Pienen Thunder Lotus Games -studion Spiritfarer olisi voinut jäädä kokematta ilman Xbox Game Pass -palvelua, johon peli varoittamatta ilmaantui eräs kaunis syyspäivä. Tietämättä yhtään mistä on kyse, pistin pelin tulille – ja voi veljet hyvä, että pistinkin!

Lautturiksi lautturin paikalle

Spiritfarer alkaa päähahmo Stellan ja tämän söpön Daffodil-kissan päätyessä kasvokkain myyttisen Charon-olennon kanssa. Viimeksi mainittu heittää syystä tai toisesta Stellan suorittamaan omaa missiotaan saattaa henkiolentoja kohti tuonpuoleista. Avuksi valjastetaan valtavan suuri laiva, josta pitäisi pitkän matkan varrella kyhätä niin kelvollinen kulkupeli kuin myös tunnelmallinen kotipesä viimeistä kyytiään odotteleville sieluille. Kuten arvata saattaa, on homma luonnollisesti reilusti helpommin sanottu kuin tehty.

Nättiäkin nätimpi

Heti kättelyssä pelaajan eteen lätkäistään niin kaunis pelimaailma, että moista harvoin pääsee todistamaan. Ilmeisesti täysin käsin piirretty – vanhat kunnon Don Bluthin ja Disneyn tuotokset mieleen tuova – animaatiotyyli hivelee silmää ikimuistettavalla tavalla. Myös ympäristöt ja erityisesti hahmojen liikkeet ovat ihastuttavan eläväisiä retrohtavasta taidesuuntauksesta huolimatta. Ulkoisesti Spiritfarer on raikas tuulahdus loputonta harmautta ja ankeutusta ylitsepursuavien nykypelien massassa. Myös minimalistinen äänimaailma ja tunnelmaa mainiosti komppaavat taustakappaleet ovat ehdottomasti sitä – jonnet ei muista – parasta A-ryhmää.

Haluan sata porkkanaa, eikun persikkaa

Pelillisesti Spiritfarer onkin sitten astetta perinteisempi tekele, joskin erittäin onnistunut sellainen. Stellan viimeistä matkaa tekevien kavereiden sinne tänne rönsyileviä toiveita toteutetaan keräämällä loputtomasti resursseja, minkä seurauksena tavoitteissa madellaan eteenpäin hitaasti, mutta varmasti. Tukikohtana toimivan laivan kehitys käynnistyy kyhäämällä kannelle vierasmökki. Tämähän ei tietystikään onnistu ilman puuta ja metalleja, joten lähisaarelta tulisi löytää kaivattuja rakennustarpeita. Prosessi eskaloituu jatkuvasti suuremmaksi ja suuremmaksi, kunnes tuplasti alkuperäistä massiivisemmaksi kasvaneen laivan kannelta löytyy lampola, puutarha, navetta, kasvimaa, keittiö, sepän paja, valimo, tuulimylly, kellari, kangaspuut ja paljon muuta.. Tokihan myös persoonalliset hahmot tarvitsevat omat asuinsoppensa, joita tietysti myös voi päivittää useampaan otteeseen!

Rakentamisen, resurssien keräämisen ja tutkimusmatkailun muodostama pyhä kolminaisuus toimii ihastuttavan koukuttavasti, eikä tekemisen paljous ala missään vaiheessa ahdistaa. Tästä kiitos Spiritfarerin lempeälle lähestymistavalle, missä pelaajaa ei koskaan rangaista tämän toilailuista. Enintään kyydissä matkustavat otukset saattavat silloin tällöin kommentoida nälkäänsä – tämäkään ei onneksi aiheuta sen kummempia seuraamuksia. Vaikka pelin pääteema onkin kuolema, ei Stella voi matkan varrella itse kuolla pelaajan puuhasteluista johtuen.

Sibulea silmässä, taas

Koskettava tarina ja sen muodostama haikea tunnelma on läsnä kaikkialla. Vaikka Spiritfarer näyttää söpöltä, käsittelee se yllättävänkin rankkoja aiheita, vieläpä hyvin aikuismaiseen tyyliin. Mainiosti kirjoitetut kyytiläiset puhuvat menneestä elämästään avoimesti, kirosanojakaan säästelemättä. Tekstipohjainen dialogi on kynäilty esimerkillisesti, ja siihen on puserrettu enemmän tunnetta kuin yhdessä geneerisessä sadan tunnin japanilaisessa roolipelissä yhteensä. Tapetille nostetaan sen väistämättömän, eli kuoleman lisäksi muun muassa syrjäytyminen, yksinäisyys, parisuhteen ongelmat sekä vanheneminen ja sen mukanaan tuomat sairaudet – näistä asioista on hyvä puhua ja näitä on hyvä tuoda esille, vaikka sitten pienen indiepelin keinoin.

Opi sanomaan hyvästi

Spiritfarer on ainutlaatuinen peli, millaisia tulee vastaan harvakseltaan. Itse pelaan nykyään enimmäkseen The Last of Us Part II:n kaltaisia vahvasti tarinallisia seikkailupelejä, mutta Stellan väsymätön uurastus vei kuitenkin täysin mukanaan varmasti ainakin 30 pelitunnin ajaksi. Savottaa ei vain voinut jättää kesken, ennen kuin jokaisen henkiolennon tarina oli käyty läpi ja näitä halattu tuonelan porteilla sen vihoviimeisen kerran. Hyvää matkaa!

Ainiin, ja sitä Daffodil-kissaa VOI, ja PITÄÄ paijata – jatkuvasti ja kokoajan!