Conan

Nykyaikainen miekka & magia -satu

Jos nyt matkaisit tuntemassamme maailmanhistoriassa tuhansia vuosia taaksepäin ja astuisit sitten pari harha-askelta pois tieteen tutkimalta aikajanalta, saattaisit päätyä Hyboriaan. Se on taikuuden ja suurten legendojen kuvitteellinen aikakausi, jota kansoittavat kuninkaat, noidat ja tarujen hirviöt. Saattaisit nähdä Acheronin sortuneet tornit, kävellä Cimmerian tasangoilla ja tuntea Hyperborean kylmän viiman. Ja jos olisit onnekas, voisit ehkä löytää itsesi pieneltä kaukaiselta hiekkarannalta, jonne laineet ovat juuri tuoneet mukanaan tumman muukalaisen. Hän on Conan: barbaari, legenda ja tämän pelin vastentahtoinen suuri sankari.

Kirjailija Robert E. Howardin kynästä 1930-luvulla syntynyt Conan barbaari on jo vuosikymmenien ajan innostanut miekan ja magian ystäviä, roolipelaajia sekä pitkäksi venähtänyttä leikki-ikää potevia pelitoimittajia. Siksi onkin ihmeellistä, ettei Conanin seikkailuista ole väännetty vielä ainuttakaan megaluokan hittipeliä. Nihilistic-pelitalon kehittämä Conan on sentään askel oikeaan suuntaan. Se on kuin digitaaliseen muotoon puristettua pulp-tarinaa aidoimmillaan.

Jotain uutta, paljon lainattua

Conan-pelin tapahtumat alkavat muistinsa menettäneen Conanin huuhtoutuessa trooppisen paratiisisaaren rantaan. Pienen tutkailun jälkeen käy selväksi parikin asiaa: ensinnäkin saari on täynnä murhanhimoisia merirosvoja, jotka eivät pidä yllätysvieraista. Toisekseen Conan on kuin ilmetty kopio Pleikkarin God of War -peleistä. Kuvittele Kratokselle tukka päähän, niin näet Conanin.

Conanissa ohjataan yksittäistä sankaria kolmannen persoonan kuvakulmasta, juoksennellaan komeissa maisemissa ja tehdään vastustajista palttua liioitellun väkivaltaisissa taistelukohtauksissa. Tavoitteena on löytää kadonneen mahtihaarniskan osat ja kukistaa paha noitaherra, keinoista viis. Välillä täytyy käyttää hoksottimia ja väännellä vipuja oikeisiin asentoihin, mutta kaikki muu on ennalta skriptattua ja etenemisvaihtoehtoja on aina tasan yksi. Peli onkin rakennettu enemmän visuaalisuuden kuin uusien ideoiden varaan.

Mutta on Conanissa jotain omaakin. Sankari voi muun muassa takavarikoida vihollistensa aseet ja kääntää ne alkuperäisiä omistajiaan vastaan. Kahden miekan käyttäminen samaan aikaan on toimiva taktiikka, samoin miekan ja kilven yhdistelmä sekä valtavien kahden käden hilpareiden ja kirveiden heiluttelu. Perinteinen painikin onnistuu, jos kättäpitempää ei ole saatavilla.

Toinen kiinnostava erikoisuus on uusien taitojen opettelu. God of Warin tapaan maastoa ja vihollisten sisuskaluja penkomalla on mahdollista ansaita kokemuspisteitä, jotka voi investoida uusiin lyöntiyhdistelmiin ja erikoisliikkeisiin. Temppuja on kymmenittäin, eikä kaikkia välttämättä ennätä tai ole edes tarvis yhden läpipeluun aikana käyttää. Pelkällä nappuloiden rämpyttämiselläkin pääsee pitkälle.

Tasaisin väliajoin sankarin polun tukkii yliluonnollinen peto tai muu kammotus. Silloin ei rämpytys auta, vaan on pelattava God of Warista ja Speden Speleistä tuttua reaktiojumppaa, jossa painellaan nappuloita oikeaan aikaan ruudulla näkyvien ohjeiden mukaan: ”punainen, keltainen, sivulle, äx... eiku!” Kyseessä on ehkä turhauttavin mahdollinen toteutustapa, sillä reaktio-osuus tulee usein täysin yllättäen, esimerkiksi kesken combon, jolloin koko homma menee reisille ja pitää aloittaa alusta.

Myös muita epäloogisuksia ja ihmetyksen aiheita löytyy. Esim. mitä järkeä on siinä, että hirviöiden linnakkeen uloimman kielekkeen takana on salahuone, jonne on kahlittu yläosattomia tanssityttöjä? Työttömät ulkoministeritkö niitä sinne piilottelevat? Tai että pelin viimeisessä kentässä, juuri ennen lopullista taistoa, on bugi, joka estää pelin etenemisen kokonaan. Conanin pitäisi loikata leveän rotkon yli, mutta hyppy kilpistyy kuin seinään, jos peli on tallennettu viimeisessä tallennuspisteessä. Edes tallennuksen lataaminen ei pelasta tilannetta, vaan koko show on aloitettava alusta. Minä pelastuin lataamalla viimeistä edeltävän tallennuksen. Bugi ei enää pärähtänyt, vaan pääsin lopulta kyykyttämään pilaantunutta toffeeta muistuttavan noitaherran.

Kakkoslaatua, mutta tunteella

Olisi kiva kirjoittaa, että Conan on enemmänkin kuin köyhän miehen God of War. Toki siinä on omat koukkunsa ja huippunsa, mutta Kratoksen seikkailut ovat silti paremmin toteutettuja. Conanissa lipsutaan välillä jopa tahattoman komiikan puolelle.

Teknisesti peli on ihan yhtä hyvä Xboxilla kuin PlayStationilla. Pelasin läpi molemmat versiot, enkä nähnyt mainittavia eroja. Jopa Xbox Achievementit löytyvät vain hitusen muunneltuina pleikkaripainoksesta. Kummankaan graafinen jälki ei silti täysin täytä tämän päivän standardeja. Äänipuolikin kaipaisi lisää potkua ja uskottavampia näyttelijöitä.

Minuun vetoaa Conanin vilpittömyys. Se ei edes yritä olla megahitti, vaan tyytyy osaansa B-luokan väkivaltaviihteenä. Siinä on siis paljon samaa alkuperäisten Conan-novellien kanssa. Nekin keräsivät aikanaan enemmän halveksuntaa kuin ihailua. Epäilemättä Conan-pelillekin löytyy faneja, jotka osaavat arvostaa sen teemaa ja suoraviivaista tarinankerrontaa.

Galleria: 

Kommentit

Omasta mielestäni ihan hyvä viikonloppu peli. Ron Perlmanin ääninäyttely on kyllä rautaa.

Kommentoi

Kirjaudu kommentoidaksesi