Gray Matter

Seikkailupelien kultaisella aikakaudella 1980- ja 90-lukujen taitteessa kaksi oli ylitse muiden: LucasArts ja Sierra. Kummankin studion katalogista löytyy lukemattomia klassikoita, joita useat pelaajat muistelevat ja pelaavat yhä lämmöllä. Siksi genren kuihtuminen olemattomiin uuden vuosituhannen lähestyessä masensi useat fanit, mutta onneksi hiljattain on alettu elää seikkailupelien renessanssissa. Tietokoneelle tarjonta kasvaa yhä, eikä konsolien omistajiakaan ole täysin unohdettu. LucasArtsin erinomaiset Monkey Island -klassikot julkaistiin paranneltuina versioina molemmille konsoleille, ja Telltale Games on ottanut pioneeriaseman tuomalla episodikerronnan seikkailupelien formaattiin. Nyt on entisen sierralaisen puheenvuoro.

Mielen rajamailla

Jane Jensenia, jonka meriitteihin lukeutuu äärilaadukas Gabriel Knight -pelisarja, voidaan pitää yhtenä seikkailugenren arvostetuimpina henkilöinä. Ensisijaisesti kirjailijana ja vasta toissijaisesti koodaajana toimineen Jensenin ura tietokonealalla alkoi Hewlett Packardissa, mutta jatkui pelintekijänä silloisen Sierra Onlinen parissa. Hänen ensimmäinen sooloprojektinsa Gabriel Knight: Sins of the Fathers poikkesi studion kaavasta tarjoamalla synkän, faktaa ja fiktiota sekoittavan yliluonnollisen trillerin. Peli oli välitön menestys ja poiki nopeasti kaksi laadukasta jatko-osaa. Jensenin seuraavaa projektia saatiin kuitenkin odottaa. Jo vuonna 2003 julkistettu Gray Matter (tuolloin vielä salanimellä Project Jane-J) joutui taloussuhdanteiden, jatkuvien tiiminvaihdosten ja jäädytysten uhriksi, minkä seurauksena pelin julkaisu myöhästyi loppuvuodelle 2010. Silloinkin vain rajoitetusti Espanjaan ja Saksaan. Muu Eurooppa joutui odottamaan vielä kolme kuukautta.

Pitkän taipaleen tuotannossa kulkenut Gray Matter seuraa aloittelevaa taikuria nimeltä Samantha Everett. Kulkuneuvona toimineen moottoripyörän tehdessä tenän lähellä Oxfordia, Sam tekeytyy paikalliseksi opiskelijaksi värväytyessään kartanoonsa eristäytyneen neurobiologi David Stylesin assistentiksi. Aikanaan arvostettu professori on aloittanut asuntonsa kellarissa uuden salamyhkäisen kokeen. Pian testien aloittamisen jälkeen yliluonnolliset tapahtumat alkavat kasaantua kartanossa ja sen lähialueilla, mikä herättää nuoren taikurin mielenkiinnon.

Gray Matter jatkaa tekijällensä tyypillistä tapaa yhdistää yliluonnollinen osaksi syvää taustatietoihin vihkiytymistä. Mielen ja muistin syövereihin sukeltava juoni on mielenkiintoinen ja paikoin painostavan tunnelmallinen. Maallikolle neurobiologian säikeet ovat pelkkää hepreaa, mutta Jensen onnistuu tuomaan esiin vain tarinalle tarvittavat tiedot ilman ylimääräistä jargonia. Paikoin aiheet tosin sivuutetaan liiankin pintapuolisesti, mikä osin johtuu pelin tarkastelukulmasta. Vaikka pelattavia henkilöitä on kaksi, pääpaino pysyy Samanthan puolella. Neito seuraa asiaa silmänkääntäjän näkökulmasta, jolloin jokainen yliluonnollinen tapahtuma on vain osa suurempaa peliä. Samanthalla pelaaminen viekin peliä juonellisesti eteenpäin hänen selvitellessä tapahtumia ja samanaikaisesti etsiessä pääsyä salaisen Daedalus-taikuriklubin jäseneksi. Stylesin osuudet ovat tapahtumapaikoiltaan huomattavasti rajatummat miehen velloessa menneessä, ja lähinnä taustoittaen pelin tapahtumia.

Mysteereitä ja taikuutta

Pelaaminen koostuu perinteisistä seikkailupeliopeista. Jaksoihin jaettu kerronta koostuu muutamista suoritettavista tapahtumista ennen kuin juonta edistetään eteenpäin välianimaatioiden siivittämänä. Yksinkertaisimmillaan tehtävät hoituvat vain katsomalla tietokoneelta kaikki videologit, mutta parhaimmillaan pelaaja joutuu turvautumaan omiin lahjoihinsa selvitellessä varsinkin Daedalus-kerhon jättämiä arvoituksia. Pääasiallisesti ongelmat ratkeavat keskustelemalla henkilöiden kanssa sekä tarvittaessa oikeita tavaroita hyödyntämällä. Useamman kuin kerran Samantha joutuu myös turvautumaan silmänkääntötemppuihinsa, jotka hoidetaan oman tympeähkön minipelin kautta. Jokaista temppua ennen Samanthan pitää visualisoida tapahtuma, mikä pelillisesti tarkoittaa vaiheiden asettamista oikeaan järjestykseen. Virheistä ei sakoteta ja lunttilappu on jatkuvasti luettavissa, minkä vuoksi kokemus on hivenen päälleliimatun oloinen.

Gray Matter pysyy ansiokkaasti loogisuuden rajoissa ongelmissa, joista muutamat varsinkin ovat herkullisen pirullisia. Suurin osa pulmista ratkeaa tosin juuri vailla minkäänlaista interaktiota, minkä vuoksi pelaaminen tuntuu paikoin liikkuvan kuvan seuraamiselta. Tunnetta vahvistaa yksinkertaistettu käyttöliittymä, mikä antaa pelaajalle aina tasan yhden vaihtoehdon tarkastella kohdetta. Kun esimerkiksi taikuutta tarvitaan huijaamaan videokasetti itselleen, ilmestyy kohteen päälle automaattisesti taikurin hattu ja sitä seuraava taikakirjan selaus oikean tempun löytämiseen. Mentävät tapahtumapaikat ovat lisäksi värikoodattu siten, että niistä selviää onko jokin alue jo läpikoluttu vai löytyykö sieltä vielä juonelle kriittisiä tapahtumia. Kädestä pitely on ristiriidassa pelin muuhun tapaan jättää pelaaja usein tyhjän päälle keksimään seuraavaa askelta, eikä hommassa välillä tunnu olevan mitään tolkkua. Tämä johtaa usein myös siihen, että viimeistä ratkaisevaa tekoa metsästää turhautuneena ympäriinsä vain huomatakseen, että tällä kertaa asiat pitikin tehdä juurta jaksaen itse.

Konsolille muokattu uusi käyttöliittymä vaatii totuttelua. Perinteisen osoita ja klikkaa -järjestelmän sijaan hahmoa ohjataan tatilla suoraan. Toisin kuin voisi tosin kuvitella, pelaaja ei pysty kuitenkaan vaikuttamaan ympäristöön millään tavalla suoraan, vaan tekemisiinsä pitää aina avata liipaisimen takana oleva toimintopyörä. Rinkula näyttää maksimissaan kaksitoista lähintä kohdetta, joita klikkaamalla hahmo kävelee kohteen luokse suorittamaan ennalta määritellyn toiminnon. Systeemiä ei voi millään ilveellä sanoa järin onnistuneeksi. Edes yksinkertaista kävelyä seuraavaan huoneeseen ei voi suorittaa ilman toimintopyörän avaamista ja oikean kohteen etsimistä. Suolaa haavoihin kaadetaan kohteiden täysin epäloogisella järjestyksellä ympyrässä. Vaikka seikkailupiireissä select-napin taakse kätkeytyvää ruudun kaikki interaktiiviset kohteet paljastavan ilmaisimen voisikin mieltää huijaukseksi, ei Gray Matteria yksinkertaisesti kannata pelata ilman jatkuvaa opastusta.

Raskas kehitysprosessi

Gray Matterin pitkä ja tuskainen taival näkyy. Yksityiskohtaisissa käsinmaalatuissa taustoissa liikkuvat polygonihahmot ovat karkeasti mallinnettuja. Kaikennäköinen vuorovaikutus hahmojen tai tavaroiden välillä on olematon, koostuen usein vain yksinkertaisesta käden nostosta. Jopa tatilla ohjatessa hahmot töksähtelevät tökerösti kesken kävelyn, minkä vuoksi liikkumisen paikasta toiseen jättääkin usein tietokoneen armolle. Todellisista sijainneista toisinnetut taustat näyttävät onneksi loistavilta. Toisin kuin välianimaatiot, jotka koostuvat hyvin yksinkertaistetuista ja liikkeestä karsituista flash-kuvista. Pelikuvan ja animaatioiden välinen eroavaisuus on kaiken lisäksi niin poikkeava, ettei hahmoja osaa yhdistää toisiinsa.

Onneksi vahinkoa otetaan takaisin suorastaan hyytävän erinomaisella sävellyksellä. Jane Jensenin aviomies ja hovisäveltäjä Robert Holmesin score jatkaa samalla linjalla kuin miehen kauniit luomukset Gabriel Knight -sarjassa. Koskettavat pianoteemat ja selkäpiihin iskostuvat orkesterivedokset muistuttavat paljon legendaarista trilogiaa, mutta onnistuvat silti luomaan kokonaan oman tunnelman. Parhaimmillaan Holmes osaa manipuloida pelaajan tunnetiloja pelottavan taidokkaasti epäonnisesta visuaalisuudesta huolimatta. Myös ääninäyttelijät suoriutuvat dubbauksesta virheittä, vaikka dialogia olisi mieluusti kuullut enemmältikin.

Gray Matter raastaa seikkailupelien ystävän sielua. Pelistä tahtoisi pitää paljon enemmän, mutta niin moni asia haraa kokonaisuutta vastaan. Jane Jensenin kynänjälki on edelleen eheä, minkä vuoksi on ikävä nähdä tuotannollisten ongelmien koituneen muutoin varsin laadukkaan pelin esteeksi.

Galleria: 

Kommentit

Hm, tekisi mieli ostaa tämä peli. :)

Konsoleilla Wiitä ja DS:ää lukuunottamatta en seikkailupelejä suostu pelailemaan kontrollin takia, mutta PC-versio pelistä ainakin oli melkoisen makoisaa pelattavaa. Ei tällä Gabriel Knightin tasolle ylletä ja tekninen puoli vaikuttaa melko halvalla tehdyltä, mutta juoni on mielenkiintoinen ja hahmot hyviä. Ehkä jännittävä asetelma lopussa vähän lässähtää, mutta siitä huolimatta huomasin janoavani lisää. Toivonkin että tästä kehittyisi pidempi sarja. Näiden hahmojen parissa viettäisi mielellään enemmänkin aikaa. Jane Jensen ei petä kunhan ei odota mitään yhtä massiivista kun Gabriel Knightit. Paras PC-seikkailu pitkään aikaa. Viime vuosina ne parhaat seikkailut ovatkin ehkä hieman yllättäen olleet DS:llä.

Kommentoi

Kirjaudu kommentoidaksesi