluokkaa. Vaikka yksinpeli on pelattu muutamassa illassa läpi, se tuntuu vaihtelevuutensa ansiosta tarpeeksi pitkältä, tuoreelta ja ennen kaikkea uusintakierroksen arvoiselta. Uusia aseita ja erilaisia lähestymistapoja vaativia vihollisia ripotellaan pelaajan iloksi juuri sopivin väliajoin. Muutamat massiiviset pomovastukset ja ajoneuvokohtaukset rikkovat mukavasti perinteisen räiskinnän kaavaa. Oikeastaan yksinpelissä jäi kaipaamaan vain yhteistyötilaa ja tulostauluja. Pelaajan mukana kulkee koko ajan toinen hahmo, joten kampanjan pelaaminen toisen ihmispelaajan kanssa jaetulta ruudulta tai verkon yli ei olisi tehnyt tarinalle millään tavalla vahinkoa. Lisäksi luulisi, että huikeasta yhteistyötilastaan tunnetun Gears of Warin loihtineelta Epic Gamesilta ei puuttuisi tietotaitoa tässä asiassa. Tulostaulujen suhteen tilanne on hieman kaksijakoinen. Kampanjan aikana kerättyjä pisteitä olisi mukava verrata kavereiden kanssa, mutta se saattaisi rikkoa yksinpelin tunnelmaa.

Pisteitä, pisteitä ja pisteitä

Echoes-pelimuoto tarjoilee 14 kentän verran pisteidenmetsästystä kampanjasta tutuissa maisemissa. Uutena pelinsä ostavat saavat vielä kuuteen lisäkenttään oikeuttavan koodin. Kentät ovat lyhyitä alle kymmenen minuutin pyrähdyksiä, joissa tavoitteena on kerätä mahdollisimman paljon pisteitä. Jokaisesta erilaisesta taitotaposta saa ensimmäisellä kerralla bonuspisteitä, joten monipuolisuus on tärkeässä roolissa. Myös kentän tavoiteajan alittaminen antaa lisäpisteitä. Tällä kertaa tulostaulut ovat mukana, ja omia suorituksiaan voi verrata kaverilistan tai maailman ykkösnimien kanssa. Pelaajan suoritus arvioidaan yhdestä kolmeen tähteen saavutettujen pisteiden perusteella. Kun on kerännyt tarpeeksi tähtiä, aukeaa uusi kenttä. Echoes on erittäin toimiva lisä. Bulletstormin kantava voima, eli koukuttava pistemetsästys on sille omistetussa pelimuodossa omiaan lisäämään pelin ikää lukuisilla tunneilla.

Maksimissaan neljän pelaajan moninpeli ei yllä muiden pelimuotojen tasolle. Vihollisaaltoja vastaan taisteleminen ison pistesaaliin toivossa kuulostaa hyvältä, mutta tekninen toteutus ontuu. Pelejä ei meinaa millään löytyä. Kun viimein pääsee karkeloihin mukaan, yhteys pätkii. Ruudussa komeileva ”Bad connection” -teksti tulee turhankin tutuksi. Kun yhteys toimii, pelaaminen on ihan nautinnollista, jos muu tiimi yrittää suorittaa tavoitteita edes kohtuullisesti. Liian usein kaikki juoksevat ympäriinsä metsästäen mahdollisimman paljon tappoja välittämättä isoja pisteitä antavista yhteistyötapoista. Tätä ongelmaa tuskin kaveriporukan kesken ilmenee, mutta tuntemattomien kanssa seuraavaan vihollisaaltoon oikeuttavan pistemäärän saavuttaminen jää turhan usein haaveeksi.

Jotain erilaista

Bulletstormista huokuu entisaikojen Duke Nukem -meininki. Se tuntuu itsensä liian vakavasti ottaviin räiskintäpeleihin verrattuna erittäin tuoreelta. Battlefieldien, callofdutyjen ja medalofhonorien jälkeen Bulletstorm on juuri se piristysruiske, jota tämä loppuun kulutettu lajityyppi tarvitsee. Se on huumorilla höystetty äijättely mutta silti tarinaltaan vakava ja looginen. Jopa ruudussa viliseville pisteille ja taitotapoille annetaan tarinan edetessä järkeenkäypä selitys.

Toisaalta Bulletstormin yksinpeli on suhteellisen lyhyt. Echoessin kentät on pelattu nopeasti kertaalleen läpi, ja moninpeli kärsii teknisistä ongelmista. Kiroilu, kuivat onelinerit ja vessahuumorilla ratsastaminen eivät varmasti uppoa kaikkiin. Bulletstormin vetovoiman määrittelee oikeastaan se, kuinka pahasti loistava pelattavuus onnistuu koukuttamaan. Erilaisten taitotappojen ja muhkeiden pistepottien metsästys on vaan niin hauskaa.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi