alienation

Isän Maan puolustajat

Housemarque käytti kerrassaan mainiosti näytönpaikkansa, kun se sai Resogunin parhaille pelipaikoille PlayStation 4:n julkaisuun. Ulkopuolisen firman Dead Nation -käännös sen sijaan sai jopa vähän risuja, mutta nyt helsinkiläisstudio näyttää kuitenkin Alienationilla, kuinka jatko-osa hoidetaan kunnialla maaliin.

Kyynisempi peluri varmasti olettaisi nimen perusteella, että Alienation vaihtaa vain Dead Nationin epäkuolleet avaruusolioihin. Näinhän se homma periaatteessa hoituu: tällä kertaa ulkoavaruuden mönkijäiset pistävät Maan matoset ahtaalle zombien sijaan. Pelaaja hyppää vastarintaa tekevän UNX:n erikoisjoukkojyrän saappaisiin ja laittaa Maahan tulijaa laumoittain lihoiksi. Käytännössä taistelukentällä räiskitään menemään kahden tatin voimin parhaimmillaan eeppisten vihollisjoukkojen ympäröimänä, joten hyväksi todettu perusmekaniikka on ennallaan.

Alienation yllättää nappaamalla hyväksi todettuja piirteitä sekä Housemarquen omista tekeleistä että muiden tuotoksista. Toimintaan saadaan sähäkkyyttä pirskottelemalla sekaan rahtunen Resogunia. Viholliset paitsi suihkivat energiapyssyköillään myös jättävät kuollessaan jälkeensä kaikenlaista väistämisen ja keräämisen arvoista. Vihulaisten ja ammusten seassa sinkoilemista puolestaan edesauttaa napakka spurtti, jonka oikea-aikainen käyttö osoittautuu kullanarvoiseksi. Pelaaminen muistuttaa klassista taitopohjaista räiskintää Dead Nationia enemmän ajauttumatta kuitenkaan todelliseksi luotihelvetiksi.

Räjäytetyn Maan taktiikka

Välittömän sujuvat kontrollit ja visuaalinen ilotulitus tekevät toiminnasta nautinnollista, mutta siinä sivussa Alienation ujuttaa lisäkoukkua Diablo-henkisellä hahmonkehityksellä ja tavaranhamstrauksella. Pöytään lyödään kolme hahmoluokkaa, jotka sujahtavat toimintaroolipelien perusmuotteihin. Tankki kestää ja vihmoo vahinkoa, kun taas sabotööri liikkuu ketterästi sekä huomaamattomasti biospesialistin tarjotessa lääkintätukea.

Hahmoluokkien erot näkyvät jokapäiväisessä lahtaamisessa liikkumisen, pääaseiden ja erikoiskykyjen kautta. Esimerkiksi sabotööri voi pysytellä etäämmällä hyvällä kantamalla siunatun konepistoolinsa ansiosta ja tehdä nopeita pistohyökkäyksiä rivakan spurttinsa turvin. Vihollismassojen keskellä kannattaa taasen aktivoida ilmahyökkäys, joka täyttää koko ruudun räjähdyksillä.

Alienationin ei muuten himmaile tuhovoiman kanssa ollenkaan. Parempia aseita tippuu tuttuun tapaan vähitellen, mutta välillä eteen tulee legendaarisen tason tykkiä erityisellä lisämausteella höystettynä. Tarkkuutta vaativa revolveri saattaa esimerkiksi pudottaa kranaatin tai lähettää liikkeelle bumerangin viholliseen osuessaan. Aseista saa lisää mehua irti keräämällä taistelukentältä päivitykseen vaadittavia resursseja, joten sen täydellisen pyssykän metsästämiseen saa laitettua tunnin jos toisenkin.

Tuhovoima ei tietenkään vähene, kun kentälle heitetään kerralla neljä taistelijaa verkon välityksellä. Yhden konsolin yhteistyötilan puuttuminen harmittaa toki, mutta sen pitäisi ilmestyä myöhemmin päivityksenä. Toisaalta peli yltyy ajoittain sen verran hektiseksi ruudun täyttyessä toiminnasta, että tapahtumien mukana pysytteleminen tuottaa vaikeuksia jo ilman toista pelaajaakin. Tuntemattomien taistelutoverien mukaan liittyminen on myös tehty helpoksi, joten peliseuran löytämisestä hauskuus ei jää kiinni.

Ylipäätänsä pelaaminen on tehty helposti lähestyttäväksi, vaikka pelimekaniikka tarjoaa haastetta. Kampanja on jaettu ytimekkäisiin tehtäviin, jotka sutaisee parhaimmillaan läpi alle kymmenessä minuutissa, joten se istuu ihanteellisesti pieninä annoksina pelattavaksi.

Jalat Maassa

Suuremmassa mittakaavassa Alienationia kiusaavat silti samat haasteet kuin esimerkiksi Destinyä. Molemmat pelit vetoavat ihmisten haluun hamstrata tavaraa ja kasvattaa lukemia erinäisissä mittareissa, mutta helsinkiläisten tuote onnistuu välittämään voimantunteen käytännön pelitapahtumissa Bungien räiskintäeeposta paremmin. Ennen pitkää myös Alienation ajautuu samojen tehtävien suorittamiseen uudelleen ja uudelleen, vaikka kaavaa rikotaankin vapaaehtoisilla välitavoitteilla ja visiiteillä muukalaisten avaruusaluksiin.

Toisto pudottaa väkisinkin osan pelaajista pois oravanpyörästä, sillä pelimekaniikan ja teknisen toteutuksen loistokkuudesta huolimatta Housemarquen peli ei hehku omaperäisyyttään. Vihollisten tai ympäristöjen ulkonäkö saati kampanjan tarinallinen anti eivät painu mieleen erityisellä tavalla, vaikka taiteellinen suunnittelu palvelee pelattavuutta erinomaisesti. Lisäpiristystä saa kokeilemalla eri hahmoluokkia, mutta niiden vaihtelemisesta olisi voitu tehdä helpompaa. Samoin esimerkiksi aseiden nimet voisivat olla geneeristä “Tason 9 Revolveri” persoonallisempia.

Ongelmia ei kuitenkaan kannata liioitella: Alienation viihdyttää mainion tuntumansa ansiosta erinomaisesti ilman täydellistä oravanpyörälle antautumistakin. Näin kesän leffakauden lähestyessä mieleeni juolahti, että Housemarquen uutukainen olisi muuten sopinut erinomaisesti uuden Independence Dayn lisenssipeliksi – Jeff Goldblumin läsnäolo olisi varmasti tuonut peliin myös kaivattua karismaa.

Kirjaudu kommentoidaksesi