Kadonnut fantasia

Taskukonsolit ovat osoittautuneet Square Enixille erinomaisiksi alustoiksi nyhtää Final Fantasy -sarjan sankoilta fanilaumoilta viimeisetkin eurot, jenit ja dollarit kukkaroistaan. Erinäisten sivutarinoiden ohella vanhojen Final Fantasy -klassikoiden uusiokäyttö tuntuu tätä nykyä olevan itsestäänselvyys. Jo pelkästään Game Boy Advancella kierrätettiin saagan vanhempia osia lähes koko 2D-tuotannon verran Final Fantasy III pois lukien.

Vaikka moista puuhaa ei aina katsotakaan hyvällä silmällä, tämän roolipelisarjojen veteraanin juuret ovat sen verran syvällä pelihistoriassa, että markkinoilta aikapäiviä sitten poistettujen osien henkiinherättämistä voisi pitää jonkinasteisena kulttuuritekona. Tuskinpa sarja olisi edennyt vuosien saatossa jo kolmanteentoista osaansa asti, mikäli jotakin ei olisi tehty oikein.

Uusintapainospuolella ollaan vähitellen siirtymässä uudemmalle käsikonsolisukupolvelle, jota luotsaa GBA:n sijaan Nintendo DS:lle kääntynyt Final Fantasy III. Kyseinen seikkailu onkin sangen mainio valinta tämän vääjäämättömästi etenevän pelijoukon lippulaivaksi, koska kolmatta fantasiaa ei ole julkaistu aikaisemmin Japanin ulkopuolella ainakaan virallisten tahojen toimesta. Varmaankin juuri tästä syystä kehittäjät ovat heittäytyneet DS-version kohdalla jokseenkin uudistustenhakuisiksi. Alkuperäinen NES-versio on päivittynyt karusta 2D-kuorestaan sarjan ensimmäisiä 3D-osia marginaalisesti muistuttavaksi seikkailuksi.

Jotakin uutta, jotakin vanhaa

Selkeästä graafisesta erosta huolimatta Lunethin, Arcin, Refian ja Inguksen laatikkomaiset polygonihahmot tuovat väkisinkin mieleen Cloudin ja kumppaneiden edesottamukset ensimmäisen PlayStationin Final Fantasy VII:ssä. Vain näyttävät CGI-välianimaatiot puuttuvat, ellei DS-kasetille ahdettua komeudellaan häikäisevää introvideota lasketa mukaan. Kirsikkana audiovisuaalisen kerman päällä toimivat Nobue Uematsun klassiset teemasävelet.

Kosmeettisilla uudistuksilla puhalletaan uutta voimaa etenkin tarinankerrontaan, vaikka kolmas fantasia onkin sarjan muiden alkupään pelien tapaan sitä kliseisimmän puoleista fantasiahuttua. Edellä mainittu sankarinelikko esimerkiksi koostuu neljästä orvosta, jotka paljastuvat tarujen kultaisiksi sotureiksi. Pyhien ennustusten mukaan juuri heidän on, yllätys yllätys, määrä kukistaa maailman pimeyteen verhonneet pahuuden joukot. Pienessä sivuroolissa hääräävä miekkonen nimeltä Cid lentoaluksineen ei liene erityisen yllättävä veto sekään. Vauhtiin päästessään suoraviivainen tapahtumasarja muutamine yllättävinekin piirteineen jaksaa kannatella mielenkiinnon rippeitä loppusuorille asti, kunhan pelitaitoja ja etenkin kärsivällisyyttä on riittävästi.

Huomattavin syy hermojen mahdolliselle palamiselle lienee se, että visuaalisesta päivityksestä huolimatta varsinaiseen pelirunkoon ei erityisemmin ole uskallettu kajota. Tietenkin hahmojen liikuttaminen sekä valikoissa navigointi luonnistuu näppäinten lisäksi kosketusnäytöllä, mutta muutoin seikkailu seuraa uskollisen oloisesti vanhoja jalanjälkiään.

Satunnaistaistelut ovat tuttua ja turvallista valikkopohjaista käskynjakoa: jokaiselle hahmolle valitaan vuoron alussa omat liikkeensä ja toivotaan parasta. Kun sekä omat että vihollisten siirrot on siirretty enemmän tai vähemmän satunnaisessa järjestyksessä, palataan jälleen pohtimaan uusia komentoja. Uudempien Final Fantasy -pelien aikamittareihin tai hahmojen tarkkoihin vuorolistoihin tottuneet pelaajat saattavat kirota järjestelmän jonkinasteista epätarkkuutta. Huonossa hapessa oleva sankari kun ei juurikaan kostu hänelle osoitetusta energiajuomasta, mikäli vihollinen ehtiikin latoa kuolettavan iskunsa ennen parannustoimia.

Vapaasti kullekin hahmolle määriteltävät työluokat sen sijaan tuovat taisteluihin oman mielenkiintoisen vivahteensa. Virkojen kirjo kattaa useamman eri tyypin maageja sekä monenmoisia taistelijoita. Useimmiten omilla mieltymyksillä pärjää pitkälle, mutta viholliskaartista löytyy myös tapauksia, joiden päihittämiseen tarvitaan jotakin tiettyä pestiä. Pidemmän päälle mukaan kertyy useita turhiakin virkoja, joten jää pelaajan arvioitavaksi, mitä niistä on syytä pitää ajan tasalla. Työluokat onnistuvat syventämään pelikokemusta entisestään, mikä on himoroolipelaajille pelkkää plussaa. Tavanomaisemmille pelaajille runsaudenpula sekä kunkin pestin kymmenen taistelun mittaiset totuttelujaksot pitkittävät turhaan pelin hitaanpuoleista kulkua entisestään.

Turhankin hardcore

Siinä missä satunnaistaisteluiden astetta vanhanaikaisemman mekaniikan pystyy vielä sulattamaan hymyssä suin, hardcore-faneille suunnattua vaikeustasoa olisi voitu hieman höllentää jo taskukonsoliformaatinkin takia. Etenemiseen vaadittavien aikamäärien takia Final Fantasy III ei yksinkertaisesti ole se paras valinta reissun päälle. Ongelman ytimeksi ei varsinaisesti koidu hahmojen kokemuspisteiden jatkuva nostaminen eivätkä välttämättä aikaa vievät taistelutkaan, vaan toinen toistaan pidemmät ja armottomammat luolastot olemattomine tallennuspaikkoineen.

Parhaimmillaan useita tunteja kestävät luolastotaivallukset kaipaisivat kipeästi edes muutamia tallennus- ja huoltopisteitä, etenkin jos sokkeloiden loppupäässä odottavat vihollispomot osoittautuvatkin sankarijoukolle ylivoimaisiksi vastuksiksi. Pomon pyyhkiessä pelaajalla lattiaa useiden tuntien taivallus ja siitä keräytyneet kehityspisteet menevät harmillisesti hukkaan, onhan edellinen tallennus niinkin kaukana kuin luolaston sisäänkäynnillä. Tässä suhteessa jopa GBA:n kaksiulotteisissa Final Fantasy -peleissä asiat ovat uudempaa ja hienompaa DS-veljeään paremmalla tolalla.

Final Fantasy III:lta voi kutakuinkin odottaa, mitä tämän legendaarisen saagan peleiltä yleensäkin odotetaan: pitkää ja laadukasta seikkailua. On kuitenkin syytä muistaa, että uusien kuorien alla on vanha peli hyvine ja huonoine puolineen. Näkökulmasta riippuen korkeahkon vaikeustason, aikaa vievät luolastot sekä vanhentuneen taistelujärjestelmän voi lukea plussiksi tai miinuksiksi, mutta näkipä asian miten tahansa, nämä seikat sotivat ikävästi taskukonsolipelien ideaa vastaan. Final Fantasyn ystäville kyseessä on kuitenkin kadonnut pala sarjan historiaa, mikä jo yksistään on riittävä syy tutustua seikkailuun — mieluiten pistorasian tai muun runsaanpuoleisen virtalähteen läheisyydessä.