Vuoden ensimmäinen neljännes on toiminnantäyteinen. Vigil Gamesin Darksiders aloittaa porukan ensimmäisenä yhdessä Segan julkaiseman Bayonettan kanssa, ja vajaan kuukauden jäljessä seuraa italialaisen Dante Alighierin Jumalaiseen näytelmään perustuva Dante’s Inferno. Viimeisimmällä on yhtäläisyyksiä Darksidersiin, jonka taustoissa on käytetty niin ikään kristillistä mytologiaa. Lisäksi molempien pelien ilmiselvin vaikuttaja on PlayStation 2 -konsolilla debyytin tehnyt kostotarina God of War, joka saa arvoisensa päätöksen maaliskuussa ilmestyvässä kolmososassa. Ken on heistä kaikkein tuhoisin?

Ilmestyskirja. Nyt.

Ihmiskunnan elo saa ennenaikaisen päätöksen, kun meteoriparvi lanaa maapallon ja tuhosta nousevat demonit tappavat kaiken elollisen. Raamatun Harmageddon on syttynyt. Helvetin joukot käyvät taistoon enkeleitä vastaan niin kuin on kirjoitettu, mutta heidän tekojensa valvojiksi määrätyistä neljästä ratsumiehestä vain Sota saapuu tarkastelemaan määrättyä tehtäväänsä. Jokin ei täsmää, ja yksinäinen ratsastaja merkataan syntipukiksi maailmanlopun alullepanijana ja tuomitaan kadotukseen. Tämä vaan ei kelpuuta syitä niskoillensa, ja päättää palata takaisin demonien asuttamaan maahan selvittääkseen oikean syyllisen. Maailma on vain niin kovin muuttunut.

Johanneksen ilmestys on jäänyt vähälle käytölle pelimaailmassa. Darksiders hyödyntää Raamatun kirjasta lähinnä alustuksen, jonka jälkeen seurataan sarjakuvapiirtäjä Joe Madureiran omaa visiota maailmanlopun jälkeisestä maailmasta. Näky onkin pelin mielekkäintä antia. Parisataa vuotta kestänyt Helvetin ylläpito on jättänyt jälkensä ympäristöön, ja ihmisistä autiot kadut ovat vakuuttavaa jälkeä pienine yksityiskohtineen. Kenttäsuunnittelu koluaa hivenen kuluneita lokaatioita goottikatedraalista metrotunneleihin, mutta onnistuu rakentamaan niistä kuitenkin omaa helvetillistä viehätystä tarjoavia kokonaisuuksia. Maisemat vaihtelevat keskenään kiitettävän paljon, mikä tekee seikkailusta astetta mielekkäämpää. Ainoastaan viimeisen neljänneksen pakollinen vanhoihin alueisiin palaaminen jättää peliin hennon pitkittämisen maun, mutta toisaalta ajan voi myös käyttää hyväksi entuudestaan pääsemättömien paikkojen tutkimiseen. Visuaalisuutta heikentää hieman ailahteleva ruudunpäivitys, joka ei kuitenkaan haittaa varsinaista pelaamista.

Juoni etenee tiukan lineaarisesti, mutta pelin edetessä löydettyjä taitoja pääsee hyödyntämään aiemmissa kentissä. Nämä jakautuvat vapaamuotoisiin siirtymäalueisiin sekä ongelmanratkontaa vaativiin pomosektioihin. Jälkimmäisestä löytyvät myös Sodan esine- ja kykyvalikoimaa kasvattavat ominaisuudet, joiden avulla on mahdollista saada aiemmin saavuttamattomissa olleita aarteita. Näitä ovat muun muassa kymmeneen osaan jaettu Abyssal-panssari, aseisiin kiinnitettävät riimut sekä useimmiten elinvoimaa, taikuutta tai valuuttana toimivia sieluja antavat arkut. Vaikeustason kannalta taaksepäin koluaminen ei ole tarpeellista, sillä Darksiders on vaikeimmallakin tasolla varsin sutjakkaa etenemistä. Seikkailumielisille tutkiskelu on kuitenkin mielekästä puuhaa. Sielunmetsästyksen ja sitä myötä Sodan taitojen kehittämisen kannalta viholliset syntyvät tyhjennetyille alueille aina uudestaan.

Lainahelvetti

Darksiders tuo genreen hyvin vähän mitään omaa, ja suurin osa sen ominaisuuksista on lainattu pelimaailman parhaimmistolta. Vahvin esikuva on jo mainittu God of War, jota pelanneet huomaavat yhtäläisyyksiä hieman enemmänkin. Rakenteellisesti Darksiders on enimmäkseen toimintaa ja muu aika tuhlataan yksinkertaisten ongelmien parissa. Suhdelukua tarkastellessa onkin hivenen ongelmallista, että pelin selkeästi heikoin osa-alue muodostuu sen taistelusta. Kumppaneiden mekaniikkaa suppeampana Darksiders ei tarjoa järin palkitsevaa turpakäräjöintiä, sillä käytettävät toiminnot rajoittuvat yhteen ainoaan lyöntinäppäimeen ja maksimissaan neljän iskun komboon. Heittoa ei ole laisinkaan, vaan se on korvattu pökerryksiin hakattujen demonien verisellä viimeistelyllä, jossa ei ole juuri variaatiota. Perinteisen kevyt- ja raskasiskuista muodostuneen taistelusysteemin on korvannut kolmionappiin laitettu toinen ase, joko viikate tai nyrkki. Kumpaakin pystyy käyttämään omana taisteluvälineenä samoin rajoituksin kuin miekkaakin. Aseita ei voi kuitenkaan yhdistellä keskenään näyttäviksi komboiksi, vaan liikesarja päättyy aina viimeistelevään iskuun kakkosaseella. Jo Kratoksen ensimmäinen seikkailu teki toiminnan paljon jouhevammin ja ennen kaikkea monipuolisemmin.

Sodan kohtaamat viholliset ovat kiitettävän vaihtelevaa mutta kokolailla helposti kaatuvaa sorttia. Tavallisista rivisotilaista ainoastaan yksi vaatii hivenen poikkeavampaa taktiikkaa, mikäli mielii pitää elinvoimansa tapissa. Muita vastaan riittää yksinkertainen väistöliike oikeaan aikaan. Darksidersia ei voi syyttää siitä, että viimeaikaiset (toiminta)pelit ovat vieneet eeppisyyden aivan omiin sfääreihin, mutta silti Sodan kohtaamat persoonat ovat valitettavan unohdettavia ilmestyksiä kooistaan huolimatta. Aivan kuten pelattavat alueetkin, myös näiden kenttien lopussa odottavat viimeiset vastukset ovat varsin nähtyjä. Jättiläislepakko tai hämähäkkikuningatar eivät ole uniikkeja tuttavuuksia. Lisäksi Darksiders tuntuu noudattavan nurinkurista logiikkaa vaikeustason suhteen, sillä pomotaistelut vain helpottuvat pidemmälle mentäessä.

Sodan taival ei ole kuitenkaan pelkkää taistelemista, vaan peliä rytmitetään sopivin väliajoin pienillä aivopähkinöillä. Etenkin loppupään Portal-kopiointi onnistuu muutamaan otteeseen säväyttämään tehtävänratkonnallaan, vaikka kokonaisuudessaan porttipyssy edustaakin hivenen peliin kuulumatonta elementtiä. Porttiaseen lisäksi Sota oppii muun muassa hidastamaan aikaa sekä oleskelemaan varjoulottuvuudessa. Ongelmiin sekä taisteluun käypiä kamppeita ovat puolestaan heittotähti, pistooli sekä ketju, jolla pystyy vihollisten kamppaamisen ohella tarttumaan määrättyihin objekteihin. Näistä neliteräinen sirkkeli tarjoaa kaikkein eniten mukavuutta Manalan kätyreitä vastaan. Puoliväliä matkaa pelaaja saa haltuunsa myös ratsun, jolla matka taittuu jouhevammin.

Yhden miehen sota

Vigil Games onnistuu luomaan Darksidersista omanlaisensa ilmestyksen, huolimatta siitä, että pelillä on hyvin vähän mitään omaa annettavaksi. Tutkimista kannustavat kentät sekä Sodan asteittainen kehitys palkitsevat pelaajaa yhä edemmäksi pelatessa, ja reilu kymmentuntinen kokemus tarjoaakin visuaalisesti näyttävää sekä pelillisesti viihdyttävää toimintaa iltojen ratoksi.