Katutaistelijan kenties viimeinen koitos

Vielä 90-luvulla lukemattomat Street Fighter 2:sta väännetyt Ultra-, Super- tai Hyper -johdannaiset jaksoivat aiheuttaa hilpeyttä sekä myös satunnaista kiukkua pelaajissa. Tällä vuosituhannella sarja on sentään jatkanut matkaansa oikeiden jatko-osien turvin, vaikka vanhaa sotaratsua konsolien latauspalveluissa satunnaisesti näkyykin.

Taistelupelien todellisen kulta-ajan aloittanutta veteraania ei silti malteta päästää eläkkeelle arvokkaasti jäähdyttelemään, kun Capcom rahastaa vielä (ehkä) viimeisen kerran. Raflaavasti nimetty Ultra Street Fighter II: The Final Challengers ehostaa sopivasti ulkoasua sekä esittelee nipun turhia uudistuksia.

Kauneusleikkauksien kääntöpuolet

Muinaisia 16-bittisiä konsoliversioita ja uunituoretta Switch-painosta yhdistää ainakin tuttu poru hinnasta. Tällä kertaa valitus on vähintään aiheellista, eikä edes muistin kalleuteen voi enää vedota. Noin 40 euron hintalappu pohjimmiltaan 25-vuotiaasta pelistä on melkoisen hapokas pyynti, vaikka ulkokuorta kiillotettu. Toki pakettiin kuuluu nykystandardit välttävästi täyttävä nettipuoli. Sekään ei ole enää varsinaisesti tuore ominaisuus katutappeluklassikon loputtomissa iteraatioissa, kun jo Xbox 360:n budjettiversiolla kyettiin samaan.

Aiemmista painoksista pyritään erottautumaan selkeimmin parin uutena markkinoidun hahmon sekä moodin avulla. Lystinpitoon soveltuva Buddy Battle -tila päästää kaksi pelaajaa pieksemään yhteistyöllä yksinäistä vastustajaa. Epäreilua mutta pienissä annoksissa hulvatonta. Sääli, että isommalla volyymilla markkinoidut myyntijipot osoittauvat sen sijaan enemmän tai vähemmän pannukakuiksi.

Julkistustrailerilla hämmennystä herättänyt Way of the Hado -moodi sopii kokonaisuuteen kuin sateenkaaret mustavalkoelokuvaan. Pelimuoto poikkeaa täysin muusta kokonaisuudesta lainaten visuaalisen ilmeensäkin sarjan tuoreemmista osista. Ensimmäisen persoonan kulmasta kuvatuissa haasteissa ohjastetaan Ryua geneeristen vihollisjoukkojen läpi. Ohjastaminen on tosin harhaanjohtava termi, sillä käyttöön suodaan suojauksen ohella ainoastaan sankarin erikoisliikkeet, joita aktivoidaan Joy-Coneja heiluttemalla. Kankea ja sekava toteutus tuo mieleen viime vuosikymmenen synkimmät hetket, kun kehittäjät sohivat kilpaa liiketunnistuksen ihmeellisessä maailmassa. Way of the Hadon paras puoli lieneekin, ettei sitä ole pakko pelata.

Toinen mahalasku koskee lisäyksiä taistelijakattaukseen. Jollain käsittämättömällä logiikalla Capcom päätteli, että nimenomaan puhkikulutetuimpien hahmojen marginaalisesti muokatut serkut herättäisivät hurraa-huutoja pelaajayhteisössä. Väärin meni, sillä Evil Ryu ja Evil Ken ovat juuri niin laiskoja väännelmiä esikuvistaan kuin miltä jo etukäteen kuulostivat. Parilla uudella erikoisliikkeellä varustettujen kloonien lanseeraus tarkoittaa ainoastaan entistä tylsempiä matseja netissä, kun kyllästymiseen asti nähdyt karatekat astuvat kerta toisena jälkeen vastaan hieman eri tavoin väritettyinä.

Kultahippuja kakkakikkareen alla

Valitusvirsien jälkeen täytyy kuitenkin todeta, että varsinainen pelattavuus on Street Fighterissä yhä rautaa. Ainoastaan Switchin ohjausvaihtoehdot aiheuttavat harmaita hiuksia, sillä Joy-Conit eivät sovellu järin hyvin pelin vaatimuksiin. Pro-ohjaimella kokemus muuttuu huomattavasti paremmaksi ja antaa samalla selkeän etulyöntiaseman arvokkaan lisälaitteen haltijalle. Verkkopuolella tasoerot muodostuvat pitkän historian siivittämänä muutoinkin massiivisiksi, mutta silti turpaanveto on joko samalla sohvalla tai nettipiuhan välityksellä pääosin hauskaa.

Huolella ja maltilla uusittu ilmekin näyttää vallan hyvältä, eli aivan kuin ajan kultaamissa muistoissaan kuvittelisi. Vasta paluu alkuperäisiin grafiikoihin paljastaa, miten paljon siloitellut pinnat todella vaikuttavatkaan lopputulokseen. Kokonaisuutena Street Fighterin suositteleminen – tai suosittelematta jättäminen – on joka tapauksessa kovin hankalaa. Sikahintainen pyynti sekä onnettomat yritykset tuoda konkreettista lisäarvoa pakettiin sabotoivat fiilistä tehokkaasti. Sarjan faneille luvassa on tuttua huttua ties kuinka monennen kerran, mutta varsinainen pelimekaniikka ei ole vielä liiaksi vanhentunut. Paras siis todeta kliseisesti, että alelaarin löydöksenä UltraViimeinenPainos on mitä mainioin.

Kirjaudu kommentoidaksesi