Monopoly Streets

Nykymuotoinen Monopoly täytti viime vuonna 75 vuotta. Suositusta lautapelistä on julkaistu monia eri versioita, mutta muutokset ovat olleet pääasiassa kosmeettisia. Voisi kuvitella, että konsoleille tuoduissa versioissa olisi lähdetty hakemaan massiivisempaa muutosta, mutta toisin on käynyt. Aiemmissa peleissä on ollut lähinnä erilaisia sääntövariaatioita ja lautamalleja. Edellisessä vuonna 2008 julkaistussa Monopolyssa mukana oli myös nappien rämpyttämiseen ja reaktioihin nojaavilla minipeleillä kyllästetty versio. Monopoly Streets luottaa onneksi enemmän perinteiseen toimintamalliin eikä minipelejä nähdä laisinkaan.

Vanha sisältö uudella kuorrutteella

Ulkoisesti suurimmasta uudistuksesta pääsee nauttimaan ottamalla kiinteistökeinottelijoiden temmellyskentäksi Monopoly City -pelilaudan, jossa pelaajat kulkevat tavallisen laudan sijasta kadulla talojen lomassa. Tämä ratkaisu tuo peliin eloa, mutta tekee sen valitettavasti pelattavuuden kustannuksella. Nappuloiden sijainti, tonttien omistussuhteet ja etenkin pelitilanteen kokonaiskuva ovat huomattavasti vaikeampia hahmottaa kuin tavallisella pelilaudalla pelatessa. Kaupungin tontit ovat aluksi pelkkää tyhjää joutomaata, mutta omistajanvaihdoksen yhteydessä hiekkamaa vaihtuu puistoksi ja rahavarojen salliessa tontille kohoaa komeita taloja tai jopa hieno hotelli. Tontin arvo vaikuttaa myös rakennuksien ulkoasuun, sillä eihän se käy päinsä, että Korkeavuorenkadulla olisi hienommat talot kuin Erottajalla. Harmillisesti peliä ei kuitenkaan ole lokalisoitu eikä näitä kotoisia kadunnimiä päästä näkemään. Suomenkielisenä Monopoly olisi ollut paljon helpommin lähestyttävissä varsinkin peliharrastuksensa alkutaipaleella oleville pelaajille.

Sääntömuunnoksia on riittävästi jo valmiiksi ja halutessaan säännöt pystyy muokkaamaan omaan makuunsa sopiviksi. Mielenkiintoisin sääntöuudistus on mahdollisuus ottaa peliin mukaan kolmas noppa. Tämä kuusikylkinen, mutta kahdeksalla eri mahdollisella tuloksella varustettu taikanoppa käyttäytyy aivan kuten tavallisetkin nopat, mutta lisänä on bussi ja Monopolymies -osumat. Bussin saadessaan pelaaja saa itse valita, liikkuko kummankin nopan silmälukujen osoittaman askelemäärän vai valitseeko pelkästään toisen nopan tuloksen. Monopolymies-nopalla nappulan kuuluisi ohjekirjan mukaan liikkua vuoron päätteeksi seuraavalle vapaalle tontille. Jostain syystä välillä kuitenkin tuntuu, ettei toiminto noudata mitään logiikkaa, sillä toisinaan se saattaa ohjata nappulan jo myydylle tontille, vaikka laudalla olisi tyhjiäkin tontteja. Huumori on vähissä, kun samalla vuorolla osuu ensin toiseksi kalleimman tonttirykelmän hotellille ja heti perään kaikista kalleimmalle tontille tarkistamaan hotellin taksoja. Rahoja vastaanottava osapuoli luonnollisesti hieroo karvaisia käsiään, kun onneton matkalainen laskeskelee montako taloa joutuu myymään syntyneiden velkojen kuittaamiseksi.

Kimpassa on kivempaa?

Paikallinen moninpeli kavereiden kanssa olisi epäilemättä pelin parasta antia, jos se ei vaatisi omaa ohjainta jokaiselle pelaajalle. Harvalla on kuitenkaan neljää ohjainta, mikä on vaatimus täyden porukan peliin. Blu-Ray -kaukosäädintä pystyy onneksi käyttämään ohjaimen korvikkeena, mutta kahdella lisäohjaimella höystetty peli tulee äkkiä maksamaan pitkälti yli sata euroa. Vaikka tarvittava ohjainarsenaali olisi käytettävissä, häviää konsoliversio selkeästi lautapelille. Lautapeli on parhaimmillaan, kun neljän kaveruksen voimin kokoonnutaan laudan ääreen ratkomaan kuka on seurueen kovin bisnesmies. Konsoliversiossa ei ole lainkaan samaa meininkiä, vaikka samalla koneella pelattaisiinkin. Vanha konsti on tässäkin tapauksessa parempi kuin pussillinen uusia.

Pelin sisäisestä kaupasta voi ostaa lisää pelinappuloita ja -lautoja, jotka ovat suurimmaksi osaksi tuttuja aiemmasta Monopolysta. Osan ostoksista pystyy maksamaan pelissä hankituilla varoilla, mutta osa täytyy ostaa ihan oikealla rahalla. Nenään kulkeutuu melkoinen rahastuksen katku, kun huomaa tavallisen pelilaudan hinnaksi melkein kaksi ja puoli euroa ja city-laudan hinnaksi karvan alle seitsemän euroa.

Moninpeli verkossa olisi hyvä ominaisuus yksinäisille Monopoly-addikteille, ellei se olisi erittäin epävakaasti toimiva viritys. Testi-illan kolme ensimmäistä peliä päättyivät kesken leikin jumittaviin tai loppumattomasti liikkuviin nappuloihin. Muutama peli saatiin onnistuneesti päätökseen, mutta niihinkään ei löytynyt tarpeeksi pelaajia, vaan taistot olivat kahdenkeskisiä. Toimiva verkkopeli olisi voinut pelastaa paljon, mutta toteutusta ei voi kuvailla juurikaan muilla sanoilla kuin surkea tai pelaamiskelvoton. Jos jaksaa taistella onnettoman verkkopelin kanssa pokaaliin oikeuttavan kymmenen voiton edestä, kuuluisi samalla ansaita myös vuoden teräshermo-palkinto. Verkkopeli ei tietenkään voi koskaan olla niin huono, etteivätkö pelaajat saisi sitä vielä huonommaksi. Jos onni sattuu olemaan myötäinen ja saa täyden neljän hengen pelin pystyyn, on erittäin todennäköistä, että puolet pelaajista katoaa linjoilta heti ensimmäisen kierroksen jälkeen. Hidastelevat pelaajat tuovat myös oman mausteensa keitokseen. Pelin pystyy nimittäin jättää pyörimään samalla kun käy vaikkapa vessassa tai syömässä. Jos pelaaja ei määräaikaan mennessä tee siirtoaan, tekee tekoäly oletussiirron. Vastustajille tämä näkyy jatkuvana odotteluna; ensin odotellaan 15 sekuntia noppien heittoa, sen jälkeen 30 sekuntia vuoron päättymistä.

Onko lautapeli kuitenkin kuningas?

Alelaarista hankittuna Monopoly Streets toimii ainakin helppona trophy-saldon kartuttamisen välineenä. Pystien kerääminen voi sekin aiheuttaa tarpeetonta nousua verenpaineessa, sillä automaattista tallennusta jäädään toisinaan suorittamaan loputtomiin eikä tilanteeseen ei auta mikään muu kuin pelin uudelleenkäynnistys. Paikallinen moninpeli vaatii melkoista rahallista satsausta. Verkkopeli kärsii pelaajien puutteesta ja on muutenkin rikki. Yksin tekoälyä vastaan pelaaminen taasen käy äkkiä äärimmäisen tylsäksi, sillä vaikka vastustajiksi ottaisi kolme kovatasoisinta koneen ohjastamaa peluria, on peli silti helppo, perustuuhan se suurimmaksi osaksi tuuriin.

Jos haluaa leikkiä kiinteistömogulia yksin, ei Monopoly Streets ole täysin kelvoton vaihtoehto, mutta aiemmin julkaistu Monopoly täyttää epäilemättä samat tarpeet vähemmällä hampaiden kiristelyllä. Jos taasen lähipiirissä on innokkaita kavereita, joiden kanssa pelit saa pystyyn, kannattaa ennemmin ostaa lautapeliversio ja säästää rahansa vaikkapa peli-illan tarjoiluihin.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi