I am the law!
Jos sarjakuviin pohjautuvaan, Rebellionin kehittämään Judge
Dredd -peliin on uskominen, maailman tulevaisuus on synkkä. 2130-luvulla
ihmiset ovat pakkautuneet valtaviin metropoleihin, joissa elinolot ovat kuin
keskiajan kaupungeissa. Yksi tällainen metropoli on Mega-City One, joka
kärsii yli 400 miljoonan asukkaan aiheuttamasta ylikansoituksesta. Työttömyys
on laaja-alaista ja ikävyys universaalia. Kurjuuden mukanaan tuoma rikollisuus
kukoistaa ja täydellisen anarkian voivat estää vain Judge-tuomarit,
jotka ovat oikeutettuja tuomitsemaan rikolliset suoralta kädeltä ilman
monimutkaisia oikeudenkäyntejä.
Pelätyin ja arvostetuin tuomari on Judge Dredd, jonka silmistä pelaaja
pääsee seuraamaan kaupungin joutumista sekasorron valtaan. Yliluonnollisia
kykyjä omaavat Psi-Judget ennustavat hirmuisen ruton uhkaavan kaupunkia.
Samaan aikaan kadut alkavat suorastaan kuhista erilaisia epäkuolleita olioita.
Pimeän puolen tuomarit, Judge Mortis, Fire, Fear ja Death, joille ainoa
rikos on elämä, ovat päässeet irti. Metsästys voi alkaa.
Vähän uutta, paljon vanhaa
Judge Dredd: Dredd vs. Death on pohjimmiltaan hyvin tavanomainen ensimmäisen
persoonan räiskintäpeli. Viholliset, aseet ja tehtäväsuunnittelu
ovat jokapäiväistä peruskauraa räiskintäpelejä
pelaavalle. Peli tuo tunnelmaltaan paikoin mieleen ikivanhan Duke Nukemin. Judge
Dreddin tarjonta kiteytyy kolmeen pelimuotoon: Story, Arcade ja Battle. Story,
eli tarinamoodi, on luonnollisesti pelin sydän, sillä siinä etenemällä
voi avata uusia ominaisuuksia muihin pelimuotoihin.
Tarinamoodissa on pelattavana vähän päälle 10 tehtävää,
jotka sisältävät useita eri päämääriä
aina siviilien pelastamisesta kaikkien lähistöllä olevien listimiseen.
Peliympäristöt, joissa liikutaan päämäärästä
toiseen sitä mukaa kun niitä annetaan, ovat harmittavan lineaarisia,
eikä peli kykene luomaan hienoista taustoista huolimatta vaikutelmaa kaupungista,
jossa asukkaat asuvat kuin sillit suolassa. Pelin loppua kohden aivottomaksi
zombie-mäiskeeksi alamaailman syövereissä menevät tehtävät
eivät kuitenkaan ole tylsiä, sillä monet hyvin kirjoitetut tapahtumat
pitävät pelaajan varpaillaan – toiminta ei vain tunnu kovin
uskolliselta esikuvalleen.
Dredd, vaikka iso mies onkin, voi kantaa mukanaan vain kahta asetta. Kuusi
eri ammustyyppiä tukeva Lawgiver-pistooli on pääase, joka on
aina käytössä ellei jollain ihmeen konstilla saa ammuksia loppumaan.
Kakkosaseeksi voi poimia mukaansa haulikon, rynnäkkökiväärin,
tarkkuusaseen, raketinheittimen tai vastaavan FPS-pelien perusarsenaaliin kuuluvan
raskaamman tykin. Aseet eivät ole niitä kaikkein tehokkaimpia, sillä
sitkeimmät viholliset kestävät usein tuntuvaakin kuritusta, mutta
tehovaikutelmaa parantaa liioitteleva räsynukketekniikka, jonka ansiosta
kuolettavan laakin tinttaaminen on silkkaa hupia.
Judge Dreddin erottaa muista räiskintäpeleistä oikeastaan vain
se, että Dreddin toimia valvoo herkeämättä eräänlainen
lakimittari. Mittarin takia aivan ketä tahansa ei saa ampua ellei halua
erikoisjoukkoja peräänsä. Matkan varrella vastaan tuleville pikkurikollisille,
kuten spray-maalareille, on parempi kirjoittaa esimerkiksi 20 vuotta häkkiä
kuin ottaa tylysti nirri pois. Mikäli käsky ei heti tehoa, niskottelijoita
voi yrittää pakottaa yhteistyöhön ampumalla kaverilta aseen
pois tai napsauttamalla pari laakia jalkaan.
Moninpelinä parhaimmillaan
Tarinamoodi on eliniältään lyhyt, sillä tehtävät
vääntää kerran läpi yhdessä illassa. Uudelleenpeluuarvoa
on pyritty lisäämään pisteyttämällä pelaajan
suoritus jokaisessa tehtävässä ja antamalla sen perusteella ranking-sijoitus
kadettipojasta Judge Dreddiin. Systeemin ongelmaksi muodostuu kuitenkin se,
että parhaan rankingin saa helposti ensimmäiselläkin pelikerralla
lähes kaikissa tehtävissä, joten edes perfektionisteille tarina
ei ole juuri muuta kuin kertakäyttöistä räiskettä.
Muutamaksi tunniksi lisähupia tarjoaa onneksi intensiivinen Arcade-moodi,
joka sisältää kymmenkunta yksittäishaastetta. Erilaisia
haasteita löytyy kohtalaisesti: niissä tulee esimerkiksi listiä
tietty määrä vihollisia, selvitä tietyn aikaa hengissä
tai auttaa muita turvaan. Vaikka pelimuoto ei sinällään tarjoa
mitään ihmeellisyyksiä tarinamoodiin nähden, jaksaa Arcaden
kerran kahlata läpi. Onnistumisista pelaajaa palkitaan nimittäin enemmän
tai vähemmän hauskoilla huijauksilla, kuten pienemmällä
painovoimalla, joilla voi värittää mahdollista tarinan uusintayritystä.
Judge Dreddin todelliseksi pelastukseksi tulee kuitenkin moninpeli, joka muutamista
puutteistaan huolimatta on selvästi pelin parasta antia. Ensinnäkin
tarinamoodin voi pelata läpi yhteistyössä kaverin kanssa, mikä
on erittäin hyvä lisä, ja sen ohella varsinainen moninpelimuoto,
Battle, tarjoaa runsaasti pelattavaa neljälle kaverille saman koneen ääressä.
Erilaisia pelimuotoja Battlesta löytyy 12 kappaletta perinteisistä
deathmatcheista ja eliminationeista, sekä niiden joukkuepohjaisista versioista,
eksoottisempaan vampyyriin ja saattamiseen. Vampyyrissa jokaiselta pelaajalta
häviää energiaa vakionopeudella ja sitä saa lisää
vain tappamalla muita. Saattamisessa puolestaan pyritään auttamaan
viattomia henkilöitä läpi vihollismassojen. Allekirjoittaneen
suosikiksi nousi kuitenkin pelimuoto, jossa yksi pelaaja pelaa ilman mitään
aseistusta ja pyrkii pysymään muiden tarjoilemassa luotisateessa hengissä
mahdollisimman kauan. Se, joka onnistuu aseettoman nitistämään,
muuttuu itse aseettomaksi. Voittajaksi selviää se, joka on pysynyt
pisimpään hengissä ilman kättä pidempää.
Jokaiseen pelimuotoon voi itse määrätä säännöt
lukuisista sääntövaihtoehdoista. Voi valita tappojen määrän,
jonka perusteella selviää voittajaksi, kuten myös aikarajat,
energian määrän ja niin päin pois. Puoleen pelimuodoista
saa myös maksimissaan 12 bottia, jotka suhteellisen pienillä kartoilla
tekevät pelaamisesta varsin kiivasta taistelua. Bottien tekoäly tosin
ei ole parhaimmasta päästä ja peli kärsii muutenkin tekoälyn
ongelmista. Tarinamoodissa tähän sopimatonta kielenkäyttöä
herätti raunioihin mottiin jäänyt katu-Judge, jota oli autettava
määrättyyn paikkaan. Herra kuitenkin päätti jäädä
kökkimään erään rakennuksen yläkertaan, kun rappuset
nousivat ylivoimaiseksi esteeksi hänen älynlahjoilleen. Onneksi näin
pahoja kömmähdyksiä ei sen koommin ole tapahtunut, mutta pieni
teköälyrutiinien viilaus ei varmaankaan olisi ollut pahitteeksi.
Tekniikan kautta tuomioon
Teknisesti Judge Dredd ei yllätä, mutta ei edusta pohjasakkaakaan.
Dolby Digital -tuella höystetyt äänet ovat macho-henkistä
teknohumppaa, joka muutamia heikkotasoisia ääninäyttelyjä
ja tehosteita lukuun ottamatta sopii pelin maailmaan melko hyvin. Grafiikka
on ulkonäöltään kohtalaista, mutta kaukana, kaukana Xbox-pelien
terävimmästä kärjestä. Vaikka yksityiskohtia olisikin
saanut olla enemmän, eniten kitinää grafiikassa aiheuttaa epätasainen
ruudunpäivitys. Toisaalla peli pyörii kuin rasvattu, mutta toisaalla
hidastelee selvästi. Pahimmat ongelmat ovat moninpelissä, jossa ruudunpäivityksen
sukellukset voivat lähennellä epäpelattavuuden rajoja.
Xboxin räiskintäpeleissä standardiksi muodostunutta kahden tatin
ja liipaisimen käyttöä vaativien kontrollien puolesta pelattavuus
on kunnossa. Vertikaalia ja horisontaalista tähtäysnopeutta voi säätää
erikseen, mikä mahdollistaa melko tarkasti omaan makuun sovitetun tähtäyssysteemin.
Aivan Halon tasolla ei olla, mutta huomaamattoman automaattitähtäyksen
avuin pahimmat karikot on vältettävissä helposti.
Judge Dredd: Dredd vs. Death on kokonaisuudessaan hieman keskivertoa parempi
peli. Se ei tuo räiskintäpeleihin juurikaan uutta, mutta ei pelissä
järisyttävän suuria vikojakaan ole – tekoälyn satunnaisia sekoiluja lukuun ottamatta. Kannattaa kuitenkin huomata,
että peli ei sovellu kovinkaan hyvin yksinpelaajille, sillä pelattava
loppuu liian pian kesken. Moninpelinä hyvällä porukalla Judge
Dreddistä irtoaa huomattavasti enemmän hupia.
Normaalisti johonkin lisenssiin pohjautuvat pelit iskevät parhaiten lähdemateriaalin
faneihin, mutta Rebellionin kehittämää peliä on vaikea kuvitella
Judge Dredd -sarjisten suurkuluttajien suosiossa. Sen verran löyhästi
lisenssiä on pelissä hyödynnetty. GTA-tyylinen vapaamuotoisempi
pelisuunnittelu olisi varmasti avannut Dreddille ovia suurempaan suosioon.
Judge Dredd: Dredd vs. Death on pienellä varauksella harkitsemisen arvoinen
räiskyttely pelityypistä pitäville, mikäli Halo on perusteellisesti
läpi koluttu, eikä rahtusen realistisempi toiminta tai täysin
överiksi viety arcade-ryminä kiinnosta. Livettömille peli on
varmasti parempi vaihtoehto kuin esimerkiksi Return to Castle Wolfenstein: Tides
of War.
