Jokainen tarina ei ole kertomisen arvoinen

Tarina kirjailijan valkoisen paperin kammosta kärsii kliseiden lisäksi bugisuudesta.

Kävelysimulaattorit ovat hieno tapa kertoa tarinoita. Monissa visual novel -peleissä varsinaiset pelilliset ominaisuudet ovat yleensä melko rajoittuneita, mutta tätä voidaan kiertää teknisesti laittamalla pelaaja ohjaamaan hahmoa – vaikka tämä onkin vain tarinapisteestä toiseen liikkumista. Nyt tarjolla on uusi genre: kävelysimulaattori, jossa käveleminen on hankalaa.

Tarjouksessa kaksi tarinaa yhden hinnalla

Sid on nuori kirjailija, jolla on vaikeuksia toisen teoksensa kirjoittamisen kanssa. Paineet ovat kovat, mutta kirjoittaminen ei suju. Onneksi avuksi tulee rentouttava päivä ystävien ja perheen parissa. Tämän varjolla kerrotaan kaksi sisäkkäistä tarinaa – kertomus Sidistä sekä hänen luomuksestaan, fantasiamaailmassa seikkailevasta prinsessasta.

Forgotten Fields on kävelysimulaattori, mutta valitettavasti tuotantoarvot ovat jääneet puolitiehen. Liikkuminen on pahinta ysärilaatua, jossa hahmo hölkkää kohti seinää, jumittuu huonekaluihin ja katoaa seinän sisään. Kaiken kruunaa hankalasti liikkuva kamera, vaikka pelaaja voikin onneksi pyörittää kameraa myös itse. Myöskään näkymättömät taikaseinät eivät kuulu enää 2020-luvun peleihin.

Pahimmillaan surkea liikkuminen häiritsee tekemistä, esimerkiksi (luojan kiitos lyhyessä) hiiviskelyosuudessa. Narratiivisissa peleissä tärkeintä on immersio maailmaan, ja nyt tekniset haasteet ovat niin suuria, että ne puskevat eläytymistä vastaan. Asiaa ei auta hahmoanimaation vajaavaisuus eivätkä yllättäen esiin hyppäävät reaktiotestit, joiden painike tulee kaivaa esiin päävalikosta.

Visuaalinen toteutus jättää toivomisen varaa. Kuvissa maailma näyttää veikeän karkkimaiselta, mutta liikkeessä grafiikkamoottori tuntuu jo tönköltä. Audiopuolella musiikki ansaitsee hatunnoston, mutta on fakta, että sillä peitetään ääninäyttelyn puuttumista. Indiepelien budjetissa ei ole usein tilaa näyttelijöille, mutta alle kolmetuntista julkaisua varten sitä olisi silti voinut harkita.

Huonoa käytettävyyttä ei voi kompensoida

Positiivisen puolella tarina ei ole kelvoton. Lyhyt kaari, jossa kirjailjan ja hänen kirjoittamansa hahmon draaman kaari kulkee yhteen on periaatteessa toimiva, mutta valitettavan kliseinen. Forgotten Fields markkinoi itseään lämpimän tunnelmallisena ja kotoisana tarinana, sillä suurin osa peliajasta kuluu rupatellessa ystävien ja sukulaisten kanssa. Tämä viedään kuitenkin liian pitkälle, esimerkiksi pöydän kattamisessa auttaminen tuntui melkein kevyeltä web-peliltä.

Julkaisu ei ole täysin kelvoton, mutta valitettavasti tarinan luvattu syvällisyys uppoaa heikkojen tuotantoarvojen suohon. Nautin yleensä suuresti tarinallisten pelien sekaan hyppäämisestä, mutta jumituttuani kymmenettä kertaa kalusteiden sekaan alkaa mielenkiinto Sidin kohtaloa kohtaan lopahtaa. Ainakin lopetus on kelvollinen, vaikka matka sitä kohti onkin uuvuttava. Suosittelen Forgotten Fieldsiä ensisijaisesti saavutustenmetsästäjille, joille tarjolla on kohtuullisen helposti täydellisesti läpäistävä julkaisu.

Kirjaudu kommentoidaksesi