Bayonetta

Joitakin pelejä joko vihaa tai rakastaa. Bayonetta kuuluu näihin peleihin. Jo ensimmäisistä kuvista ja videoista käytiin netissä kiivasta väittelyä; toiset näkivät hiuksiin pukeutuneen, mittasuhteiltaan epämuodostuneen Sarah Palinin, toiset pelihistorian kuumimman ja julmimman sankarittaren. Keskustelu pyöri enimmäkseen päähahmon ympärillä, ja monet vannoivat, etteivät koskisi peliin pitkällä tikullakaan. Devil May Cry- ja Ninja Gaiden -tyylisistä toimintaeepoksista pitävät näkivät sen sijaan välittömästi, että lähivuosien paras mätkintäpeli häämötti odotushorisontissa. Bayonetta julkaistiin, se sai arvostetuimmilta medioilta täydet pisteet ja myi omituisuudestaan huolimatta itsensä julkaisulistojen yläsijoille. Onko kyseessä siis kannattava ostos? On. Hyvä peli? Kyllä. Täydet pisteet ansaitseva ja muut genren tuotokset mennen tullen pieksevä mestariteos? Ei todennäköisesti. Lue ja ota selvää miksi.

Do I look like I have any interest in children?

Tyylilleen uskollisena Bayonetta käynnistyy kohtauksella, joka sisältää ennätysmäärän kyseenalaisia viittauksia, huumoria joka ei naurata vaan jolle nauretaan ja joukon hahmoja, joiden otsaan on helppo kuvitella teksti "Stereotyyppi". Kaikesta huolimatta – ja ehkä juuri sen kaiken vuoksi – peliin pääsee sisään silmänräpäyksessä. Alkuosuus esittelee naishahmon, joka lukee ylitiukassa nunnan asussa Isä meidän -rukousta samalla, kun takana turpaansa laukova Joe Pesci -klooni kaatelee vahingossa hautakiviä ja sanelee säädyttömyyksiä. Kun taivaallinen hautasaattue lopulta laskeutuu noutamaan omaansa, loikkaa edellä mainittu naishahmo näitä vastaan. Pienen hetken mielessä viipyy ajatus, että kyseessä on kauniseleinen tervehdys, syleily ja kiitos. Taivaallisen herkän musiikin ja ilmapiirin illuusio särkyy kuitenkin hetkessä, kun Bayonettaksi paljastuva nunna ryhtyy takomaan enkeleitä hengiltä. Kovan toiminnan lomassa enkeleiden teräaseet repivät nunna-asun sopivista paikoista – rinnoista, takamuksesta ja reidestä – riekaleiksi, huohotusten seuratessa perässä. Hidastuksia ja zoomauksia fanipalvelukuvakulmista. Pian jousimusiikki muuttuu japanilaisen purkkapopin ja fuusiojazzin yhdistelmäksi ja biisi on, mikäs muukaan kuin "Fly Me To The Moon". Höyhenet pöllyävät ja hautakivet kaatuvat, kun maailman viimeinen noita käy kalmantanssia pyhien kanssa.

Bayonetta ei juurikaan yllätä, jos Ninja Gaiden, Devil May Cry, God Hand ja Mad World ovat olleet osa pelikasvatusta. Tiukkaa lihaa, pienen kaupungin kokoisia hirviöitä ja kertomuksia jotka saavat Uwe Bollin tuntumaan Oscar Wildelta. Se mitä Bayonetta tarjoaa on nähty jo aikaisemmin kymmeniä kertoja. Bayonetta tosin tekee lähes kaiken paremmin ja säätää ylilyöntimittarin tiukasti kaakkoon. Peli kertoo tarinan Umbra-noidista ja Lumen-tietäjistä, jotka ovat kautta historian valvonneet hyvän ja pahan tasapainoa. Tämä tasapaino on kuitenkin särkynyt, kiitos noitavainojen, jotka hävittivät pimeän polun kulkijat – yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Järven pohjassa satoja vuosia ikuista unta uinunut Bayonetta on noidista viimeinen ja mahtavin. Väärällä jalalla kauneusuniltaan ylös noussut ja luonnollisesti muistinsa menettänyt Bayonetta liikkuu edellä mainitun Joe Pesci -klooniin, Enzon, kanssa etsien vastauksia kysymyksiinsä. Erikoisen poppoon kolmas jäsen on möreääninen asekauppias, Morpheuksen näköinen Rodin, jonka alihankkijat asuvat jossain päin helvettiä. Bayonettan lisäksi muut hahmot eivät ole muuta kuin sivuhuomioita, satunnaisia puujalkavitsin kohteita tai koomisia piristyksiä. Pelin vahvuus ei onneksi piilekään sen hahmoissa tai juonessa vaan pelattavuudessa.

Keskeistä Bayonettan karismalle on sen mielettömyys. Kun mittasuhteiltaan Playboyn keskiaukeamalle sopiva nuori nainen pyyhkii kerrostalon kokoista enkelin ja lohikäärmeen hybridiä yhdellä kädellä pitkin asfalttia, eivät luvut riitä wtf-mittarissa. Ohjuksella ratsastaminen tai moottoripyörällä ajaminen ulkoavaruutta lähestyvän pilvenpiirtäjän seinää vasten eivät nekään istu kategoriaan "been there, done that". Kun Bayonetta tappaa, se tapahtuu tyylillä. Monet liikkeet loppuvat kissamaiseen keikailuun, kameran sulkimen ääniin ja lentosuukkoihin. Useimmat välianimaatiot alkavat Bayonettan haarovälin alta. Pilviin asti kohoavassa taistelussa tikkareihin kiintynyt Bayonetta kiiruhtaa karkkinsa perään ja vasta tämän jälkeen viimeistelee kookkaan Fortitudon. Naissankarin kävely on kuin catwalkilta, eleet kuin punaisten lyhtyjen kadulta. Tässä mielessä Bayonettaa vihaa että rakastaa; vihaa, koska virtuaalihahmon flirttailun kokee hieman outona ja kaupallisena, rakastaa, koska Bayonettan toiminta on harvinaista – normeista vapaata ja aitoa. Bayonetta on paha ja armoton, mutta houkuttava. Se vaarallisin yhdistelmä.

Now making them...

Bayonetta etenee kenttä kerrallaan muiden samantyylisten pelien tapaan. Tasot koostuvat eri osista, joiden suorittaminen nettoaa pisteitä nopeuden, taidon ja muiden kriteerien mukaisesti. Kentät ovat lineaarisia ja kulkusuuntia on usein vain yksi. Säännöllisin väliajoin eteneminen katkeaa enkeleiden käydessä Bayonettan kimppuun. Miekkojen kalistelun lisäksi pelaaja kohtaa kevyitä puzzleja sekä tasoloikintaa ja löytää erilaisia tekstejä ja esineitä, jotka selventävät juonta ja hahmoja. Pääpaino on silti taistelussa ja pelkästään siinä. Platinum Games on luonut taistelujärjestelmän, joka ei aseta pelaajan mielikuvitukselle esteitä, vaan tarjoaa lähes rajattomat mahdollisuudet mukiloida enkeleitä hengiltä. Tarinan alussa Bayonettalla on käytössään neljä asetta, Scarborough Fair, persilja, rosmariini, ajuruoho ja salvia. Englantilaisen kansanlaulun ja -tarinan mukaan nimetty pistoolikvartetto on jaettu kätevästi Bayonettan jalkoihin ja käsiin. Taistelussa pistoolit toimivat lyömä- sekä ampumaseina, ja liikesarjat voi lopettaa luotisuihkuihin tai tiukkoihin alakoukkuihin. Suuret vihollislaumat voi hajoittaa break dance -tyylisillä syöksyillä Bayonettan ampuessa neljään eri suuntaan. Iskut voi keskeyttää milloin tahansa ja liikesarjoja voi jatkaa portaattomasti suoraan väistöliikkeiden jälkeen.

Ehkä keskeisin koukku Bayonettassa on Witch Time. Väistämällä pahisten hyökkäykset viime hetkellä ympäristö hidastuu hetkeksi, mikä luo lukuisia mahdollisuuksia selättää vaikeimmatkin viholliset. Witch Time on tietysti kaksiteräinen miekka; toisaalta on parasta väistellä jatkuvasti ja välttää turhia riskejä, mutta lähikontaktin ottaminen astaloihin luo pelaajalle selvän ylilyöntiaseman vihollisten jäätyessä paikoilleen. Lisäksi Witch Time palauttaa hahmon taikavoimia, joita tarvitaan tehokkaampiin hyökkäyksiin. Bayonetta kykenee manaamaan esiin erilaisia demoneja, pieniä ja suuria. Normaaleissa taisteluissa noidan omia potkuja seuraavat Madama Butterflyn kymmenmetriset korkokengät ja auton kokoiset nyrkit. Kun taikavoimaa on tarpeeksi, voi Bayonetta loitsia esiin keskiaikaisia kidutuslaitteita; enkelit rutistuvat rautaneidon piikkeihin, lyhenevät pään mitan verran giljotiinissa ja joutuvat venytyslaitteisiin. Nämä iskut ovat tehokkaita ja nostavat pistesaldoa, mutta kuluttavat taikavoimaa. Oma luokkansa ovat infernaaliset demonit, jotka syövät, nokkivat tai kuristavat pomohirviöt hengiltä. Infernaalisia demoneita saa lisää sitä mukaan kun etenee, ja niiden käyttö on rajattu vain tiettyihin taisteluihin. Kaikkia demonikykyjä käytetään samalla tavalla, näpyttämällä tiettyä nappia. Mitä enemmän näpyttää, sitä enemmän vihollinen kärsii ja omat pisteet nousevat.

Kontrollipuolella Platinum Games on esimerkillisesti ottanut kaiken Xbox 360:n ohjaimesta irti. Lähes jokaista nappia käytetään taistelussa, mutta missään vaiheessa tämä ei vedä sormia solmulle. Muutenkin oppimiskynnys on Bayonettassa hyvin matala. Näpyttämällä selviää tiettyyn pisteeseen, mutta hienoimmat ja tuhoisimmat liikesarjat vaativat samanlaista harjoittelua kuin vaikkapa Tekken. Varsinkin korkeammilla vaikeustasoilla nappien satunnainen hakkaaminen vie vain oman hengen. Erilaisia tuhovälineitä on aina pistooleista katanaan ja haulikoista luistimiin. Aseet eivät varsinaisesti kävele vastaan, ja on täysin mahdollista läpäistä peli vain muutamalla perusaseella; kannattaakin heti alusta asti etsiä eri alueisiin piilotettuja LP-levyjä, jotka toimivat Rodinin luona maksuvälineinä. Pelaaja voi pitää yhtä aikaa käytössä kahta aseparia, esimerkiksi katanaa kädessä ja haulikoita jaloissa. Systeemi on hyvin joustava ja aseistusta voi vaihtaa jopa kesken liikesarjan, mikä mahdollistaa lukuisan määrän hyökkäystyylejä. Bayonetta voi myös pitää päällään erilaisia maagisia esineitä, jotka tehostavat hänen voimiaan. Käytännössä kaikki esineet ostetaan Rodinilta, joka myy lisäksi uusia tekniikoita, kuten vaikkapa kyvyn muuttua pantteriksi tai lepakoksi. Vihollisilta putoava aseita – trumpetteja, miekkoja ja nuijia – voi käyttää omistajiaan vastaan; erityisesti peitsen käyttäminen striptease-tangon tapaan on melko näyttävää ja tehokasta!

...well, that's another story!

Platinum Games on luonut Bayonettaan erittäin omintakeisen tyylin. Vastaan tulevat enkelit on osittain luotu Raamatun ja keskiajan angelologian pohjalta. Niinpä enkelit on luokiteltu muun muassa serafeihin, kerubeihin, herruuksiin, valtoihin ja arkkienkeleihin. Historiallinen yhteneväisyys ei rajoitu pelkästään nimiin, sillä ainakin osa taivaallisista sanansaattajista ilmentää kristillisessä perinteessäkin mainittuja enkelien piirteitä ja ominaisuuksia. Myös pelin demonit, hahmot ja esineet viittaavat samalla tavalla joko okkultismiin tai kristinuskoon. Bayonetta voi esimerkiksi manata esiin Gomorrah-nimisen demonin tai käyttää Durga-nimisiä aseita. Pelinkehittäjät ovat kiinnittäneet Bayonettan tematiikkaan erityisen paljon huomiota. On mielenkiintoista, että siinä missä juoni tuntuu lähinnä alibudjetilla tuotetulta Xena-jaksolta, ovat muun muassa sieltä täältä löytyvät erilaiset tekstit toisinaan jopa erittäin kiinnostavia. Näihin lukeutuvat enkeleistä ja demoneista kertovat tekstit sekä erilaiset juonta ja pelimaailmaa valottavat sepitykset.

Bayonettan juoni tihkuu seksiä, neitsyt-huora-vastakkainasettelua ja abysmaalisen suuren määrän tarkoituksellisen surkeaa huumoria. Koko tarinan viitekehyksenä on ikuinen hyvän ja pahan taistelu ja tässä Platinum Games käyttää toisinaan puhtaasti kristillistä kerrontaa apunaan. Alun suorempien viittauksien jälkeen tarina siirtyy joka tapauksessa yleisempiin ja väljempiin teemoihin. Varsinaisena punaisena lankana toimivat noitavainosympatiat, joista peli – tietysti viittaamatta liikaa tosimaailmaan – saarnaa paatoksellisella äänellä. Bayonetta itse edustaa hyvän ja pahan tuolle puolelle siirtynyttä määrätietoista naista, joka ei ota käskyjä vastaan keltään eikä miltään. Oli vastassa pilvenpiirtäjän kokoinen enkeli tai komea nuori mies, Bayonetta laukoo sekä sanoin että asein päin altavastaajan kasvoja. Useimmiten tämä on hauskaa katsottavaa, mutta välillä hahmon jääräpäisyys ja mukanokkeluus korostuu ärsyttävästi. Erilaiset vihjailevat kuvakulmat myös tekevät selväksi sen, minne pelaajan tulee milloinkin katsoa. Yleensä suunta on kohti laaksoja ja kukkuloita.

Platinum Games on uusimmallaan onnistunut luomaan pelin, joka ei tuo hirvittävästi uutta genreen, mutta tekee lähes kaiken ongelmitta, tyylipuhtaasti. Täydelinen Bayonetta ei kuitenkaan ole, ja eräs sen suurimmista rasituksista ovatkin lukuisat ja tiheästi vastaan tulevat välianimaatiot. Ottaen huomioon, että Bayonetta on ennen kaikkea toimintaeepos ja suuri osa välianimaatioista on sisällöllisesti täyttä kuraa, on tempon kannalta kurjaa, että vauhti keskeytyy vähän väliä. Piirre korostuu erityisesti toistuvilla pelikerroilla. Myös suhteellisen pitkät ja säännölliset latausajat hidastavat toimintaa tarpeettomasti.

Kaikesta kritiikistä huolimatta Bayonetta on hyvin pitkälti kaiken hypetyksen arvoinen peli. Ontot hahmot, onneton juoni ja muut lajityypille tavanomaiset puutteet eivät lopulta haittaa, koska näiltä osin genren tekeleet ovat lähes poikkeuksetta kieli poskella tehtyjä. Tämä ei tietenkään viittaa siihen, etteikö asioita voisi tehdä toisin. Bayonetta tarjoaa suuren määrän haasteita, eri vaikeustasoja ja keräiltävää. Poikkeuksellisen omintakeisia vihollisia jaksaa kurittaa kentästä toiseen, loistavan skitsofreenisen ääniraidan soidessa taustalla. Kuten Bayonetta sanoo: "As long as there's music, I'll keep on dancing".

Galleria: 

Kommentit

Asianmukainen arvostelu. Bonuspisteitä God Handin mainitsemisesta.

Vai että wtf-mittari

Pelin parasta antia on kyllä nimenomaan WTF-mittarin täyttäminen. Tekijät ovat onnistuneesti luoneet peliin maailman ja ympäristön jossa mikään ei tunnu sinne sopimattomalta. Absurdius kertakaikkiaan jättää leuan lattialle Bayonetan pyörittäessä piikikästä kärrynratasta liekihtivän eläinmonsterin takavaossa.

Miinusta täytyy antaa hetkittäin typeristä reaktioeventeistä ja jopa liian sekavasta toiminnasta kameran sekoilulla höystettynä.

Ninja Gaiden Sigmat ovat molemmat mielestäni parempia pelejä, mutta eiköhän tämäkin tule läpi kerran naputeltua.

Kommentoi

Kirjaudu kommentoidaksesi