Kiistatta maailman paras peli, Final Fantasy VII, on poikinut useita jatko-osia jopa elokuvankin voimin. Mielenkiintoisin näistä on silti Dirge of Cerberus, Vincent Valentinen tähdittämä tomintaroolipeli. Täytyy tosin tähdentää, ettei pelillä ole RPG:n kanssa mitään tekemistä. Kokemuspisteet ja niukasti kustomoitava hahmo eivät ihan riitä, jotta peli voitaisin RPG:n yhteydessä mainita. Kun pelistä ensimmäistä kertaa näytettiin videomateriaalia, oli efekti kieltämättä shokeeraava; Final Fantasy, toimintapeli - anteeksi mitä? Kaikesta huolimatta pelihistorian upeimman hahmon tähdittämä peli lupasi paljon, varsinkin faneille. Toisin kuitenkin kävi. Japanin versio pelistä oli juosten kustu ja täynnä epäloogisuuksia. Peli sai murskakritiikin, ja Famitsultakin herui vain 28/40. Pahimpina ongelmina pidettiin täysin järjetöntä kameraa ja kömpelöä pelimekaniikkaa (hypätessä ampuminen mahdotonta...). Square Enix otti itseään niskasta kiinni ja veti suosikkihahmonsa seikkailun veto-ojasta takaisin ihmisten ilmoille. Käännöstyössä pahimmat ongelmat korjattiin, mutta hitiksi ei Vinskin toimintapläjäyksestä silti ollut. Rehellisenä fanipoikana ja genren ystävänä silti uskallan suositella peliä; paljon olisi korjattavaa, mutta niin paljon peli silti tarjoaa, ettei sitä sovi jättää ostamatta.

Kerberoksen surulaulu sinetöi suuren tarinan

Kolme vuotta on kulunut Final Fantasy VII:n jälkeen. Jenova ja Sephiroth ovat poissa, mutta uhka on silti läsnä. SOLDIER-ryhmän viimeiset jäsenet ovat päättäneet jatkaa Shinran perintöä. Ryhmän toimintaa seuraavat lukuisat katoamistapaukset, ja sotilaat partioivat ympäri Midgaria. Yksinäisen suden elämää viettävä Vincent todistaa seikkailun alussa, kuinka Midgarin asukkaiden juhla keskeytetään pommein ja asein. Ennen kuin Valentine huomaakaan, hän on jalkojaan myöten taas vastakkain Shinran kanssa. Herran kostoreissua varjostavat vanhat muistot, epämiellyttävät henkilöt ja taipumus menettää itsekontrolli täydellisesti. Hahmon tuntevat tietävät, ettei viimeksi mainittu viittaa raivokohtauksiin, vaan hieman fyysisempiin muutoksiin. Vapaustaisteluun osallistuu myös seiskan muu poppoo, pääasiassa Yuffie, Reeve, Cait Sith ja Cid. Peli vuorottelee erittäin pitkien dialogisessioiden ja sopivan pituisten ammuntakohtausten välillä. Molemmat ovat välillä liian pitkiä, eivät koskaan liian lyhyitä. Pahimpia ovat jopa varttiin venyvät syvälliset keskustelumaratonit, jotka - kaikesta kiinnostavuudestaan tai sen puutteesta huolimatta - vievät silti pelin tarinaa eteenpäin.

Juoni ei juuri loista omaperäisyydellään; joku on mennyt pahasti sekaisin ja aikoo nostattaa koko tellusta ravistelevan pedon maan syövereistä. Tuhoamaan maailman, tietysti. Reeven johtama World Restoration Organization pyrkii estämään tämän, ja Vincent Valentine on avain voittoon. Kohtalot kohtaavat ja eeppisyys kohoaa toiseen potenssiin. Kliseisyydestään huolimatta juoni tarjoaa mielenkiintoisia paloja sarjan ystäville. Valentinen menneisyyden verhoa raotetaan, ja muistakin hahmoista kerrotaan ennenkuulumatonta tietoa. Dirge of Cerberus epäonnistuu valitettavasti muistojen palauttamisessa siinä, missä Advent Childrenkin. Nimittäin vanhoja ja tuttuja maisemia päästään ihailemaan aivan liian vähän. Sen sijaan pelaajalle tarjotaan tylsiä varastorakennuksia ja täysin epäfinalfantasyseiskamaisia skenaarioita. Mainioita kenttiäkin on, mutta turhan vähän.

Kun naristaan, niin naristaan sitten kunnolla. Eräs ansio, mistä Final Fantasyt tunnetaan on omaperäinen viholliskatras. Toki Dirge of Cerberus esittelee upeita hahmoja, varsinkin vastapuolen johtajat loistavat, mutta perusviholliset ovat tylsistyttävän surkeita. Lähinnä trance-bileistä tulleilta pvc-pelleiltä näyttävät teknosotilaat alkavat tympiä, kun moisia tulee joka välissä vastaan. Toiseksi, mikä idea on laittaa sama, äärimmäisen kuiva helikopteri loppupomoksi - kolme kertaa? Myös rakennusten ja robottien design on vierasta Final Fantasy seiskaan verrattuna. Ehkäpä nämä ajatukset voidaan pyyhkäistä sillä verukkeella, että vastassa on aivan uusi vihollinen. Silti, olisin kaivannut lisää tunnistettavia entiteettejä peliin. Paljon on kuitenkin hyvääkin. Vincent on tyylikkäämpi kuin koskaan, ja varsinkin välianimaatioissa voidaan hyvin huomata, että Tetsuya Nomuran kädenjälki kestää vuosikaudet. Pelin yleisilme vastaa hyvin paljon Advent Childrenin vastaavaa, ja siispä Cloud ei näytä samalta piikkitukalta kuin neitsytseikkailussaan, eikä Barret ole tiiliskiven mallinen. Ihan hyvä näin.

Pompatessa roiskuu veri ja laaki

Pelin toiminta on hyvin hanskassa. Vincent osaa syöksyä nopeasti eri suuntiin, hyppiä - jopa tuplahyppiä -, ampua, loitsia ja muuttaa muotoaan. Myös kyykistely ja zoomailu luonnistuvat mystiseltä viittamieheltä lähitaistelutaitoja unohtamatta. Tähtäämisen herkkyyttä ja automaattista tähtäystä voi säätää kiitettävästi. Semiautomaattinen tähtäys on vahvasti suositeltavaa, sillä tattien tarkkuudella pelaaja ei pysy muuten Vinskin liikkeissä mukana. Outoa kyllä, näppäimistölle ja hiirelle on täysi tuki, joten pc-miehetkin pääsevät elementtiinsä. Toiminta on verkkaista ja sujuvaa. Arsenaali kattaa paukkuraudat, joka kaliberin asteella. Pitkän kantaman kivääri, käsiase ja sarjatuliase muun muassa vauhdittavat Valentinen tappotanssia.
Aseita pystyy myös tuunaamaan kiitettävästi. Piippua, tähtäintä, aseen painoa sekä aseen ominaisuuksia parantavia koruja voi säätää, mutta muutokset jäävät pinnallisiksi. Virityksiä ei usein edes huomaa, ja vasta loppupuolen aseet ovat selvästi alun vastaavia tehokkaampia ja tarkempia. Hahmon kehitys vastaavasti tapahtuu aina kenttien lopussa, jolloin pelaaja saa valita kokemuspisteiden ja rahan väliltä. Rahaa on aina tarpeeksi, eikä elintärkeitä kokemuspisteitä sovi heittää hukkaan, sillä pelissä on kuitenkin hyvin haastavia kohtia. Materiaa eli loitsukiviä, löytyy sieltä täältä, kuten myös aseen ominaisuuksia kehittävää roinaa. Taikojen kanssa ei kuitenkaan kerkeä innostua, sillä jo muutama lataus kuluttaa kaiken manan.

Pääpaino on räiskimisessä, mutta levottoman tehokkaat lähihyökkäykset kannattaa nekin masteroida. Parhaimmillaan neljänkin vihollisen saa niin sanottuun "juggleen", jossa näitä voi sitten loputtomiin potkia. Plus lähitaistelu näyttää kolealta. Hieman Devil May Cryn tyyliin pelissä voi rekyylin voimin istua ilmassa tovin samalla räiskien maassa ihmetteleviä vihulaisia. Myös pieni komboilu on mahdollista, mutta tämä jää lähinnä pelaajan mielikuvituksen varaan. Vaikeustaso ja tekoäly ovat osittain hajalla. Yleisesti ottaen peli on helppo, siis normaalilla vaikeusasteella, mutta välillä mokoma sortuu kieroon peliin. Pariin otteeseen kuolin pomotaistelussa ennen kuin olin edes vetänyt tatista. Huoneen jokainen vihu ampui yhtä aikaa, ja taisipa jotain vieressäkin räjähtää. Sama ruljanssi toistui välillä pomotaisteluiden ulkopuolellakin. Ilmalennosta voi pelastautua, mutta usein Vincent joutuu välittömästi uuteen pomputukseen ja game overia pukkaa ruudulle. Useissa tilanteissa potionit, phoenix downit ja etherit pelastavat - nämä saa digiohjaimesta kätevästi käytettyä - mutta muodonmuutos on todellinen ylilyönti. Siinä missä japsiversio käytti metamorfoosiin manapisteet, on PAL-julkaisussa tälle oma tavaransa. Näitä esineitä saa yleensä muutaman kentässä, mutta sekin tuntuu olevan liikaa. Nimittäin pedoksi muuttuessaan Vincent saa energiansa takaisin, ja samalla hyökkäykset - sekä niiden teho - muuttuvat dramaattisesti. Sama missä kohdassa tulee ongelmia, tämä konsti auttaa aina. Toisaalta hirviönä riehuminen ei ole kovin antoisaa, sillä liikkeet rajoittuvat vain muutamaan, eikä muoto kestä kuin tovin. Kyseessä siis kaksiteräinen miekka, joka onneksi viiltää yleensä pahiksia enemmän. Vaikea vaikeustaso onkin sitten jo sadistinen, eikä siitä enempää.

Hyvä kohtalo, paha kohtalo, hyvä kohtalo...

Itse pelikokemus on hauska, mielenkiintoinen ja kevyt. Sen sijaan on mahdoton antaa anteeksi, että näinkin nimekkään sarjan spinoff-peli ryssittiin, ei pahasti, mutta ryssittiin silti. Tähän kun vielä lisää sen, että peliä tietoisesti kaupataan brandilla, eikä pelin omilla avuilla, niin on syytäkin katsoa ilkeästi Square Enixin suuntaan. Pelillä olisi ollut potentiaalia vaikka mihin, jos muun muassa vaikeustasoa, tekoälyä, pelin rytmitystä ja punaista lankaa oltaisiin edes hieman enemmän viilattu. Omalla tavallaan seikkailun juoni jäi mielekkäästi muistiin, mutta samalla siitä jäi todella repaleinen kuva. Sen sijaan, että pelin lukuisia uusia hahmoja jopa liiaksikin korostettiin, olisin kaivannut sen wanhan super-ryhmän, vuoden 1997 väkevimmän porukan yhteistyötä. Muistoja sen porukan kanssa, minkä kanssa ensitreffit olivat parhaat, ja mitä en koskaan unohda. On selvää, että peli on Vincentin peli ja joku muu, kuten Cloud, olisi voinut hyvinkin varastaa show'n. Näin ei tietenkään olisi täytynyt olla, valinta jäi Square Enixille. Uudet hahmot ovat sentään hienoja, varsinkin abysmaalisen friikahtava Nero, silmää miellyttävä Weiss ja ihmelapsi Shelke. Myös pari vanhaa tuttua tekevät renessanssin pelissä, onneksi.

Ulkoisesti Dirge of Cerberus on täyttä rautaa. Musiikeista vastaa tuore porukka, joten vanhoja kipaleita ei Dirge of Cerberuksessa kuulla. Mikäs siinä, uusi musiikki suoriutuu tehtävästä hyvin. Grafiikka, varsinkin animaatio, on PS2:n huippua. Pelimoottorilla tehnyt välianimaatiot ovat tyylikkäitä, mutta itse toimintaosuudet eivät ihan yhtä hyvin vakuuta. Tekstuurit kärsivät matalasta resoluutiosta, ja sortuupahan peli pahamaineisiin räjähtäviin tynnyreihinkin, joita on joka kulmalla. Pientä takkuilua ilmenee myös hektisimmissä tilanteissa. Ääninäyttely vaihtelee loistavasta karmivaan, ja varsinkin erään hahmon itkukohtaukset nostivat ukkospilven pään päälle. Ja näitähän riitti, niin poraamista kuin ukkospilviäkin. Sen sijaan pelin välivideot räjäyttävät tajunnan. Nämä harvaan viljellyt animaation mestarinäytteet vetävät vertoja Advent Childrenille, tosin eivät aivan yllä samaan tasoon. Vanhat ystävät, Red XIII, Tifa ja muut tulevat ihan uudella tavalla näissä eloon. Kaiken kruunaa itsensä Gacktin tuottamat kipaleet Redemption ja Longing. Ja onhan nyt myönnettävä, että peli starttaa ja lopettaa tavalla, joka ei taatusti jätä kylmäksi. Mahtavaa.

Sarjan fanit... Niin, aivan, tiedätte mitä tehdä. Entä muut? Jos tyylikäs toiminta kiinnostaa, niin peli on varsin hyvä valinta. Parempaakin on tarjolla tässä genressä, mutta harva yltää vastaavaan laatutasoon. Hintakaan ei ole hunajainen, eikä levikkiä ole kämmäilty. Huonoista arvosanoista huolimatta peli ei ole kuraa. Yksinkertaisesti pelaajat ovat odottaneet liikaa Final Fantasy seiskan perijältä, jos edes sellaisesta sopii puhua. Peli kannattaa ottaa sellaisena kuin se on, eikä odottaa mitään mullistavaa jatko-osaa. Näin pettymys tuskin on suuri. Dirge of Cerberus lopettaa tarinan, joka sitoo miljoonat ihmiset yhteen ympäri maailman. Perinnöstä osaton ei voi käsittää ilmiötä, mutta me Avalanchen jälkeläiset emme luultavasti koskaan unohda tätä sankariporukkaa. Vaikka lopputulos ei ollutkaan sitä mitä odotin, niin eipä tämä hullumpi lopetus ole maailman upeimmalle pelille; mitä nyt universumin mahtavin hahmo pelastaa maailman, ja siinä samalla morjenstaa vanhoja tuttuja. Fanitanko? Taatusti, vielä toinen jalka haudassakin.