Darksiders 2

Muutama vuosi sitten julkaistu seikkailupeli Darksiders ammensi tarinallisen innoituksensa Raamatun Ilmestyskirjan ratsumiehistä. Graafinen asu ja omaperäinen näkemys maailmanlopusta tekivät kokonaisuudesta varsin ainutlaatuisen. Pelillisesti mallia haettiin isolla kauhalla Nintendon The Legend of Zeldasta. Darksiders 2 parantaa alkuperäisestä kaikilla osa-alueillaan ollen suorastaan pakko-ostos kaikille kolmannen persoonan toimintaseikkailusta kiinnostuneille. Jo pelkästään siksi, että kilpailijoita ei markkinoilla liikaa ole.

Kuolema ratsastaa Sodan avuksi

Tarinallisesti jatko-osa tapahtuu rinnan ensimmäisen pelin kanssa, mikä on tietyllä tavalla pettymys. Rinnakkaisuudesta seuraa nimittäin se, että peli päättyy miltei samaan tilanteeseen kuin edellinen osa. Darksidersissa Ilmestyskirjan toinen ratsumies Sota (War) päätti karauttaa hevosensa Turmion (Ruin) kanssa taistoon käynnistäen samalla maailmanlopun. Näin ei kuitenkaan pitänyt tapahtua, joten Sota joutuu rikoksestaan tuomiolle. Sota vannoo syyttömyyttään, ja veli Kuolema (Death) ratsunsa Epätoivon (Despair) kanssa ottaa tehtäväkseen hankkia todisteet vapauttavaa tuomiota varten. Jatko-osan käänteet ovat niin paksua saippuaoopperaa, etten suoraan sanottuna ymmärtänyt niistä paljoakaan. Punainen lanka eli Sota-veljen auttaminen säilyy kuitenkin kirkkaana läpi pelin, ja sehän riittää. Harmaa arki on helppo unohtaa, kun pääsee pelaamaan itse Kuolemalla ja vaikuttamaan samalla koko luomakunnan kohtaloon. Lopputekstejä pääsee katselemaan noin parinkymmenen tunnin jälkeen, mikäli ei harhaudu sivupoluille.

Henkilöhahmot ovat persoonallisen näköisiä ja puheissansa suureellisia, mutta eivät lopulta kovinkaan kiinnostavia. Hahmojen ohuisuus johtuu ennen kaikkea tönköstä dialogista. Välillä jopa tuntuu, etteivät keskustelun osapuolet leukain louskutuksesta huolimatta edes kuuntele toisiaan. Kuoleman murea ääninäyttely pääsee pelin lopussa oikeuksiinsa, kun käsikirjoitus antaa Michael Wincottin murista kunnolla. Mies tunnetaan muun muassa ikimuistoisesta roolistaan The Crow -leffan pääpahiksena.

Tarinan taivaita tavoittelevan suuruudenhulluuden antaa anteeksi heti, kun varsinainen pelaaminen alkaa. Maisemat ovat erittäin kauniita ja usein hyvin laajoja. Harmillisesti kaikkiin kaukaisiin paikkoihin ei pääse, joten osa pelaamisesta kutistuu silmäkarkiksi. Grafiikka on sarjakuvamaista ja fantastista, mikä on hyvin linjassa alkuperäisen pelin kanssa: Joe Madueiran kädenjälki näkyy edelleen kirkkaasti. Tässä maailmassa miehet ovat isoja ja aseet vieläkin isompia. Apokalyptista menoa ryyditetään mahtipontisella musiikilla, mutta aivan God of Warin päällekäyvään uhoamiseen ei ylletä (tai sorruta). Suurimman osan ajasta musiikki ja äänitehosteet pysyttelevät taustalla, mikä vapauttaa pelaajan pohtimaan käsillä olevaa tilannetta ilman häiriötekijöitä.

Omien ideoiden puuttuminen ei tahtia haittaa

Darksiders 2 on edeltäjänsä tapaan lineaarinen tarinaltaan, mutta vapaaehtoiset sivutehtävät tarjoavat mahdollisuuden tutkia maailmaa eri näkökulmasta. Päätarina itsessään on niin pitkä ja perusteellinen, ettei sivupolkujen kulkemiseen välttämättä riitä motivaatiota. Rakenteellisesti peli on jaettu useampaan eri maailmaan, joiden välillä pääsee liikkumaan vapaasti sen jälkeen, kun reitti on avattu päätarinassa. Maailmoja on kourallinen, ja ne kaikki eroavat toisistaan hyvin tunnistettavasti. Yllättäen masentavin paikka ei ole Kuolleiden valtakunta, vaan maailmanlopun rytinöissä raunioitunut Maa. Karttanäkymä on sanalla sanoen taiteellinen, mutta siitä huolimatta suunnistaminen onnistuu vaivatta pienen alkuopettelun jälkeen. Näin iso peli leviäisi käsiin, jos paikasta toiseen pitäisi liikkua pelkästään ratsain. Siksi hätäisemmät käyttävät toimintaa nopeuttavaa pikamatkustusmahdollisuutta.

Kolmannen persoonan toiminta lainaa häpeilemättä God of Warilta. Liikkeet ovat sulavia, ja uusia iskusarjoja karttuu matkan varrella useita. Itse olin erityisen iloinen mahdollisuudesta lukittautua yksittäiseen viholliseen, mikä helpottaa varsinkin pomotaistoissa. Eteneminen palkitaan kokemuspisteillä, joiden avulla ostetaan auki lisää kuolemainnoitettuja hyökkäyksiä. Erikoistuminen kannattaa, sillä varsinkin loppupuolella tappiin kehitetyistä kyvyistä on kosolti hyötyä. Myös etenemistavat lisääntyvät esimerkiksi tarttumakäden ja ulottuvuusporttien avulla. Viholliset pudottavat kuollessaan tavaroita, ja pelin kuluessa Kuoleman ulkonäkö muuttuu useaan kertaan. Onneksi aina vain päheämmäksi. Erilaisten varusteiden ja aseiden kokeileminen on hauskaa, mutta aivan roolipelimäiseen valikkopuljaukseen ei sorruta.

Tappeluiden ulkopuolella maailmaa tutkitaan pääasiassa akrobatian avulla. Seinillä loikkiva ratsumies tuo hakematta mieleen Prince of Persian. Kiipeily ei kuitenkaan ole aivan yhtä sulavaa kuin Prinssillä, mutta onpa Kuolemalla enemmän massaakin liikutettavana. Darksiders 2:n suola ovat sen monet pulmatehtävät. Loppua kohti haaste kasvaa varsin jyrkästi, ja ratkaisun keksimiseen saattaa kulua runsaasti aikaa. Onneksi Internetin ihmeellinen maailma auttaa, jos oma hokauskyky tekee tepposet. Muutama pomotaisto on eräänlainen pulmatehtävä sekin Shadow of The Colossuksen malliin. Suurin osa pomoista on kuitenkin vain isokokoisia rumiluksia, jotka kaatuvat saatuaan maistaa viikatetta riittävästi. Kuolema, ja varsinkin äkkikuolema, korjaa Kuolemankin varsin usein. Se ei kuitenkaan tahtia haittaa, sillä automaattinen tallennus palauttaa pelin korkeintaan muutaman minuutin taaksepäin. Kun kerran Kuolemalla pelataan, on ehkä varsin sopivaakin, ettei kuolema ole rangaistus.

Sormiharjoitusta voi jatkaa uudella kierroksella

Pelaaminen on eittämättä hyvin monipuolista valitun lajityypin puitteissa, mutta tällä on hintansa. Ohjaimen jokaiselle napille on varmasti käyttöä, ja jotkut hyökkäykset vaativat usean eri napin oikea-aikaista painelua. Vielä loppupomossakin painelin stressin alla vääriä nappuloita. Harjoittelun kannalta onneksi mukana on New Game+ -mahdollisuus, mikä tarkoittaa pelin pelaamista uudelleen jo hankituilla kyvyillä ja kokemustasoilla. Samalla myös viholliset ovat kertaluokkaa vahvempia, joten haaste säilyy toisellakin kierroksella. Verkkopelaamista tuetaan mahdollisuudella lähettää ja vastaanottaa sähköpostinomaisia viestejä pelin sisällä. Mitään kovin ihmeellistä merkitystä tällä ominaisuudella ei ole, mutta toisaalta lisäys ei myöskään vahingoita kokonaisuutta.

Apokalyptista eskapismia kaamokseen

Darksiders 2:n pahin ongelma on omien pelillisten ideoiden puute. Sen sijaan apokalyptinen maailma enkelten ja demonien välienselvittelyineen on tuore. Jatko-osa ei edistä ensimmäisessä osassa alkanutta suurta tarinaa juuri lainkaan, mikä on väistämättä pettymys. Kaikilla muilla osa-alueilla kuitenkin parannetaan roimasti. Tekeminenkään ei kesken lopu, joten Kuoleman yksinäinen matka on loistavaa fantasiaviihdettä kaamoksen keskelle.
Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi