Kaahailun ja kasauksen riemua

Trackmanian yli kymmenvuotinen historia painottuu vahvasti PC-puolelle. Arcademaisen värikkäästä kaahausmeiningistä huolimatta sarjaa ei ole satunnaisten Nintendo-visiittien lisäksi juuri muilla alustoilla nähty. Tuorein Turbo-iteraatio tekee kaivatun poikkeuksen konsoleita syrjineeseen sääntöön kaasuttaen myös PlayStation 4:lle ja Xbox Onelle.

Vuoristoratamaista vauhtia

Laajentuneesta asiakaskunnasta huolimatta ranskalaiskehittäjä Nadeo pitää sarjan peruspilarit ennallaan. Fysiikan lakeja uhmaavan ajamisen ohella Trackmania Turbossa panostetaan monipuoliseen editorityökaluun. Pelaajan koukuttaminen ärsyttäväksi asti äityvään "kerran vielä" -rumbaan pysyy niin ikään prioriteettilistan kärkipäässä. Soolomoodin rungon muodostaa kampanjaksi naamioitu mitalijahti, jossa ajetaan noin puoliminuuttisia pätkiä kelloa vastaan. Ratojen läpäisy ei ole etenkään alkuvaiheessa erityisen vaikeaa, ja lyhyisiin rypistyksiin ripotellaan jopa tarkistuspisteitä. Haaste muodostuukin kirkkaimpien mitalien tavoittelusta.

Vaikka pronssiin riittää useimmiten pelkkä puolihuolimaton kruisailu, ei hopeaan sallita enää isompia virheitä. Kultamitalia vastaan täytyy ajaa jo tosissaan puhumattakaan viimeisestä erikoispystistä, joka vaatii käytännössä täydellistä suoritusta. Ensimmäisillä portailla himmeinkin mitali avaa tasaisesti sisältöä, mutta viimeisiin kisoihin yltääkseen täytyy palkintokaappiin haalia kirkkaampaa kiiltävää. Kampanja muodostuu yhteensä 200 koitoksesta, joten tekemistä riittää melko lailla. Reittien lyhyydestä huolimatta yksittäisessä haasteessa saattaa vierähtää huomaamatta roppakaupalla aikaa, kunhan pelaaja koukutetaan lopullisesti suoritustensa parantamiseen.

Vaikka järjellä ajatellen hopeakaan ei olisi häpeä, täytyy sekuntikellon numeroiden viilaamista jatkaa miltei pakonomaisesti. Trackmanian addiktoivan reseptin tehokkaina aineksina toimivat sopivan lyhyiden ratojen lisäksi napakoiksi säädetyt tavoitteet haamuautoineen, pelaajien välistä paremmuutta seuraavat tulostaulut sekä ylipäätään uudelleenyrittämisen vaivattomuus ilman lataustaukoja. Kaikki tämä olisi tietysti täydellisen turhaa, mikäli pelattavuus jättäisi arvailun varaa. Onneksi tiukan arcademainen tuntuma vastaa haasteeseen pääosin moitteetta.

Vaihtelu virkistää

Neljään kategoriaan jaettavat menopeliä eroavat toisistaan ulkonäön ohella ohjattavuudeltaan. Formula-imitaattori luottaa vauhtiin ja huikeaan pitoon. Kolme muuta taittavat mutkat nopeiten kumi sauhuten ja kylki edellä. Kokonaisuutena hauskin ajettava lienee NASCAR-kopio ripeytensä ja hienosti hallittavien sivuluisujensa ansiosta. Kaksi jäljelle jäänyttä autoa vaativat enemmän harjaantumista: peruskottero reagoi hieman liiankin hanakasti ohjaimen komentoihin, kun löysäjousinen hiekkakirppu aiheuttaa vastaavasti harmaita hiuksia ilmavuudellaan.

Vaihtelu on iso osa Trackmanian viehätystä, mikä näkyy myös ratavalikoimassa. Ensimmäiset haasteet muodostuvat lähinnä parista hassusta mutkasta. Ennen pitkää reiteillä kohdataan huimia silmukoita, jopa satojen metrien hyppyjä sekä painovoiman päälaelleen kääntäviä osuuksia. Etenkin loikissa täytyy pysyä hereillä, sillä auton suuntaan ei pysty enää ilmassa vaikuttamaan. Pienikin virhe hyppyrin nokalla johtaa helposti katastrofaalisiin seurauksiin, mikä opetellaan usein kantapään kautta. Suurin osa ajasta kurvaillaan asfaltilla, mutta toisinaan renkaiden alla ropisee hiekkaa. Offroad-osuudet tuntuvat kirjaimellisesti turhan irtonaisilta muuhun kokonaisuuteen verrattuna, kun pito katoaa tyystin.

Sisällön juhlaa

Omien ratojen luontiin tarjotaan kosolti vaihtoehtoja. Yksinkertaisimmillaan reitti satunnaisgeneroidaan napin painalluksella. Tällöin lopputulos harvemmin aiheuttaa hurraa-huutoja. Varsinaisella työkalulla kikkaillessa on mahdollista valita, miten syvällisesti rakenteluun paneutuu. Aloittelijamoodissa oman kompleksin kasaaminen on yhtä helppoa kuin lapsuuden autoratojen askartelu – tosin ilman kiroilua puuttuvien tai rikkinäisten palikoiden vuoksi. Tällöin peli somistelee hahmotellun kokonaisuuden pelaajan puolesta valmiiksi. Luomistyön voi toki viedä mikromanagerointiin asti niin tahtoessaan. Ratojen jakaminen muulle yhteisölle luonnistuu periaatteessa helposti, mutta vastaavasti hakutyökaluihin kaipaisi lisää puhtia. Todellisten helmien löytäminen kaiken tauhkan joukosta osoittautuu yllättävän työlääksi.

Varsinainen moninpelipuoli tarjoaa erittäin hyvää viihdettä useammallakin tapaa. Nykyään aivan liian harvinainen jaetun ruudun mahdollisuus sisällytetään mukaan, kun radalle päästetään yhtäaikaisesti peräti neljä pelaajaa. Hauskinta kohellusta koetaan kahden hengen Double Driver -yhteistyömoodissa. Molemmat kuskit ohjastavat yhtä ja samaa kulkinetta, mikä johtaa huonolla kommunikaatiolla melkoiseen sekoiluun. Koko kampanjan voi kurvailla kimpassa, joten pelattava ei ihan heti lopu kesken. Kilpailullisessa moninpelissä reiteillä suhaa parhaimmillaan jopa 100 haamukuskia, ja kaikki yrittävät kellottaa parhaan mahdollisen tuloksen annetussa aikaikkunassa. Etenkin vaikeimmilla radoilla ensihetket ovat usein hulvatonta kaaosta porukan seuratessa toistensa suorituksia suoraan kielekkeiltä alas.

Trackmania Turbo tuo mielleyhtymiä niin ikään Ubisoftin huomaan siirtyneeseen Trials-sarjaan. Vahva ”kerran vielä” -vietin ruokkiminen, näennäisen yksinkertainen mutta armoton pelattavuus sekä kiusallisen tiukoiksi vedetyt tavoitteet onnistuvat imaisemaan mukaansa tässäkin tapauksessa. Toki ranskalaiskehittäjän lähestymiskulma eroaa suomalaisten näkemyksestä suoraviivaisuudellaan, sillä absoluuttinen nopeus on ainoa ratkaiseva tekijä. Radoilla ei pyritä välttämään virheitä, vaan viemään ajolinjat niin lähelle äärirajoja kuin pää kestää. Arcadekabinettien kultavuosista muistuttavat värikylläiset maisemat sekä sulavasti rullaava tekninen toteutus tukevat osaltaan mainiota kokonaisuutta. Näillä meriiteillä Trackmaniaa näkisi jatkossa mieluusti lisääkin konsoleilla.

Kirjaudu kommentoidaksesi