Helvetillistä räiskettä vanhojen aikojen hengessä

Yhdysvaltalaista id Softwarea voidaan pitää ensimmäisen persoonan räiskintägenren kantaisänä. Kun ansioluettelo täyttyy Wolfenstein 3D:n, Doomin ja Quaken kaltaisista ysäriklassikoista, ei vakuuttava perimä jätä liiemmin arvailun varaa. Hienosta historiasta ja ahkerasta oman teknologian hyödyntämisestä huolimatta kilpailijat ovat kiilanneet ohi vasemmalta ja oikealta. Pari vuotta sitten ruotsalaiselle Machine Gamesille ulkoistettu Wolfenstein: The New Order palautti kuitenkin uskon vanhojen koirien uusiin temppuihin yhdistelemällä hienosti muinaisaikojen suoraa toimintaa moderneihin elementteihin. Nyt id Softwaren kehittämä DOOM palaa isoin kirjaimin tyyliteltynä ja samaista reseptiä hyödyntäen: museoikäisen alkuperäisteoksen henkeä kunnioittaen mutta oikeista kohdin nykyaikastamalla.

Tunnelmoinnit tuonelaan

Vahvasti mielipiteitä jakaneen kolmannen osan pitkänsitkeä kauhunluonti pimeyden syövereissä heitetään onneksi romukoppaan. Sarjan käytännössä uudelleenkäynnistävän pelin henki käy selväksi jo alkumetreillä, kun kahleista vapautuva avaruusmariini vetää ensitöikseen ympärillä ihmettelevää demonilaumaa turpaan ja viimeistelee brutaalin urakan käteen eksyvällä pistoolilla. Seuraavan kulman takana häämöttääkin jo lisäturvaa suova haarniska, joten verikekkereiden makuun päästään välittömästi ilman turhia jaaritteluita.

Juonen suhteen ei koeta järisyttäviä yllätyksiä, sillä käänteet hiihtelevät vanhoja latuja. Marsilaisen tutkimuskeskuksen epäonnisten kokeiluiden seurauksena helvetin portit räjähtävät auki, ja anonyymi sankarimme jää ainoaksi toivoksi katastrofin tukahduttamisessa. Tarinaa ei edes yritetä tunkea kampanjan keskiöön, vaan tapahtumia tyydytään valottamaan pääosin radiokeskusteluiden sekä ympäristöstä poimittavien audionäytteiden kautta. Fokus pidetään tiukasti hektisessä toiminnassa – ja sitähän riittää.

Monenkirjavassa ja runsaslukuisessa mörköjoukossa tavataan suurin osa vanhoista naamoista, kun paluun tekevät muun muassa raivokkaasti päälle käyvät Pinky-variaatiot ja Baron of Hell -sarvipää sekä kauempaa tulipalloillaan häiriköivät Impit monien muiden suosikkien lisäksi. Toinen toistaan haastavampia, tavallaan jo ikonisiksi nousseita vihollisia esitellään porrastetusti matkan varrella. Tämä pitää räiskinnän tuoreena lähes koko taipaleen ajan. Ainoastaan yli kymmentuntisen kampanjan loppupuolella toiston tunne alkaa hiipiä puseroon, kun kohtaamisiin ei keksitä enää uusia tasapainoa horjuttavia jippoja.

Tulta päin

Kokonaisuutena räiskintädynamiikka edustaa genren ehdotonta huippuluokkaa: kitarapainotteisen toimintamusiikin käynnistyessä voi olla varma, että nopeatempoista viihdettä tarjoillaan kohta koko rahan edestä. Helvetin voimien myllerryksessä ei auta piileskellä nurkan takana odottelemassa energiapalkin palautumista, sillä lääkintätarpeet täytyy perinteitä kunnioittaen haalia kentistä – tai kuolleilta vihollisilta. Paikoilleen jähmettyminen tarkoittaa yleensä kuolemaa, kun koko vastuskööri vyöryy aggressiivisesti pelaajaa kohti. Käyttöön täytyykin ottaa vanhan koulukunnan opit. Liikkeessä on pysyttävä alituisesti, ja tilanteet rauhoittuvat vasta viimeisen demonin palattua takaisin manan maille. Aseita vaihdellaan lennosta vihollistyyppejä mukaillen, kun kuolemaa kylvetään lonkalta räiskien genren kultakauden tapaan. Toisin kuin alkuperäisten Doomien aikaan, ohjattavuus toimii konsolin padilla täydellisen sulavasti. Kuoleman koittaessa syyllistä kannattaa etsiä ainoastaan peilin kautta.

Urakassa selviytymiseen tarvitaan luonnollisesti kunnon työkalut, eikä DOOM pihtaile arsenaalinsa kanssa. Alun pistooli jätetään nopeasti varustelaukkuun pölyyntymään, kun tyydyttävän tehokas haulikko lunastaa yleisavaimen roolin vastustajien sisuksien tarkastelussa. Uusia tussareita esitellään sopivassa tahdissa, eikä joukkoon mahdu yhtään turhanpäiväiseksi luettavaa tapausta. Panoksia jaellaan erinomaisella tarkkuudella. Vaikka liialliseeen tuhlailuun ei ole varaa, järkeä käyttämällä kenttiin ripotellut resurssit riittävät mainiosti. Ylivoimaisimpia aseita, kuten sarjalle ikonista moottorisahaa sekä BFG-supertykkiä päästään ulkoiluttamaan hieman harvemmin, mutta oikein hyödynnettyinä ne kääntävät epätoivoisimmat tilanteet pelaajan hyväksi.

Hahmoa ja välineitään pääsee matkan varrella kehittämään sekä kokemuspisteiden kautta, että pelin lukuisia salaisuuksia ja haasteita selvittämällä. Etenkin tussareiden kakkostoimintojen jalostaminen pidentää huomattavasti omaa eliniän odotetta. Uutena ominaisuutena esitellään brutaalit viimeistelyliikkeet, joita voi suorittaa käytännössä kaikille vihollisille riittävän esityön jälkeen. Kunhan demoni alkaa akuutin lyijymyrkyksen seurauksena hehkumaan oranssina, pääsee avaruusmariini purkamaan patoumiaan lähikontaktissa. Verisistä erikoislopetuksista palkitaan elinvoimalla, joten viimeistelyt sulautuvat luonnolliseksi osaksi taisteluita. Ratkaisu toimii hyvin, sillä se osaltaan kannustaa sukeltamaan toiminnan keskiöön nurkissa värjöttelyn sijaan.

Kampanja kruununa

Kilpailullisen moninpelin anti jää mainion kampanjan varjoon. Muinaiseen sinkohippaan yhdistellään nykytrendin mukaisesti kustomoitavia hahmoluokkia sekä taistelukentille kutsuttavia apujoukkoja demonien muodossa. Hyvästä yrityksestä huolimatta sokkeloisissa, ahtaissa ja visuaalisesti ankeissa kentissä räiskimisen viimeinen koukku jää uupumaan. Lopputulos ei oikein itsekään tiedä kumartaisiko menneelle vai nykyisyydelle. Yhteydet pelaavat moitteetta ja erinomaiset kontrollit toimivat moninpelissäkin erinomaisesti, joten tekniikasta homma ei sentään jää kiinni. Aika näyttää miten pitkään DOOM onnistuu motivoimaan taistelijoitaan kentälle, sillä luvassa on joka tapauksessa täyden kausipassin verran ladattavaa lisäsisältöä.

Yhteisöllisistä ominaisuuksista mielenkiintoisempi tuttavuus on Snapmap-moodi, joka mahdollistaa oman sisällön luomisen. Todella kattavan editorin avulla pystyy toteuttamaan peruskenttien lisäksi mitä mielikuvituksellisimpia soolo- ja moninpelihaasteita aina musisointi- tai vaikkapa parkour-tyylisiin ratkaisuihin asti. Monipuolisuuden kääntöpuolena työkalu ei ole järin käyttäjäystävällinen, mutta se ei onneksi estä nauttimasta muiden tuotoksista.

Kokonaisuutena DOOM onnistuu hienosti klassikkon nykyaikaistamisessa, tinkimättä kuitenkaan perimästään. Peli näyttää teknisesti erinomaisen hienolta, audiopuoli tukee tunnelmaa ja sulavat kontrollit viimeistelevät kokonaisuuden. Kampanjan kenttäsuunnittelu tukeutuu entisaikojen ratkaisuihin, kun alueita tyhjätään yksi kerrallaan. Välillä täytyy metsästää oikeaa avainkorttia edetäkseen. Jumiin jäämistä tai eksymistä ei silti tarvitse pelätä, joten verikekkerit etenevät omalla painollaan. Parhaimmillaan DOOM on sopivan pienissä annoksissa nautittuna ennen kuin Marsin pinnan ruskeansävyisiin kivikoihin tai teollisuuslaitosten harmaampiin näkymiin rajoittuvat ympäristöt alkavat puuduttaa. Vauhdikkaan veristä yksinpeliräiskintää etsiville id Softwaren uutukainen sopii kuin moottorisaha Pinkyn sisuksiin.

Kommentit

GOTY

Kommentoi

Kirjaudu kommentoidaksesi