Donald Duck Advance

Ubi Soft se vain tuntuu lykkäävän pelejä markkinoille tuon tuosta, pääosin tasohyppelyitä. Mutta mikäs siinä jos laatu vain pysyy tarpeeksi korkealla. Tämän on todeksi osoittanut ainakin Rayman Advance, GBA:n yksi parhaimmista julkaisupeleistä. Siitä huolimatta Ubi Soft toimii kuitenkin enemmän julkaisijana kuin pelintekijänä. Tällä kertaa heidän omista tekeleistään piinapenkkiimme on eksynyt Donald Duck Advance. 

DDA:n juoni on enemmän tai vähemmän yksinkertainen: Iines oli tekemässä raporttia pahasta Merlock -maagikosta suorassa TV-lähetyksessä, kunnes hänet havaittiin ja filmi katkesi jättäen Iineksen kohtalon avoimeksi. Tämän nähtyään Aku ei voi tietenkään seisoa tumput suorina sillä välin kun hänen tyttönsä on pahan vankina, vaan lähtee oitis pelastusretkelle. Ainoa ongelma vain on, että Merlockin temppeli on huippusalaisessa piilossa, jonka löytäminen on lähes mahdotonta. Onneksi Pelle Peloton, tuo omalaatuinen keksijä rientää apuun uudellä keksinnöllään, teleportilla. Se voi viedä Akun maailman mihin kolkkaan tahansa, kunhan siinä on tarpeeksi voimavaroja. Akun pitääkin siis ensin löytää Pellen teleportteriin riittävä määrä voimavaroja, jonka jälkeen hän on valmis kohtaamaan Merlockin tämän temppelissään.

Pelattavuutta tarkastellessa huomaa selvästi, kuinka Ubi Soft on käyttänyt samaa kaavaa kuin Rayman Advancessa. Juokseminen ja ympärille katsominen on lähes identtinen ja Raymanin tavoin Aku käyttää nyrkkiä vihollisten tuhoamisessa, paitsi tällä kertaa nyrkki ei tietenkään irtoa kädestä. Ainoa eroavaisuus on kuvakulman hieman kauemmaksi siirtyminen ja tuplahypyssä noustaan korkeutta "leijumisen" sijaan. Näin tekstin muodossa selittäessä voi saada helposti kuvan suuremmasta eroavaisuudesta kuin se todellisuudessa on, mutta uskokaa minua, samankaltaisuus Raymanin ja DDA:n välillä on lähes pelottava.

Omaperäisyyden ohella DDA:n grafiikkakaan ei järemmin päätä huimaa. Kentät ovat kaikki lähes samannäköisiä -- ainoastaan maailman vaihtuessa, ratojen teemakin vaihtuu. Eli periaatteessa joudut pyrähtämään neljässä samannäköisessä ympäristössä kerrallaan. Kyllähän nämä siis ihan kelvollisia ovat, mutta vaihtelevuutta olisi kaivattu enemmän. Positiivisena puolena grafiikasta jäi mieleen alkuvideo, joka oli esirenderoitu kolmiulotteiseksi. Semmoisia olisi kaivannut useampiakin, esim. loppuvideo ei olisi ollut pahitteeksi. Myös alku- ja loppukohtauksessa olleet sarjakuvamaiset kuvat teksteineen olivat vaikuttavia. Mutta muutoin DDA:n grafiikka on aika mitäänsanomatonta.

Onneksi sentään äänimaailma ei ole niin järkyttävä. Vaikka äänet vähän löyhäksi jäävätkin, ovat musiikit itseasiassa jopa hyviä. Ja vaikka jonkun kieroutuneen yksilön mielestä ne eivät hyviä olisikaan, niin ainakaan niiden laadussa ei pitäisi olla minkäänlaista haukkumavaraa.

Suurin miinus tulee kuitenkin pelin elinkaaresta. 12 rataa plus loppuvastus eivät tarjoa muuta kuin kaipauksen peliin käytettyjä rahoja kohtaan. Onhan pelitunteja yritetty venyttää lisäämällä lähinnä turhauttava "puzzle", jossa tarkoituksena on kerätä kaikki tähdet kaikista radoista, mutta yritykseksi se on jäänytkin. Syynä on sen mahdottomuus. Koska radoista kerättäviin tähtiin kuuluu vihollisista saadut tähdet, joita toisinaan ei saa kiinni koska ne leijuvat ylöspäin, on kyllästyminen melkeinpä sinetöity. Useasti myös kun tappaa vihollisen, siitä tulevat tähdet lentävät radan seinän sisään, johon Aku ei pääse. Ja vaikka viholliset ilmestyvät kuvasta ulkona käytyä uudestaan, ei niistä saa enää menetettyjä tähtiä takaisin. Jos haluat siis kaikki tähdet vielä tämänkin jälkeen, ei auta muuta kuin aloittaa rata alusta. Mutta vaikka jaksaisit kaiken tämän tehdä, mitä saisit palkaksi? Yhden vaivaisen kuvan! Yhdestä radasta kerätyt tähdet poistavat Galleriassa yhden palasen alussa kokonaan peitetyn kuvan päältä.

Elinkaaren pituuden ollessa mitä on, on ymmärrettävää miksi DDA:sta löytyy salasanatallennus. Tämä ei siis haittaa tippaakaan juuri siksi, koska peli on läpäisty noin tunnissa, ellei kymmenissä minuuteissa. Paitsi jos tietysti haluaa alkaa keräämään aiemmin mainitsemaani kuvaa, saattaa salasanojen ylöskirjoittaminen alkaa pikkuhiljaa maistua puulta.

Vaikka Donald Duck Advancesta ei niin hyvä maku suuhun jäänytkään, ei sitä täysin lyttyyn voi haukkua. Onhan tämmöiset yhden illan pelipyrähdykset ihan mukavia sillon tällöin, ja jos ylimääräinen raha pakottaa lompakkoa niin mikäs siinä sitten. Mutta kauaa ei Akun parissa viihdy, ellei omaa hyvin ei-kyllästyvää pelimakua. Ja tässä puhutaan nyt ääritapauksista. Tätä peliä en kyllä uskalla mennä suosittelemaan pahimmille tasohyppelyiden ystäville tai paatuneimmille Aku-faneillekaan, semmoista jälkeä on Ubi Soft saanut aikaan. On hyvin todennäköistä, että mihin tahansa kätesi hyvin varustetun pelikaupan hyllyllä ohjaat, löytyy siitä rahoillesi Donald Duck Advancea vastinetta paremmin vastaava tuote.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi