Tervetuloa lähitulevaisuuteen. Olet Bishop, muistisi menettänyt ja vaarallisesti aseistautunut ammattisotilas, joka suorittaa tehtäviä salaperäisen terroristijärjestön alla. Tehtäväsi? Tappaa kaikki mahdollinen, mikä sattuu eteen tulemaan. Liittolaisesi? Suuri määrä aseita ja räjähteitä sekä muista shoot ’em up -peleistä erottava ominaisuus kyykkiä ja nojata irtaimiston takana. Näillä rahkeilla tehtäväsi on antisankarina hankkia järjestöllesi ydinpommi ja aloittaa uusi maailmansota. Aika kevyttä siis. Kill.Switch on Namcon kehittämä suoraviivainen toimintapläjäys, joka muistuttaa rakenteeltaan kovasti wanhoja 8- ja 16-bittisten konsolien perusammuskeluja. Tämä vähin äänin markkinoille tullut peli ei jätä kylmäksi ketään kovasta toiminnasta pitävää.
Mies + ase = tosimies
Vaikeusasteen valinnan jälkeen Bishop aloittaa tehtävänsä harjoitusradalta, jossa muistinsa menettänyt konkari palauttaa mieleensä tappamisen jalot taidot. Luvassa on kohteiden ampumista, kranaattien heittelyä, suojaan menemisen opettelua ja muiden taitojen harjoittelua. Pelin kontrollit sekä Bishopin liikevalikoima käydään harjoituskentässä opastuksen avulla hyvin läpi. Harjoituskentän jälkeen Bishop lähetetään Lähi-itään – erittäin Irakmaisiin maisemiin – jossa antisankarimme saa tehtäväkseen tappaa paikallisen kenraalin. Pitemmittä puheitta ilman kummempia selittelyitä toiminta alkaa. Pelin nopea alku on hieman yllättävä, koska yleensä tämän tyylisissä peleissä on tottunut hitaampaan, tarinaa avaavaan alkuun. Alun sekavaa videota lukuun ottamatta hahmoista ja tapahtumista ei saa mitään muuta taustatietoa. Vastaavanlainen rakenne on hyvin arcademainen, juuri sellainen, jota vanhemmissa räiskinnöissä on totuttu näkemään. Peli painottuukin suoralle toiminnalle, tosin tarinaa valotetaan tasojen välissä näytettävässä videossa, joka pitenee sitä mukaa, kun pelissä etenee.
Peli käsittää viisi enemmän tai vähemmän militarismille suotuisaa aluetta, jotka toimivat ikään kuin maailmoina. Yksi alueista on Pohjois-Korea (!), jossa päästään lahtaamaan tuhmia setiä ja suorittamaan tehtäviä muun muassa sukellusvenealueella, laboratoriossa ja ohjussiilossa. Tehtävät ovat yksinkertaisia ja koostuvat vipujen vetelemisestä, pommien asentelemisesta, avainkorttien keräilystä ja mikä tärkeintä, ammuskelusta. Jos peli olisi tosiaan vain tätä kaikkea kaikessa yksinkertaisuudessaan, niin vaikea sitä olisi kenellekään suositella. Namco halusi tehdä pelistä lajityypistä poikkeavan lisäämällä – ei hiiviskelyä – vaan suojautumista ja inhimillisen tekoälyn. Pelissä on kyse itse asiassa ”uudenlaisesta” hybridistä, joka on samalla hyvin epärealistinen (yksi mies vastaan 20) mutta toisaalta erittäin realistinen. Useimmissa vastaavanlaisissa peleissä yksi vastaan yksi -tilanne olisi selvä: pelaaja seisoisi vihollisen edessä tämän tyhjentäessä pelaajaan muutaman lippaan lyijyä ja pelaaja ei olisi tästä moksiskaan. Kill.Switchissä tällainen ei onnistu. Jo muutama osuma vie pelaajalta lähes kaikki energiat. Tämä taas pakottaa pelaajan käyttämään suojanaan kaikkea irtaimistoa. Itse yritin muutaman kerran sankarimaista juokse ja ammu kaikki -hyökkäystä, mutta se päätyi noloon kuolemaan, kun osumaa tuli kymmenestä AK47:sta. Epätoivoinen hyökkäykseni kesti muutamia sekunteja, mikäli oikein muistan. Suojan hakeminen ja vihollisen harhauttaminen ovat etenemisen edellytys. Samaa kohtaa voi yrittää rushimisella useita kertoja ja tulos on aina sama: kuolema.
Pienen taktikoinnin lisäksi vihollisten tekoäly tuo mukavan lisän peliin. Tekoäly hämäsi minua aluksi: saatoin istua vihollisen selän takana minuutteja tämän huomaamatta minua. ”Tyhmyyttä?” kysyin itseltäni. Ei, vaan realistisuutta. Jos viholliset havaitsevat Bishopin paikassa A, he myös ampuvat paikkaan A niin kauan, kunnes havaitsevat pelaajan muualla. Näin siis vihollisia voi tahallisesti provosoida tulittamaan määrättyyn paikkaan, jonka jälkeen voi vaihtaa hiljaisesti maisemia ja ottaa koko joukon hengiltä takaapäin yllättäen. Tekoälyn ”typeryys” oli mukava lisä ja omassa pelihistoriassani ensimmäinen kerta, kun tähän ”uutuuteen” tutustuin. Edellä mainitun inhimillisyyden lisäksi oli hienoa huomata, että viholliset osasivat tehdä yhteistyötä ja toimia kohtuullisen älykkäästikin useimmissa tilanteissa. Tosin perinteiset lapsukset, kuten paikallaan jumittaminen ja kranaatin alle heittäytyminen, löytyivät pelistä myös.
Tuhoutumaton pöytä ja levoton kamera
Ennen kuin sain pelin käsiini, olin nähnyt siitä muutamia kuvia ja videoita. Tällöin olin kiinnittänyt huomiota pelin grafiikkaan, joka näytti puhtaalta ja toimivalta. Varsinkin valaistusefektit olivat näyttäviä. Kun sitten pääsin peliä tykittämään, ei pettymys ollut kovin suuri: grafiikka oli ok, valaistusefektit yhtä hienoja kuin kuvissa ja musiikki ihan menevää. Vaikka graafinen kokonaisuus onkin hyvä, niin jotain silti puuttuu. Detaljit ovat lähes olemattomia, tekstuurit aika tylsiä ja ympäristön interaktiivisuus ö-luokkaa. En tiedä, mistä pelinkehittäjät ovat vetäisseet villit visionsa, joissa pöytä tai puuseinä kestää M16:a kuin teräs konsanaan. Hyvähän tuo on pelaajalle, kun tukena on supervoimia omaavia huonekaluja, mutta tunnelmaa tämä latistaa aika lailla – varsinkin kun peli on muuten aika realistinen. Luotien jäljet – tai ainakin osa niistä – jäävät sentään seiniin ja muihin paikkoihin. Myös valonlähteet ovat tuhoutumattomia, joten Splinter Cellimäinen valolla ja varjoilla kikkailu ei onnistu.
Äänimaailmassa ei juuri ole valitettavaa. Musiikki on sopivan miehekästä (köh), aseiden äänet ovat – tai ainakin kuulostavat – oikeilta vastineiltaan ja ääninäyttelijät suoriutuvat rooleistaan kunnialla. Tosin alkuvalikon musiikki ja vihollisten huudot eivät miellyttäneet. En tiedä miksi, mutta nykyään joka pelissä tuntuu olevan ongelmia vihollisten puheiden ja huutojen kanssa. Outoa röhimistä ja huutoja, jotka joko kuuluvat ennen osumaa tai kestävät levottoman kauan. Pahin esimerkki huonoista huudoista on Red Faction ja Kill.Switch seuraa sen jalanjälkiä, kuten moni muukin peli. Sinänsä pieni vika, mutta pahimmillaan tämä kuitenkin onnistuu tuhoamaan tunnelman ja aiheuttamaan päänsärkyä.
Audiovisuaalisesti Kill.Switch on menevää, ei huonoa, ei erikoista. Kamera on lähes joka pelissä se erityinen ongelma. Kill.Switchissä kameran ongelmana on se, että se on liian lähellä. Ei ole kovin riemukasta, kun välillä kameran innostuessa hahmosta näkee vain selän. Kuvakulma on kiinteä, eli sitä ei voi vaihtaa. Olenkin tässä jo vähän aikaa miettinyt, että Mario-peleissä esiintynyt ammattitaitoinen kameramies Lakitu saisi esiintyä myös muissa peleissä ilmiömäisine kuvaustaitoineen. Tosin Nintendo tuskin luovuttaisi alansa ammattilaista muiden pelitalojen käsiin. Sääli.
Duck and Cover, Player and Controller
Bishop taitaa useiden aseiden oikeaoppisen käytön, osaa syöksyä, nojata seiniin, kyykistyä (!) ja lyödä aseella, mutta ei – hän ei osaa hypätä. Tämä taitaa olla sitä Solid Snaken innoittamaa uusavuttomuutta. Muutamassa kohdassa peliä olisi ollut, hmm, kiva hypätä. Hyppely on sitä paitsi hienoa, mutta tässä pelissä sitä ei siis ole. Kontrollit ovat näpäkät ja toimivat. Vasen tatti saa Bishopin kirmaamaan, oikealla tatilla tähdätään, ristiohjain on aseiden ja kranaattien valitsemista varten ja muut näppäimet toimivat lyönti- ja ampumatarkoituksessa. Bishop omaa tavallista laajemman liikevalikoiman, jossa keskeisessä osassa ovat erilaiset suojautumistekniikat. Erilaisilla näppäinyhdistelmillä saa Bishopin tekemään kiperissä tilanteissa liikkeitä, jotka tulevat tarpeeseen, kun vihollismassat vyöryvät päälle.
In the end…
Toimintaa kaipaavien on syytä kääntää katseensa Kill.Switchin suuntaan: se tarjoaa nautittavaa ja vaikeaa toimintaa pienine erikoisuuksineen. Kill.Switch hyvä ostos myös silloin, jos pitää yksinkertaisista räiskinnöistä ja kaipaa haasteita. Hyvää juonta, designia taikka mielenkiintoisia hahmoja ei tästä pelistä löydy. Bishop näyttää huonolta Sam Fisher (Splinter Cell) kopiolta, mikä ei missään nimessä ole hyvä asia. Jo Sam Fisher oli tarpeeksi tylsä hahmo ja Bishop on jotain paljon kauheampaa. Persoonallisuutta on yhtä paljon kuin teini-ikään tulleella angstaavalla teinillä, tyyliä ei löydy ja kivinen olemus pitää huolen siitä, että Bishopiin ei voi samaistua missään määrin. Vihollisten tilanne on täysin sama: liukuhihnalta tulleita tusinasotilaita, jotka kaatuvat vieri viereen haihtuen tylsästi ilmaan. Esimerkiksi muutama – tai jopa useampi – tyylikäs pahis olisi ollut enemmän kuin paikallaan. Pelin läpäistyä tehtäviä voi pelata uudelleen missä järjestyksessä tahansa, joten hieman uudelleenpeluuarvoa löytyy, mikäli haluaa parantaa suoritustaan tasoissa. Tällaisenaan peli on ihan kelpo ja toimiva, mutta tuulahdus monipuolisuutta tehtäviin sekä designia hahmoihin ja infrastruktuuriin olisi parantanut peliä huomattavasti.
