Disaster: Day of Crisis

Disaster: Day of Crisiksen lähtökohdat ovat mielenkiintoiset. Yhdessä vaiheessa se oli yksi kenties odotetuimmista peleistä Wiille, toisessa siitä ei kuulunut enää mitään ja kolmannessa se lykättiin yhtäkkiä ulos vailla kummoisia varoituksia. Kaiken lisäksi peli julkaistiin lännessä vain Euroopassa – vanhan mantereen asukkaat saavat toimia koekaniineina pelille. Jos Disaster myy täällä tarpeeksi, se julkaistaan myös rapakon toisella puolella. Eipä voi kuin toivoa, että myy, sillä runsaine puutteineenkin Disaster on yllättävän maistuva toimintarymistely.

Kovin on rankka päivä

Katastrofipäivää tähdittää Raymond Bryce, entinen pelastusalan ammattilainen ja nykyinen emonyyhkyttäjä. Kukapa ei masentuisi, kun paras ystävä tipahtaa laavavirtaan kesken ihan hyvin sujuneen pelastuskeikan? Vuosi onnettomuuden jälkeen Ray kuulee Yhdysvaltoja ydinpommeilla uhkailevan terroristijengi SURGE:n pitävän hallussaan räjähteiden lisäksi myös kuolleen bestiksen siskoa, ja päättää ryhtyä jokseenkin epätoivoiseen yhden miehen sotaan roistoja vastaan. Hienoisena lisäongelmana tilanteessa on se, että pommiuhan ohella maata koettelee samaan aikaan kaikkialle iskevien luonnonkatastrofien suma. Edessä on pitkä päivä.

Ray on kova jätkä, oikea oman elämänsä Jack Bauer. Heppu puskee vääjäämättä eteenpäin, oli vastassa sitten tulivuorenpurkaus, hurrikaani tai monta sataa aseistettua kelmiä. Disaster on melkoinen vuoristorata, joka paahtaa koko ajan kauhealla vauhdilla eteenpäin. Vain parissa kohtaa peli hiljentää hieman tahtia, mutta palaa nopeasti taas hillittömään, kieli poskessa vedettyyn kasaritoimintaleffameininkiin.

Sillisalaattia

Disaster vaihtelee jatkuvasti pelityyliään. Perinteistä seikkailupelaamista edustavat pätkät, joissa Ray ratkoo helppoja passleja ja etsii kulloiseltakin alueelta apua tarvitsevia ihmisiä. Terroristien iskiessä siirrytään Time Crisis –henkiseen, raiteilla etenevään pyssyttelyyn. Paikasta toiseen taas kuljetaan kääntelemällä wiikapulaa auton ratissa. Näiden lisäksi ihmisiä autettaessa nähdään iso liuta erilaisia, useimmiten Wii Remoten heilutteluun nojaavia minipelejä. Runsas vaihtelu ja koko ajan eteen tulevat uudet käänteet ovat Rayn seikkailulle kullanarvoisia, sillä suurinta osaa pelin osioista ei jaksaisikaan jauhaa ihan hirveän pitkää pätkää kerrallaan. Onneksi ammuskelu, jota nähdään selvästi eniten, jaksaa viihdyttää aivan pelin loppuun asti: Komeat kamera-ajot paikkaavat hyvin vapaan liikkumisen puutteen Rayn edetessä suojasta suojaan ja paukutellessa loputtomana virtana eteen tunkevia teroja hengiltä kuin mikäkin markusfeenix.

Vaikka pelin tapahtumapaikat vaihtelevat kaupungin kaduista tulivuoriin ja suuriin metsiin, on tiukka putki homman nimi. Risteyksiä on vähän, ja nekin johtavat aina vain uusien pelastettavien luokse minipelejä pelaamaan. Hienoisia roolipelielementtejä soppaan tuo Rayn taitojen ja aseiden parantelu kentästä kerättävillä kokemuspisteillä. Pyssynkäsittelyyn panostaminen korottaa Rayn luotien aiheuttamaa vahinkoa, kun taas ruoansulatusta tehostamalla saa enemmän täytettä kestävyysmittariin kentillä lojuvista hampurilaisista. Aseita taas voi kehittää muun muassa lippaan koon, tulivoiman ja latausnopeuden osalta. Sen lisäksi kaupassa on tarjolla aika pino uusiakin tuliluikkuja, mutta ensimmäiset pyssyt tappiin asti kehittämällä saa jo helposti pelin loppuun asti riittävän asearsenaalin. Kehitetyt aseet ja taidot voi halutessaan ottaa mukaansa uudelle kierrokselle pelin läpi.

Sammakkoprinssin paluu

Tekniikkapuoli on Disasterin pahin kompastuskivi. Ulkoasunsa puolesta peli voisi olla muutaman vuoden takainen PS2-peli, siksi karua katseltavaa Rayn liikkeet ja niitä ympäröivät maisemat ovat. Välinäytökset ovat hieman modernimman näköisiä, mutta niidenkin puisen eleettömillä naamoilla puhuvat hahmot kertovat karua tekstiä kesken jääneestä yrityksestä. Äänipuoli jatkaa samalla linjalla. Musiikki on sitä kaikkein hengettömintä toimintaleffapauhaamista kuoroineen päivineen. Aseet tussahtelevat todella ponnettomasti, autojen moottorien pärinää häpeilee naapurin ruohonleikkurikin ja ääninäyttely on parhaimmillaankin vähän noloa. Pelastettavat ihmiset eivät edes puhu repliikkejään ääneen, vaan ne esitetään tekstitettynä ruudun alalaidassa. Se ei toisaalta taida olla ihan huono juttu. Erikoismaininnan ansaitsee vielä välinäytöksissä kuultava, kulloisenkin ajan ja paikan tekstitystä tahdittava piippaus: Joka maanantaiaamun taistelusta herätyskelloa vastaan muistuttava piipitys sai raavaatkin miehet polvilleen kerta kerran jälkeen.

Se mikä audiovisuaalisessa toteutuksessa menetetään, saadaan takaisin kontrolleissa. Liikkeentunnistusta käytetään hyödyksi paljon, melko kekseliäästi ja useimmiten varsin hyvin. Tulvavirran vietävänä olevaa Rayta esimerkiksi ohjataan osoittelemalla villisti ympäri ruutua kieppuvaa kohdeympyrää, mikä hektisyydessään sopii hyvin tilanteeseen. Juoksukohdat taas hoidetaan vatkaamalla wiimotea ja nuntsaa niin kovaa kuin lähtee. Autoilu wiimotea kääntelemälläkin sujuu yllättävän näppärästi, vaikka se tuntuukin enemmän ilmassa leijuvan laudanpätkän ohjaamiselta. Toisissa tilanteissa taas tunnistus toimii tuskastuttavan huonosti: Aina, kun peli kehotti heilauttamaan kapulaa nopeasti vasemmalle, jäi liike rekisteröimättä ja Ray jäi milloin nyrkin, milloin karhun alle. Perinteisempään tattiohjaukseen nojaavien kohtien ohjauksesta taas ei löydy erityisemmin sanottavaa suuntaan tai toiseen.

Arvoitus on meille poika tuo

Disaster: Day of Crisiksen tunnelma on kovin hämmentävä. Peli ei sisällä varsinaista ha-ha-hauskaa huumoria juuri ollenkaan, mutta silti pelaajan eteen tuodaan jatkuvasti palopommeilla ansoitettuja roskakoreja ja ”juokse tsunamia karkuun”- sekä ”kimmottele vedessä uivia pahvilaatikoita pommia pitelevän pahiksen naamalle”-tyyppisiä, aivan päättömiä kohtauksia. Muutenkin meno on pääasiassa ihan pöljää: Pelkällä käsiaseella varustautunut perusjamppa ampuu monta sataa raskaasti aseistautunutta terroristia ja rypee vähän väliä itsesäälissä, kun kaikkia ei voikaan pelastaa. Ja ”shit!”-huutoja hoetaan koko ajan, ilmeisesti siksi, että kerrankin Nintendo-pelissä on siihen mahdollisuus. Ryppyotsaisuus ja pilke silmäkulmassa hihittely lyövät jatkuvasti kättä naurettavuuksiin asti eeppisien tilanteiden kanssa. Tällainen arvaamattomuus onkin lopulta yksi Disasterin valttikorteista, sillä Rayn tarina pysyy kiinnostavana jo ihan silkan tolkuttomuutensa ansiosta.

Toisaalta taas Disasterin haluaisi parissakin kohtaa jättää kesken. Pelin alkupuoliskolla koettava terroristijahti pommeja tielle pudottelevan auton perässä saa repimään hiuksia, kun ajorata on täynnä kärrynromuja ja yksikin kolari voi heittää pelaajan takaisin kentän alkuun. Hetkeä myöhemmin taas pääsee ajamaan hyökyaaltoa karkuun. Muuten komea, hienosti auton edestä kuvattu kohtaus muuttuu surkuhupaisaksi vauhdintunteen puuttuessa täysin. Sietämättömän vahva myötähäpeä on muutenkin monissa tilanteissa läsnä, mutta ei saa pilattua kokemusta täysin, sillä Disaster ei ota itsekään itseään kovin vakavasti.

Disaster: Day of Crisis loppui vähän sen jälkeen kun pelikello löi kahdeksan tuntia. Se olikin juuri sopiva aika panna homma pakettiin, sillä turhan pitkityksen maku alkoi jo hiipiä kielen päälle. Onneksi seikkailun eeppisin kohtaus on juurikin lopputaistelu jälkipeleineen, joten pikkuinen tylsistyminen huuhtoutuu nopeasti pois viimeiselle suoralle kiihdytettäessä. Tekijälistan pyörähdettyä pois ruudulta leikittelin jopa ajatuksella aloittaa peli heti uudestaan, mitä en olisi vielä uskonut repiessäni muoveja irti pelikotelon ympäriltä hikisinä tärisevillä käsilläni. Disaster ei ole likimainkaan täydellinen peli, eikä oikeastaan edes mitenkään kauhean hyvä. Sen omalaatuinen, itselleen naureskeleva aivot nollilla -kasaritoimintaleffatunnelma kuitenkin nostaa sen unohduksen suosta kokeilunarvoisien Wii-pelien listalle. Viimeistään alekorista pikkuhiluilla poimittuna Disaster: Day of Crisis onkin jo aikamoinen ässäveto.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi